Arvio: Sydänten presidentti

Subjektiivinen
kokemus vs. objektiivinen todellisuus

 

Riikka Kämpin ja
Jussi Lähtee teoksen Sydänten presidentti takakansiteksti on
hämmentävää luettavaa. Kuinka kampanjan vetäjien subjektiivinen
kokemus Pekka Haaviston kampanjan onnistumisesta voi olla niin jyrkässä ristiriidassa
objektiivisen todellisuuden kanssa?

 

Yksi syy lienee se,
että Kämpin ja Lähteen päiväkirjamerkintöjä mukaileva teos on
kirjoitettu pari kuukautta kampanjan jälkeen, jolloin vielä näytti
siltä, että Haavisto-ilmiöstä jäisi pysyvä jälki vihreiden
kannatuskäyrään.

 

Objektiivisilla
mittareilla tarkasteltuna Haaviston kampanjan toinen kierros oli
täydellinen floppi. Sauli Niinistön ja Haaviston välinen ero oli poikkeuksellisen suuri, jopa kansainvälisesti tarkasteltuna.

 

Kämpillä ja Lähteellä on kompleksinen
suhde vihreisiin ja demareihin. Lähde antaa ymmärtää vihreiden
olleen — ja olevan osittain vieläkin — puolue, jonka kokouksissa
”väki saapui eri puolilta maata julistamaan henkilökohtaista
ekologisuuttaan pukeutumalla huonosti” (30).

 

Lähteen mukaan Haaviston kampanja onnistui (sic) enemmän vihreistä
huolimatta kuin vihreiden ansiosta ja puoluesihteeri Panu Laturi on
kaikista syntisin ja kelvottomin. Kämppi tekee kirjassa
demari-isänmurhaa.

 

Tunnepolitiikka:
jytky & antijytky

 

Se, miksi
kirjoittajien subjektiivinen kokemus ja objektiivinen todellisuus
ovat niin voimakkaassa ristiriidassa keskenään, tulee
ymmärrettäväksi osana tunnepolitiikkaa, josta niin politiikan
tutkimuksessa kuin mediatutkimuksessa on viime vuosina ollut paljon
puhetta.

 

Tunteiden tulo
politiikkaan on osa ilmiötä, josta tutkimiuskirjallisuudessa käytetään ilmaisua
yhteiskunnan feminisoituminen

 

Esimerkiksi työelämässä
arvostetaan nykyään yhä enemmän aikaisemmin feminiinisiksi
ymmärrettyjä ominaisuuksia: kykyä huolehtia monesta projektista
aikaa, sosiaalisia taitoja, tunnejohtamista armeijasta opitun
hierarkkisen käyttäytymisen sijaan jne.

 

Mediatutkimuksessa
on kiinnitetty huomiota niin sanotun asiajournalismin
naistenlehtimäistymiseen ja intimisoitumiseen: Rita Tainolan lisäksi
politiikan toimittajatkin ovat yhä nykyään kiinnostuneita
poliitikkojen yksityiselämästä.

 

Tätä kehitystä
vastaan asettuvat näennäisesti Timo Soinin kaltaiset — toveri
Juha Väätäisen todistuksen mukaan — 40 kiloa ylipainoiset
normatiivista mies- ja naiskansalaisuutta kaipaavat miespoliitikot.
Tosiasiallisesti hekin ovat osa tunnepolitikoinnin aaltoa hyödyntäen
ihmisten passioita maalailemalla uhkakuvia ja nostalgisoimalla
sosiaalidemokraatista hyvinvointivaltiota.

 

Tunnepolitiikan
lisäksi toinen asia, joka tekee ymmärrettäväksi Lähteen ja
Kämpin absurdin väitteen Haaviston kampanjan onnistumisesta, onkin
perussuomalaisten vajaata vuotta aikaisemmin saavuttama vaalivoitto.
Haavisto-ilmiö oli — kulunutta fraasia käyttääkseni —
balsamia vihreiden ja itseään edistyksellisenä pitävien ihmisten haavoille.

 

Seksuaalisuus ja
näkymätön sukupuoli

 

Itseäni kiinnostaa
se, miksi vuoden 2012 presidentinvaaleissa katosi kysymys
sukupuolesta, vaikka presidentiksi valittiin poikkeuksellisesti mies.
Aivan kuin se olisi ollut normaalia tai miesehdokkaita olisi niin
sanotusti positiivisesti syrjitty?

