Seksuaalivähemmistöjen oikeudet USA:n ulkopolitiikan välineenä

Helsingin Sanomat
uutisoi Yhdysvaltojen suurlähettiläs Bruce Oreck osallistuneen
Helsinki Pride -marssille
jo toistamiseen.

 

Käsky lienee tullut
ylemmältä taholta: jo joulukuussa vuonna 2011 Yhdysvaltojen
hallinto päätti ottaa seksuaalivähemmistöjen oikeudet yhdeksi
ulkopolitiikan välineeksi ja päämääräksi
.

 

Mistä tässä
kaikessa on kyse?

 

Toisen maailmansodan
jälkeen kommunismin uhka tarjosi Yhdysvalloille uskottavan
viholliskuvan, jolla se oikeutti läsnäolonsa ympäri maapalloa ja
jopa lähiavaruudessa.

 

Kylmän sodan viholliskuva oikeutti myös
erinäisiä sisäpoliittisia toimia, joilla huolehdittiin
tuotantosuhteista ja -voimista.

 

Suomalaisessa
kontekstissa tämä tarkoitti kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien
muodostamaa aseveliakselia kommunismin torjumiseksi, mikä
konkretisoitui työväenliikkeen ja pääomapiirien kompromissina
syntyneenä hyvinvointivaltiona.

 

Hyvinvointivaltio normalisoi ja
uusinsi työväenliikkeen avustuksella kuuliaista työvoimaa tehtaisiin ja tuotantolaitoksiin kapitalistien riistettäväksi.

 

Vuonna 1991 Neuvostoliitto hajosi ja Yhdysvallat jäi ilman hyvää vihollista,
jolla oikeuttaa ulko- ja sotilaspoliittiset interventiot. Näytti
siltä, että Yhdysvallat menettää asemansa kansakuntien
moraalisena johtajana ja itseymmärryksensä.

 

Mutta sitten
keksittiin terrorisminvastainen sota. Se toimi kuitenkin vain
väliaikaisena ratkaisuna hyvän vihollisen problematiikkaan. Koska
terroristien kanssa ei käsitteellistesti voi neuvotella, jäi
terrorisminvastaisen sodan avulla tuotettua viholliskuva liian
epämääräiseksi.

 

Sitä paitsi
terrorismin vastainen sota on liian reaktiivista, jotta sen avulla
voisi samalla hallita globaalia kapitalismia: pitää yllä ja uusintaa
vallitsevia tuotantosuhteita ja -voimia.

 

Barack Obaman
hallinto onkin ollut hiljempaa terrorismin vastaisesta sodasta ja
keksi ottaa tilalle seksuaalivähemmistöjen oikeudet yhdeksi ulkopolitiikan
välineeksi, jolla oikeuttaa Yhdysvaltojen läsnäolo maailmalla sekä
tehdä kansainvälisessä politiikassa eron ystävä- ja vihollisvaltioiden
välillä, mikä on siis ensisijaisentärkeää Yhdysvaltojen omalle
identiteetilleen ja itseymmärrykselle.

 

Seksuaalivähemmistöjen
oikeuksien ottaminen ulkopolitiikan välineenä toimii myös
demokraateille sisäpolitiikan jatkeena heidän politikoidessa republikaaneja vastaan.

 

Kaikenlisäksi, kuten
keskiviikkona Helsingin yhteiskunnallisen opiston järjestämän
keskustelutilaisuuden alustuksessa totesin,
nykykapitalismissa
tuotantosuhteiden ja -voimien uusintamisessa oleellista
normalisoinnin sijaan on moneuden tuottaminen.

 

Nykykapitalismi
perustuu seksuaalisuuden, sukupuolisuuden ja/tai kulttuurisen/etnisen
moneuden tuottamiselle, tuotteistamiselle ja riistolle lisäarvon
tuottamiseksi.

 

2000-luvulle tultaessa seksuaalisuudesta ja sukupuolisuudesta on tullut tuotannontekijä pelkän työvoiman uusintamisen sijaan.

 

Richard Florida
esitti jo useampi vuosi sitten teesin, että uudentalouden yritykset
viihtyvät paikoissa, joissa monikulttuurisuus kukoistaa ja
homoseksuaalien oikeudet ovat kunnossa.

 

Yksi tapa
käsitteellistää kansainvälistäpolitiikkaa onkin se, että on
homoseksuaalien oikeuksiin myönteisesti suhtautuvat länsimaat
Yhdysvaltojen johdolla, ja sitten on seksuaalivähemmistöihin kielteisesti suhtautuvat maat kuten Venäjä tai Iran, jotka ovat niin
sanottuja vihollismaita.

 

Allekirjoittaneelle
on jäänyt epäselväksi kumpaan joukkoon Suomen valtio haluaa
kuulua?

 

Suomen
sisäpolitiikassa rintamalinja kulkee kokoomuksen (enemmistön),
vihreiden ja Helsingin Sanomien Yhdysvaltoja myötäilevän linja ja
perussuomalaisten ja keskustan (enemmistön) antiamerikkalaisen
linjan välillä.

 

Vasemmisto ei osaa
olla oikein kumpaakaan mieltä.

 

Vasemmistolaiset
eivät haluaisi palata heteronormatiiviseen moderniin
kansallisvaltiokeskeiseen teollisuuskapitalismiin, mutta eivät ole
oikein innostuneita myöskään moneutta hengittävästä
myöhäismodernista globaalista kapitalismista, koska myös se
perustuu ihmisten riistolle.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu