Vasemmistoliitto sekä liian maskuliininen että liian feminiininen puolue?
Olen lueskellut New
Yorkin City Techin historian professori K. A. Cuordileonen teosta
Manhood and American Political Culture in the Cold War. Tapsin hänet viime
joulukuussa käydessäni maskuliinisuutta politiikassa käsitelleessä konferenssissa Landaun
pikkukaupungissa, Saksassa.
Vaikka kylmänsodan
historia ei ole erityinen mielenkiintoni kohde tutkijana,
Cuordileonen alustuksen jälkeisestä keskustelusta jäi mieleen
hänen väitteensä, että toisen maailmansodan jälkeen
Yhdysvaltojen puolustusvoimista ja valtionhallinnosta olisi
erottamisperusteena käytetty huomattavasti useammin
homoseksuaalisuutta kuin kommunismia.
Toisaalta hänen mukaansa nämä
kaksi asiaa nivoutuivat antikommunistisessa retoriikassa yhteen:
kommunismi ja homoseksuaalisuus niputettiin yhteen kansakuntaa uhkaavaksi ”sisäiseksi
viholliseksi”, mikä yhdistyi naisellisuuden pelkoon.
Kirjailija Sofi
Oksasta mukaillen Yhdysvaltojen kylmänsodan aikainen kommunismin ja
homoseksuaalisuuden vastainen taistelu oli ennen kaikkea puhistusta
naiselliseksi ymmärretystä, jotta mielikuva kansakunnan miehisestä
viriliteetistä säilyisi.
Cuordileone
esittääkin — Viitaten Barbara Ehrenreichin tutkimuksiin — ,
että kommunistimiesten tarve korostaa maskuliinisuuttaan, mikä ilmeni ammattiliittojen miehisissä käytännöissä ja toimintakulttuurissa, olisivat
olleet seurausta antikommunistien levittämistä väitteistä kommunistien naismaisuudesta ja/tai dekadentistä homoseksuaalisuudesta.
Niin ikään Landaun
konferenssissa törmäämässäni Jackson Katzin teoksessa Leading Men
esitetään, että 1960-luvun lopulta republikaanien politiikka
presidentinvaaleissa olisi yhä enemmän perustunut siihen, että
demokraatteja yritettiin leimata feminiiniseksi puolueeksi, koska se
muka flirttailee feminismin kanssa ja ”hyysää” homoseksuaaleja,
mustia, siirtotyöläisiä jne.
Seurauksena oli,
että yhä useampi työväenluokkainen valkoinen mies äänestää
nykyään republikaaneja presidentinvaaleissa. Me politiikan tutkijat voisimme sanoa, että irrationaalinen
identiteettipolitiikka on syrjäyttänyt rationaalisen
intressipolitiikan valkoisten työväenluokkaisten miesten
keskuudessa.
Se, mikä
allekirjoittanutta politiikan tutkijana kiinnostaa Cuordileonen ja
Katzin väitteissä on kysymys siitä, missä määrin
perussuomalaiset poliitikot hyödyntävät maskuliinisuuden kriisiä,
miesten heikkoa itsetuntoa ja tiedostamattomia viettejä leimaamalla
vastustajansa naismaisiksi ja antamalla ymmärtää perussuomalaisten
olevan ”ainoa oikea tosimiesten puolue”.
Taloustutkimuksen
kyselyn mukaan perussuomalaisten kannattajista kaksi kolmesta on
miehiä ja puolueen suosio on syönyt ensin keskustaa ja sittemmin
sosiaalidemokraatteja. Vuoto keskustasta perussuomalaisiin pysähtyi
sen jälkeen kun puheenjohtajaksi valittiin jälleen mies, demareista
se jatkuu edelleen.
Naiset äänestävät
kokoomusta hieman innokkaammin kuin miehet, mutta silti kokoomusta ei
pidetä erityisesti naisten puolueena toisin kuin vihreitä. Niin
ikään hieman yllättäen kaikista eniten naiset äänestävät
suhteessa puolueen kokonaiskannatukseen kristillisdemokraatteja.
Sen sijaan
vasemmistoliitto on yhdessä perussuomalaisten rinnalla ainoa
puolue, jota miehet äänestävät innokkaammin kuin naiset.
Olisiko tähän sama
syy, minkä Ehrenreich esittää?
Vasemmistoliiton
imagoa on yritetty poliittisten vastustajien taholta naisellistaa,
mistä olisi seurannut vastareaktiona entistä miehisempi toimintakulttuuri, mikä taasen on —
ainakin ennen edellisiä eduskuntavaaleja — karkottanut tehokkaasti
nuoria vasemmistolaisia naisia vihreisiin.
Vasemmistoliitto on
samaan aikaan sekä liian maskuliininen että liian feminiininen
puolue?
Toisaalta Paavo
Arhinmäki on ”vegetaristisena jalkapallohuligaanina” pyrkinyt luomaan fantasiaa puoluetta äänestävillä
miehille, myönteistä kokemusta mieheydestä ilman, että tarvitsisi
rakentaa omaa identiteettiään naiselliseksi ymmärrettyä vastaan
(mikä ilmenee käytännön politiikassa rasismina, homofobiana ja
seksisminä).
Liiallisen machoilun taustalla voisi ajatella olevan homouden, ihan luonnollisesti, koska jos miesystävät/muiden miesten hyväksyntä ovat miehelle omaa naista/muutenkin naisia tärkeämpiä, siltähän se vaikuttaa.
Toisaalta sitten taas liika feminiinisyys miehellä vaikuttaa myös homoudelta. Vaaleanpunaiset puserot ja sliipattu olemus huokuu sitä ja ymmärtääkseni saattaa olla myös viesti muille samaa ajatteleville, että mitä henkilö edustaa. Toisaalta tunnetasolla, jos mies on herkempi, ei sitä saisi aina tulkita homoudeksi vaan pikemminkin vahvuudeksi.
Ilmoita asiaton viesti
Mielenkiintoinen dilemma.
Eräs näkökulma joka tuli mieleen nimittäin Suomesta on puuttunut puolue joka keskittyisi puhtaasti androgyynisten ihmisten asioihin. Melestäni kyseessä on ellei vääryys niin ainakin epäkohta joka olisi syytä oikaista.
Kumpaakin sekä maskuliinisuutta että feministisyystä on politiikasa nähty tarpeeksi. Uskoisin että myös androgyynit tarvitsevat jonkun johon voivat samaistua politiikassa.
Nyt tulleiden asioiden valossa ehkä Vasemmistoliitto voisi olla sellainen?
Peukuttaisin vilpittömästi.
Ilmoita asiaton viesti
Oma analyysini: Kokoomus on niille, jotka uskovat ihmisen omaan selviytymiseen muista välittämättä, demarit on Sari-sairaanhoitajapuolue, puolue keskiluokkaisille ihmisille, jotka uskovat olevansa väärin kohdeltuja ja uskovat puolueen hoitavan asian kuntoon ”yhteisiä” rahoja jakamalla, keskusta on vähitellen katoava puolue maalaisnostalgikoille, valtaosallahan meistä on juuret 100 vuoden takaa maalta, vihreät on uskoa suojasta kaikille niille, jotka epäilevät nykyisen maailmanmenon johtavan katastrofiin, vasemmistoliitto on sirpaleinen entinen duunaripuolue, joka ei enää halua tietää, miten oikeita duunareita autettaisiin. Kristillisillä ja ruotsalaisilla on oma otsaan leimattu pieni piirinsä, joka ei kasva, ei juuri pienene.
Perussuomalaiset hyödyntävät sitä tilannetta, että suomalaista korkeakouluttamatonta miestä ei kukaan puolusta, esimerkiksi suomalainen duunari on muiden puolueiden unohtama raakki, joka ei ketään kiinnosta, koska se on häviävä luonnonvara. Eikä siistiä sisätyötä tekevää keskiluokkaista naista voi duunariksi kutsua, siitä saa korvilleen. Suomi on luvannut EU:lle nostaa korkeakoulutettujen osuuden ikäluokasta yli 40 prosentin. Kaikkien puolueiden korkealentoiset ohjelmat tavoittelevat tuota 40 % osuutta, vain perussuomalaiset rohkeasti ja selkeästi ilmoittavat, että he ovat kiinnostuneet myös jäljelle jäävästä 60 %:n osuudesta. Siinä osuudessa on enemmistö miehiä, ei siis ihme, että perussuomalaisia äänestävistäkin on enemmistö miehiä. Toki siellä on naisiakin, joista suuri osa on poikien äitejä. Äänestämällä perussuomalaisia nämä äidit puolustavat poikiaan, se on ihan biologiasta kumpuava tarve. Uskon, että meistä eläkeläisistäkin huomattava osuus äänestää perussuomalaisia, sillä me olemme jo jättäneet ay-liikkeen taaksemme ja ay-liike on unohtanut meidät. Kaiken lisäksi demarit ja vasemmistoliitto yrittävät kaikin keinoin näyttää ay-puolueilta.
Ilmoita asiaton viesti
Kyse on aikalailla mielikuvista, kyllähän oikeasti sosiaalidemokraattinen ja vasemmistoliittolainen ammattiyhdistysliike jo kouluttamalla kouluttamattomia luottamusmiehiä aika paljon töitä tekee suomalaisen työväenluokkaisen miesten puolesta. Perussuomalaiset eivät koskaan kykenisi samaan tai oman verkoston ja vaikkapa pedagogisten taitojen hankkiminen kyseiseen työhön kestäisi vuosikymmeniä.
Samasta syystä taitaa USA:ssa kuitenkin valkoisista työväenluokkaisista miehistä äänestää demokraatteja, vaikka siirtymää on ollut. Ymmärtävät, että republikaanit ovat sittenkin keski- tai jopa yläluokan etuja ajava puolue.
Ilmoita asiaton viesti
Sanot:”Kyse on aikalailla mielikuvista.”
Samaa mieltä! Me liikkuvat äänestäjät äänestämme pelkästään mielikuvien mukaan. Jokaisen puolueen kannattaa synnyttää sellaisia mielikuvia, että sitä äänestetään. Vasemmistoliitolla on kaksi ministeriä, jotka toimillaan luovat mielikuvia, mikä on puolueen linja. Niin, mikä se mahtaa näillä mielikuvilla oikein olla???
Ilmoita asiaton viesti
USA:n historiassa on piirteitä vaihtoehtoiselle selitykselle. Demokraatit saivat aikanaan laajaa kannatusta etelävaltioissa, sillä demokraatit ajoivat rotuerottelua, kun taas pohjoisen republikaanit ajoivat USA:n sisällisotaan vaatiessaan orjuuden lopettamista. Kun demokraatit lopulta hyväksyivät kansalaisoikeuslait, niin eräs heistä totesi, että tämä tulee viemään demokraattien kannatuksen etelävaltioissa sukupuolviksi.
USA:n poliittinen kartta taas paljastaa, että demokraatteja äänestävät kaupunkilaiset, ja republikaaneja maaseudun ja harvempaan asuttujen seutujen asukkaat.
Kommunistien ja homojen salaliittoa voisi taas Suomessa kuvata pelko, jota koetaan mystistä ja vaikutusvaltiasta järjestöä, DEMLAa kohtaan. Demla koetaan viläkin jonain uhkaavana ja salaisena tekijänä, joka vaikuttaa ratkaisesvati mm. suomalaisen lainsäädännö syntyyn.
Ilmoita asiaton viesti