 

Kämpin ja Lähteen
kirjassakin ainoa kohta, jossa sukupuoli tulee eksplisiittisesti
esille on Lähteen arvio siitä, että Paavo Väyrysen ensimmäisen
kierroksen häviön syynä Haavistolle oli TV-mainos, jossa Väyrysen
sanoo: ”Kansalaiset, kyllä talossa pitää isäntä olla – niin,
niin ja emäntä”
.

 

Mainoksessa
sukupuoli ja seksuaalisuus leikkaavat toisensa:
Lähteen mukaan oleellista mainoksessa ei ollut sen
heteronormatiivisuus vaan se, että enemmistö suomalaisista naisista
ei halua (enää) identifioitua emänniksi.

 

Olen valmis
allekirjoittamaan Lähteen tulkinnan. Väyrynen aliarvioi
naisäänestäjänsä.

 

Feministisessä
politiikan teoriassa Judith Butler on esittänyt sukupuolieron olevan
seurausta heteroseksuaalisesta matriisista tai hegemoniasta,
heteromelankolian performoinnista. Ei-heteronormatiivisessa
yhteiskunnassa ei olisi eroa mies- ja naisäänestäjien
preferenssien välillä?

 

Tosin feministisessä
politiikan teoriassa on esitetty myös tulkintoja, että
seksuaalisuus ja sukupuolisuus eivät nivoudu mitenkään
yksinkertaisesti yhteen: homojen ja lesbojen vapautuksella ei sinänsä
ole mitään tekemistä naisemansipaation kanssa.

 

Tästä näkökulmasta
Haavisto ylemmän keskiluokan miespoliitikkona ei eroa vaikkapa
Alexander Stubbista, jonka on onnistunut hyödyntämään
metroseksuaalisessa ja kosmopoliittisessa ruumiillisuudessaan
aikaisemmin feminiiniksi ymmärrettyjä, feministisen liikkeen
kovalla työllä arvostetummaksi tekemiä, ominaisuuksia

 

Samasta
syystä nähdäkseni Haavisto ei ollut todellinen vaihtoehto
Niinistölle (jos ajattelemme politiikan sisältöä tai sen
tekemisen tapaa).

 

Mielenkiintoisempaa
kuin kysyä, vaikuttiko Haaviston homoseksuaalisuus hänen
kannatukseensa suuntaan tai toiseen ja kuinka paljon, olisi tehdä
sannakarkulehdot eli pohtia sitä, miksi seksuaalisuus herättää
niin voimakkaita tunteita kapitalismin nykyisessä kehitysvaiheessa.

 

Lähde kirjassaan
haluaa itsepintaisesti kieltää homoseksuaalisuuden
vaikutuksen Haaviston menestymättömyyteen ja julkisensanan
neuvoston puheenjohtajana tunnettu Risto Uimonen taasen oli
vakuuttunut siitä, että Haavistosta ei voi tulla tasavallan
presidenttiä ”eräästä tunnetusta syystä”.

 

Kämpiltä kysyttiin
Kainuussa keskustanaisten tilaisuudessa, että ”miltä se nyt
näyttäisi jos kaksi miestä kättelisi Linnan vieraita”.

 

Haavisto vs.
Halonen

 

Olisi
mielenkiintoista myös verrata Haaviston ja Tarja Halosen ympärillä
käytyä keskustelua seksuaalisuaalisesta suuntautumisesta. Halosen kohdalla hänen Seta-taustallaan ei sittenkään vaikuttanut olleen suurta merkitystä
hänen valinnalleen vuonna 2000?

 

Halosella oli
laajempi kannatuspohja: jälleenrakennuksen sukupolvi oli vielä
reilut kymmenen vuotta sitten voimissaan. Sen keskuudessaan
sosiaalidemokraattien kannatus oli ja on voimakkainta.

 

Vihreiden pullamörrösukupolvi on ohuempi ja kuuden vuoden kuluttua sen kirkkaimmat tähdet ovat herrojen eläkeiässä.

 

Halonen kykeni
erottautumaan poliittisesta vastustajastaan ja luomaan liittosuhteen
populaariin. Hän ei asunut hienostoalueella Munkki- eli Flaxiniemessä, keräillyt kuplavolkkareita tai tuhonnut meidän kaikkien yhteistä ilmakehää lentelemällä yksityislentokoneella.

 

Kolmas syy oli puoluerajat ylittänyt
naispresidenttiliike.

 

Samasta syytä
epäilen, ettei vuoden 2018 presidentinvaaleissa Haavistolla ole sen
parempia mahdollisuuksia nousta tasavallan presidentiksi. En myöskään näe Haaviston kampanjan millään tavoin muuttaneen Suomen poliittista kulttuuria toisin kuin Kämpin ja Lähteen teos antaa ymmärtää.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu