Hegemonisen maskuliinisuuden kahdentuminen Suomen puoluepolitiikassa

Lähetin
keväällä hakemuksen Koblenz-Landaun ja Wienin yliopistojen
järjestämään konferenssiin: Political Masculinities in
Literature and Culture: from Early Modernism to Today
. Ajattelin
sen olevan sopiva paikka ensimmäistä kertaa kansainväliselle
tutkijayhteisölle esitelellä hiljalleen valmistuvaa valtio-opin
artikkeliväitöskirjani kohokohtia.

 

Saatuani
hyväksymiskirjeen aloin etsimään kartasta Landau nimistä
pikkukaupunkia. Tampereelta lentää nykyään Frankfurt-Hahniin
nopeasti ja halvalla ja Koblenziin olisi päässyt lentokentältä
suoraan bussilla. Mutta Landauhun matkustaminen vaatinee ylimääräisen
matkapäivän, yöpymistä Heidelbergissä tai Karslruhessa, mistä
seuraa kustannusten nousua.

 

Siksi
olen kirjoitellut matka-apurahahakemusta mesenaatti Alfred Kordelinin
säätiölle
.

 

Siihen
on liitettävä tutkimussuunnitelma, tässä tapauksessa
seminaaripaperini luonnos.

 

Ajattelin jakaa seminaaripaperini kolmeen osaan: (1) tutkimukseni teoreettisten ja
metodologisten lähtökohtien esittelyyn; (2) Suomen puoluekentän
kuvaukseen (olettaen, että konferenssin osallistujat eivät tunne
sitä entuudestaan; he ovat pääosin saksankieliseltä alueelta ja
Yhdysvalloista); (3) johtopäätösten läpikäymiseen: osoitan
kuinka viimeisen neljännesvuosisadan aikana suomalaisessa
politiikassa on siirrytty hegemonisesta maskuliinisuudesta miesten
moneuteen käyttäen esimerkkinä juttuja iltapäivälehdistä
konferenssin järjestäjille antamani otsikon mukaisesti (mihin en
ole kovin tyytyväinen, lieneekö edes oikeaa englantia, mutta en
keksinyt parempaakaan).

 

Teoreettiset
ja metodologiset lähtökohdat

 

Materialistista ja poststrukturalistista ajattelua
yhdistävistä lähtökohdista väitän, että kriittinen
miestutkimus on mahdollistunut valtio-opillisessa ajattelussa
2000-luvulla kahdesta syystä:

 

(1)
Elinkeinorakenteen muutoksen myötä eli siirtymästä teolliseen
massatuotantoon perustuvasta kuriyhteiskunnasta jälkiteolliseen
palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan
kontrolliyhteiskuntaan, mikä ideologisessa ylärakenteessa ilmenee
hegemonisen maskuliinisuuden murtumana ja miesten moneutena.

 

(2)
Koska feministinen liike ja naistutkimus ovat tehneet mahdolliseksi
miehen ymmärtämisen sukupuolena luoden sellaista teoreettista
käsitteistöä, jolla maskuliinisuuden tutkiminen on tullut
mahdolliseksi. Feministinen liike on ollut myös keskeisenä tekijänä
murtamassa teollisen yhteiskunnan mies- ja naiskansalaisuuden normia,
mikä on johtanut elinkeinorakenteen ja kapitalistisen tuotannon
muutoksiin.

 

Teollisen
yhteiskunnan tuottaman hegemonisen maskuliinisuuden sijasta tai sen
rinnalla on alettu ymmärtämää, että jälkiteollisessa
yhteiskunnassa mieheys ei ole kaikille miehille sama: miesten
sukupuolistuminen kietoutuu muihin sosiaalisiin jakoihin eli
yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen, ikään ja etnisyyteen.

 

Niin
ikään miehet eivät ainoastaan käytä valtaa naisiin, lapsiin ja
ennen kaikkea toisiin miehiin, vaan myös miehiä
hallinnollispoliittisesti luokitellaan sukupuolena eri
yhteiskunnallisten instituutioiden kuten valtion, koululaitoksen,
armeijan, kirkon, liikemaailman ja yhteiskuntatieteellisen
tutkimuksen taholta. Puhutaan biopolitiikasta tai biovallasta.

 

Se,
miten politiikassa miehet käyttävät valtaa toisiin miehiin
hahmotan Mikko Lahtisen Machiavelli-tulkinnasta omaksumallani
kuviolla, jota kutsun maskuliinisuuden politiikan konjunktuuriksi.
Siinä ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital.
multitudine) kanssa homososiaalisen liiton identifioitumalla tiettyyn
(hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital.
grandi) eli toisia ruhtinaita, poliitikkoja, vastaan. Kuvioon voisi
lisätä vielä äänestämättömät eli vulgaarin (ital. vulgo),
joista ruhtinas pyrkii miehekkäästi luomaan oman kannattajakuntansa
toisia miehiä vastaan molaarisella ajattelulla eli korostamalla
sitä, mikä on yhteistä (todellista tai kuviteltua) hänen ja
(potentiaalisten) äänestäjien välillä.

 

Suomen
puoluekenttä

 

Teolliseen
massatuotantoon perustuneen kuriyhteiskunnan perintönä edellisiin
eduskuntavaaleihin asti Suomessa oli kolme isoa puoluetta: kokoomus,
sosiaalidemokraatit ja keskusta. Näistä viimeisin on Suomen
poliittisen järjestelmän erikoisuus. Keskustan onnistui
säilyttämään asemansa suurena puolueena huolimatta
agraaritalouden merkityksen heikentymisestä.

 

Vuoden
2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaisen puolueen onnistui
hajottamaan kolmen suuren puolueen rintaman: ennen kaikkea keskusta
ja sosiaalidemokraatit menettivät äänestäjiä perussuomalasille.

 

Puolueen
puheenjohtaja Timo Soini itseään poliittisessa omaelämänkerrassaan
populistiksi. Yhdistävänä tekijänä puolueen kannattajille
näyttäisi olevan EU:n vastaisuus ja kaipuu sosiaalidemokraattisen
hyvinvointivaltion kuviteltuun kulta-aikaan.

 

Mitään
konkreettista vaikutusta harjoitettuun politiikkaan perussuomalaisten
kaikkien aikojen vaalivoitolla ei kuitenkaan ole ollut, lukuun
ottamatta sitä, että kokoomus oli pakotettu muodostamaan vaalien
jälkeen hallitus sosiaalidemokraattien kanssa perussuomalaisten ja
keskustan jättäydyttyä oppositioon.

 

Keskisuurista
puolueista voisin mainita kuulijakunnalleni kansandemokraateista ja
eurokommunisteista polveutuvan vasemmistoliiton sekä
ympäristöliikkeestä 1980-luvun alussa syntyneet vihreät, joka
nykyään enemmänkin täyttää sitä aukkoa, että Suomessa ei ole
liberaalipuoluetta eduskunnassa.

 

Pienpuolueista
nykyisessä eduskunnassa vaikuttavat ruotsalainen kansapuolue, jota
etelä- ja länsirannikolla asuva suomenruotsalainen kansanosa
pääosin äänestää yli luokkarajojen, sekä
herätyskristillisyydestä ammentavat kristillisdemokraatit.

 

Suomen
politiikan miespoliitikkotyypit

 

Väitän
hegemonisen maskuliinisuuden, minkä ymmärrän R. W. Connellia
teoriaa mukaillen kuvanneen teolliseen massatuotantoon perustuneen
kuriyhteiskunnan mieskansalaisuuden normia tai ihannetta,
kahdentuneen siirtyessämme jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan.

 

Käytän
esimerkkeinä tästä kahta miespoliitikkoja, joista kummatkin saivat
viime eduskuntavaaleissa uskomattomat yli 40 000 ääntä:
kokoomuksen Alexander Stubb ja perussuomalaisten Timo Soini. He
muodostavat ikään kuin janan, jonka väliin kaikki muut
miespoliitikkotyypit enemmän tai vähemmän sijoittuvat.

 

Soinin
esittämä maskuliinisuus on protestimaskuliinisuutta,
marginalisoidun maskuliinisuuden yksi alalaji, suhteessa Stubbin
ylemmän keskiluokan kosmopoliittiin hegemoniseen maskuliinisuuteen.

 

Mutta
lokaalisti Soini edustaa hegemonista maskuliinisuutta puolustaen
kansallista, teolliselle massatuotannolle perustuneelle
kuriyhteiskunnalle ominaista yksiulotteista mieheyttä.

 

Stubbin
ja Soinin edustamat maskuliinisuudet ruokkivat toinen toisiaan.

 

Tällaisessa
poliittisessa konjunktuurissa keskustan ja sosiaalidemokraattien
miespoliitikot eivät kykene sen enempää saavuttamaan ylemmän
keskiluokan hegemonisen maskuliinisuuden lupaamaa subjektipositiota
kuin performoimalla protestimaskuliinisuutta luomaan homososiaalista
liittosuhdetta potentiaalisiin äänestäjiin.

 

Ainoastaan
intensiivisestä politiikan tyylistä tunnettu ”rotutohtori”
Jussi Halla-aho tai ”vegetaristinen jalkapallohuligaani” Paavo
Arhinmäki ovat jotenkin onnistuneet erottautumaan mediassa
jatkumolta sijoittuen jonnekin sen ulkopuolelle ollen samalla
esimerkkinä mieheyden moninaistumisesta jälkiteollisessa
yhteiskunnassa.

 

Keskustan
ja sosiaalidemokraattien miespoliitikkojakin enemmän naispoliitikot
ovat olleet väliinputoajia parin viime vuoden aikana.
Naisehdokkaiden vähyys ja heikko menestys presidentinvaaleissa ja
keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemen sekä vihreiden puheenjohtaja
Anni Sinnemäen erot alleviivaavat tätä tulkintaa.

 

Naispoliitikot
ja feministinen liike eivät ole saaneet tunnustusta — Michael
Hardtin ja Antonio Negrin ilmaisua käyttäen — ”hyökkäyksestä
kurinpitoa vastaan”; kamppailusta feminiiniseksi ymmärrettyjen
ominaisuuksien arvostetummaksi tulemisen, sekä sukupuolisen ja
seksuaalisuuden moneuden, puolesta, vaikka oli mahdollistamassa
jälkiteolliseen tuotantoon siirtymisen, Stubbin ja häntä
protestoivan Soinin kaltaisten poliitikkomiesten esiinmarssin.

 

Seminaariesitykseni
lopuksi totean, että yhteiskunnan femininisoitumisesta seurannut
maskuliinisuuden kriisi näyttää koskevan vain poliittiseen
keskustaan sijoittuvia miespoliitikkoja ja paradoksaalisesti kaikkia
naispoliitikkoja. Sen sijaan ylemmän keskiluokan miehet eivät näytä
kokevan kriisiä ja työväenluokkaiset miehet saavat
samaistumiskohteen protestimaskuliinisuudesta.

 

Matka-apurahahakemuksen
loppuun pitäisi sitten vielä kirjoittaa kustannusarvio
lentolipuista, hotelliöistä, juna- ja bussimatkoista…

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu