Tuotannon muutos ja työelämän femininisoituminen

Helsingin Sanomien
sunnuntainumerossa oli artikkeli
, jossa käsiteltiin työelämän
sukupuolittuneita käytäntöjä: kuinka niin sanotut miesten työt
vähenevät ja naisten työt lisääntyvät.

 

Artikkelissa ei
sinänsä ollut uutta työ- ja organisaatiososiologiaa harrastaville
tai elinkeinorakenteen muutosta seuranneille.

 

Myöskään
artikkelin kommentointiosiosta ei löydy mitään uutta.

 

Siellä toistetaan
vanhaa mantraa kuinka ”jonkun pitää maksaa se.
Kansantaloudellisesti metallimies maksaa sairaanhoitajankin palkan.
Ilman metallimiehiä ei ole sairaanhoitajiakaan”.

 

Tällaiset kommentit kertovat
maskuliinisuuden kriisistä.

 

Monet miehet
rakentavat identiteettiään ajatellen, että naiset ovat heille
palveluksen velkaa, koska miehet tekevät ”tuottavaa” työtä ja naiset
”tuottamatonta” tai ”uusintavaa” työtä.

 

Kyse on
mieselättäjyysmallista, joka näyttää ihmisten mielissä elävän
erinomaisesti, vaikka myöhäismodernissa yhteiskunnassa lisäarvon
tuotantoa ei voi enää samalla tavoin eristää osaksi ajan ja
paikan kategorioita toisin kuin vielä modernissa yhteiskunnassa.

 

Fordistisessa
työorganisaatiossa eli modernissa teollisessa massatuotannosssa oli selkeä
erottelu työ- ja vapaa-ajan välillä. Töitä tehtiin liukuhihnan
ääressä (tai sitten toimistossa) noin 40 tuntia viikossa.
Organisaatio oli jäykkä kuin armeijassa.

 

Tämä takasi sen,
että työelämä oli sukupuolittunut miesten töihin ja naisten
töihin. Ero tuottavaan työhön ja elämää
uusintavaan yksityiseen sfääriin oli voimissaan, ja mahdollista jotenkin mitata tai yrittää osoittaa.

 

Postfordistisessa
tuotannossa ei enää ole samalla tavoin mahdollista tehdä erottelua
työ- ja vapaa-ajan tai julkisen ja yksityisyyden välillä. On yhä
vaikeampi tehdä eroa niin sanotun tuottavan ja uusintavan työn
välille.

 

Tilanne muistuttaa
pitkälti esimodernia maatalouteen perustunutta yhteiskuntaa, jossa
niin ikään oli vaikea sanoa missä ajan ja paikan kategoriassa
tuotanto tapahtuu. Ei voinut sanoa, että kevät oli syksyä
tärkeämpi tai isäntä kantoi leivän pöytään ja emäntä oli siivelläeläjä. Koko sukua
tarvittiin tilan hoitoon ja vielä piikojen ja renkien työpanos oli
tärkeä. Jopa sää oli yksi tuotannontekijöistä.

 

Kaiken lisäksi
luovassa taloudessa tuotanto, innovaation eli työn tekeminen voi
tapahtua samaan kun löhöää aurinkotuolilla Bahamasaarilla.

 

Lopullisen tuotannon
saattaa tietenkin tehdä pienet näppärät sormet Bangladeshissa tai
sitten loppukokoonpanon tekevät koneen (joiden tekemää työtä ei
jostain syystä olla yhtä innokkaita verottamaan kuin ihmisen
tekemää työtä).

 

Yhtä kaikki,
myöhäismodernissa yhteiskunnassa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen,
on mahdotonta väittää, että metallimies kustantaa sairaanhoitajan
palkan tai missä vaiheessa prosessia väitetty varsinainen tuotanto
tapahtuu.

 

Työelämäntutkijat
puhuvatkin työelämän femininisoitumisesta tarkoittaen aikaisemmin
feminiiniksi ymmärrettyjen ominaisuuksien arvostetummaksi tulemista
työelämässä. Nykyään vaaditaan yhä enemmän sosiaalisia
taitoja, tunneälyä tai kykyä keskittyä moneen asiaan yhtä
aikaan.

 

Niin ikään työt
pitäisi olla valmiita viemään kotiin, työaikojen joustavia ja
olemaan tavoitettavissa 24/7 ja samaan aikaan presidentti Sauli
Niinistö
yhdessä EVA:n Matti Apusen kanssa vaatii ajan antamista ja
pullan leipomista koko perheelle.

 

Joidenkin
työelämäntutkijoiden mukaan työelämän femininisoituminen on
aiheuttanut kriisin miehille, joiden identiteetti on enemmän tai
vähemmän rakentunut ajatukselle yksityisen ja julkisen
erottamiselle toisistaan tai niin sanotun tuottavan ja tuottamattoman
työn hierarkkiselle erolle.

 

Nämä miehet eivät
voi enää asettaa itseään naisia ylemmäksi sen perusteella, että
tuovat leivän pöytään selkänahasta vaikka olisivatkin vähemmän
koulutettuja kuin vaimonsa tai tyttärensä.

 

Tämä on myös yksi
selitys perussuomalaisten kannatukselle. Perussuomalaisten
äänestäjistä 2/3 on miehiä, erityisesti keski-ikäisiä vähän
koulutettuja ja suhteellisen hyvin toimeentulevia miehiä, joita Timo
Soinin ideologinen kutsuhuuto ”karvaperseduunareista” koskettaa
suoraan sydämeen.

 

Toki
perussuomalaisten äänestäjissä on myös perinteisiä
sukupuolirooleja kannattavia naisia, jotka pelkäävät muutosta.

 

Tällaisessa
tilanteessa SAK on väliinputoaja, mistä Tapio Bergholmin Helsingin
Sanomien artikkelissa esittämä huoli kertoo.

 

SAK on kaivautunut
poteroihin ja halunnut itsepintaisesti sulkea korvansa uudistuksilta,
jotka auttaisivat sopeutumaan postfordistiseen tuotantoon.

 

Hyvänä esimerkkinä
on keskustelu perustulosta, jota demarit SAK:n painostuksesta
joutuvat vastustamaan, vaikka perus- tai kansalaistulo ei olisi muuta
kuin tarvesidonnaisen sosiaaliturvajärjestelmän sopeutuma
uudentyyppiseen tuotantoon, jossa työllisyyden ja työttömyyden
välisen eronteko on käynyt yhä vaikeammaksi ja aiheuttanut
kallista byrokratiaa.

 

Sitä paitsi SAK
itsessään on yksi sukupuolittuneimmista organisaatioista Suomessa.
Bergholmin puheenvuoro ehkä olikin SAK:n sisäistä keskustelua?

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu