Englantilaisen kulttuurin hegemonia eli mieshuoraaminen ja Barbour-takki
Syksyn sienestys- ja
metsästyskauteen valmistauduin toissa viikolla hankkimalla beaufort
nimisen vahakangastakin sellaiselta englantilaiselta valmistajalta
kuin J. Barbour and Son.
Eilen ensimmäistä
kertaa sateessa fiilistellessäni kolmen hovihankkijan tittelillä
ylpeilevän vaatevalmistajan takki päällä aloin miettimään,
miksi englantilaisella kulttuurilla on niin — jopa ongelmallisen — hegemoninen asema Suomessa.
Seuraavanlaisia
esimerkkejä keksin.
Syy siihen, miksi
englantilainen miesten pukeutuminen edustaa edelleen klassista
tyyliä, on lienee se, että moderni maailma sellaisena kuin me sen
tunnemme, muun muassa esteettisine mieltymyksineen, muovautui aikana,
jolloin Iso Britannia oli maailmanlaajuinen imperiumi.
Brittiläisen
imperiumin talous perustui pitkälti tekstiiliteollisuuteen:
puuvillaa Amerikasta ja Afrikasta, villaa Intiasta ja Australiasta,
silkkiä Kiinasta jne.
Niin ikään
englantilainen luokkayhteiskunta, jossa muodollisella pukeutumisella
osoitettiin ja osoitetaan edelleen sosiaalista asemaa, on
edesauttanut tätä kehitystä, vaikka Brittiläinen imperiumi on
kadonnut. (Nykyään Kuninkaallinen laivasto 13 fregatilla ja 5
hävittäjällä ja yhdellä helikopteritukialuksella ei lukeudu edes
kymmenen suurimman laivaston joukkoon, vaikkakin sen kalusto onkin
ehkä uusimmasta päästä). Vähän samalla tavoin 2000 vuotta
sitten roomalaiset opettivat miekalla eurooppalaisille, mitä on
tulee pitää kauniina.
Sillä, että
Brittiläinen imperiumi muokkasi ylä- ja keskiluokan normistoa ja
rooleja, on ollut vaikutuksensa työväenluokkaan ja sen pohjalta
syntyneisiin ala- ja nuorisokulttuureihin.
Vaikkapa
traditionaaliset skinheadit ruutupaitoineen, alle 25 mm henkseleineen
ja housuineen, joissa on käärityt lahkeet, sekä jamaika-popin
kuuntelemisineen, ovat loistava esimerkki englantilaisen
työväenluokan larppaamisesta. Myös useimpien muiden Suomessakin
harrastettuja musiikkityylien — hip hoppia ja rap-musiikkia lukuun
ottamatta — juuret ovat Englannissa.
Tekstiiliteollisuuden
jälkeen populaarimuusikkojen riistolla luodusta lisäarvosta on
tullut Englannille kansantaloudelle keskeinen vientituote.
Viimeisten
jalkapallon maailmanmestaruusisojen aikaan Jaakko Alavuotunki
kirjoitti Kansan Uutisissa siitä, kuinka Englannin joukkue on
suomalaisissa pubeissa ylivoimaisesta kannatetuin
jalkapallomaajoukkue (jos Huuhkajia ei oteta lukuun).
Syyksi hän
arvelee takavuosien lauantai-iltapäivien YLE:n
jalkapallolähetykset, jotka saivat aikaan sen, että vielä tänäkin
päivänä monet jalkapallon ystävät valitsevat Englannista oman
suosikkijoukkueensa, vaikka heillä ei olisi mitään todellista
yhteyttä siihen.
Tätä ilmiötä
Alavuotunki kutsuu mieshuoraamiseksi.
Politiikan
tutkijalle mieshuoraamisen tekee mielenkiintoiseksi se, että
esimerkiksi perussuomalaisten Timo Soini ja vasemmistoliiton Paavo
Arhinmäki tasaisin väliajoin mieshuoraavat mediassa ja
julkisuudessa antamalla ymmärtää potentiaalisille äänestäjilleen
olevansa miehekkäitä politiikkoja seuraamalla valioliigaa,
Milwallin ja Chelsean otteluita.
Alavuotungin
innoittamana olenkin suunnitellut kirjoittavani ilmiöstä tässä
lähiaikoina oikein tieteellisen artikkelinkin johonkin politiikan
tutkimuksen journaaliin.
Mutta
mieshuoraamistakin merkittävämpi ja huolestuttavampi ilmiö on
nähdäkseni se, että monet nuoret kokoomuslaiset (jotka sitten Jyrki Katainen rekrytoi avustajikseen) käyvät opintomatkalla Englannissa ja/tai ovat opiskelleet liberalismin
historiaa.
Näiden opintomatkojen jälkeen he pitävät kyseisen Englannin talouspolitiikkaa jotenkin esimerkillisenä, vaikka sen bruttokansantuote henkeä kohti on
heikompi kuin Saksan tai Ruotsin, ja ilman Brittiläisen imperiumin
perintöä se olisi vieläkin pienempi.
Itsekin olen
kirjoittamassa parhaillaan tutkimussuunnitelmaa, johon kuuluisi vuosi
tutkijavaihtoa lontoolaisessa yliopistossa, koska rahoittajat tykkäävät kuulemma siitä.
Suomessa oikeistopoliitikot ovat ottaneet viimeisten
vuosikymmenien aikana saksalaisen sivistysyliopiston sijaan
englantilaisen yliopistolaitoksen esikuvakseen ja ajaneet esimerkiksi
lukukausimaksuja.He sivuuttavat sen, että
englantilaisen yliopistot eivät keskimäärin ole erityisen
korkeatasoisia. Oxfordin ja Cambridgen kaltaisten yliopistojen korkea
sijoitus ranking-listoilla perustuu pitkälti siihen, että
englantilaisella yläluokalla ja Brittiläisen imperiumin entisten
alusmaiden diktaattoreilla on varaa lähettää jälkikasvunsa sinne,
ja näin hankituilla rahoilla on mahdollista maksaa oikeasti
päteville tutkijoille kilpailukykyistä korvausta tehdystä työstä.
Jiri Nieminen kirjoittaa:
”Miksi englantilaisella kulttuurilla on niin — jopa ongelmallisen — hegemoninen asema Suomessa.”
Mitä? Ei ole. Suomessa on amerikkalainen kulttuuri ollut verrattomasti ylivoimaisempi brittivaikutukseen nähden vähintäänkin 1950-luvulta asti.
”Myös useimpien muiden Suomessakin harrastettuja musiikkityylien — hip hoppia ja rap-musiikkia lukuun ottamatta — juuret ovat Englannissa.”
Käsittämätön kommentti. Blues? Jazz? Vielä 90-luvulla kyllästymiseen saakka radiossa pauhannut Suomi-Soul? Rock ylipäätään? Musiikkityylejä, joita ei edes olisi olemassa ilman Amerikkaa ja amerikkalaisuutta, tai vielä täsmällisemmin ilman Amerikan mantereelle rahdattuja afrikkalaisia orjia.
_Mitä_ sellaisia musiikkityylejä Englanti, Britannia tai brittiläinen kansanyhteisö ovat tuottaneet, joilla olisi ollut Suomessa jalansijaa? Ainoat omaan mieleeni tulevat ovat punk ja reggae, ja näistä vain ensimainitulla on ollut suurempi vaikutus — ja siinäkin on kyseenalaista, voiko tätä pitää brittivaikutuksena, koska Ramones oli Suomessa vähintäänkin yhtä suosittu kuin Sex Pistols. Brittipoppia on Suomessa kuunneltu, mutta ei se varteenotettavia jäljittelijöitä ole ikinä saanut.
Mitä urheiluun tulee, niin jokaista brittifutista seuraavaa kohden on tusina NHL-fania. ”Englantilaisen kulttuurin ongelmallinen hegemonia”? Mikäli ongelmalliseksi hegemoniaksi lasketaan viikonloppuisin tulevat pari brittidekkaria ja ”Pokka pitää”, niin vastaavasti saksalaiset poliisisarjat varmaan kertovat siitä ettemme ole vieläkään kyenneet irtautumaan jatkosodan aikaisesta aseveljeydestä.
Ilmoita asiaton viesti
Mut jotkut nuorisokulttuurin tuntijat ovat väittäneet, että vaikka esim. teddy & rokkabilly on par excellence amerikkalainen ilmiö etelävaltioiden lippuineen, niin Suomeen ne tulivat Englannin kautta tai sekottuivat englantilaiseen nuorisokulttuurin, ja tämä olisi ollut syynä sen väkivaltaisuuteen, 1980-luvun alun jengitappeluihin punkkareiden ja teddyjen välillä.
Niin ikään jätin kirjoituksesta pois tän Finnish Defence League -larppiporukan…
Ilmoita asiaton viesti
Joo, tottakai populaarimusiikin juuret on bluesissa ja jazzissa ja sitä kautta Amerikan mustassa kulttuurissa mutta mielestäni Jiri on kyllä oikeassa siinä että Suomeen noi tuli pitkälti Englannin kautta. Vai väitätkö Jussi että rock rantautui Suomeen Paul Ankan mukana Linnanmäeltä 1959:)
Poikaystäväni mallasi taannoin pitkään Tukholman NK:ssa just tuollaista Barbour takkia, se oli tuttu merkki amerikkalaisellekin, oli vaan ainakin NK:ssa aika tyyris:)
Ilmoita asiaton viesti
Ei tietenkään, sehän oli rantautunut Suomeen jo viisi vuotta aiemmin Bill Haleyn välityksellä. Suomessakin käytiin elokuvateattereissa katsomassa ”Blackboard Jungle”.
Ei siinä mitään brittejä välikäsinä tarvittu. Ylipäätään 1950-luvulla Amerikka oli se, joka oli jotain. Minkä takia luulet, että tupakkafirman nimessäkin oli ”Amer” ja suosituimman savukemerkin nimi oli ”Boston”?
Ilmoita asiaton viesti
Niin, ikiaikainen metusalemi Bill Haley..Nuorisokulttuuri? Puuttuu kuvasta vain Onni Gideon.Tupakkimerkeistä en sano mitään ja tulihan Coca Colakin olympiakylään ajallaan. Maalla asunut tätini oli hyvin nuorena tyttönä päässyt seuraamaan Helsingin olympialaisia ja oli ulkomuodollaan viehättänyt erityisesti mustia amerikkalaisia urheilijoita. Mahtoi tyttö olla ristiriitaisten tunteiden vallassa? Pääsenkö koskaan kunniallisiin naimisiin?!
Ilmoita asiaton viesti
Kiva että joku taas kirjoittaa miestenmuodista. Ranskalainen realistinen kirjallisuus ei paljon muusta puhukaan tai kuvaa yhteiskuntaa sen kautta. Aika paljon on kuvataiteessakin sitä käsitelty.
Ilmoita asiaton viesti
Brittiläinen laadukas tv-tuotanto pitää myös meitä tietoisina brittiläisestä yhteiskunnasta. Lukemattomat viihdesarjat, dekkarit, komediat ja BBC:n laadukas dokumenttituotanto liittävät meitä brittiläiseen tapaan hahmottaa maailmaa. Taannoin Teemalta tulleessa sarjassa ”Brittiperhe 1900-luvulla” tosin hieman korvaan särähti nykyihmisten tulkinta Margaret Thatcherin valtaannoususta tasa-arvokysymyksenä. Mielenkiintoinen tioto oli myös Britannian olleen käytännössä lähes kokonaan kolmipäiväisessä työviikossa 1970-luvulla.
Ja mitä takkiin tulee: köyhän ei ole koskaan ollut varaa ostaa halpaa…
Ilmoita asiaton viesti
Kahden takin omistajana kysymyksenasettelu on minulle läheinen.
Barbouria käytän, jotta minua erehdyttäisiin pitämään englantilaisen yläluokan edustajana. Siinäkin tapauksessa, että ohikulkijan röntgenkatse paljastaa alhaiset turanialaiset sukujuureni, välittää takkini lahjomatonta tietoa vaivalla hankitusta sosioekonomisesta asemastani.
Toisaalta ruotsalainen Fjällräven-takki, jollaisia olen käyttänyt jo yli kolmekymmentä vuotta, on vaatekappaleena parempi ja kaiken lisäksi halvempi. Ruotsalainen hyvinvointivaltio on sitä paitsi ylivertainen samastumisen kohde viktoriaaniseen Englantiin verrattuna. Harmillisesti ruotsalaistakilla vain ei ole samaa viestinnällistä funktiota kuin kalliimmalla ja kömpelömmällä englantilaisserkullaan.
Kas tässäpä dilemma. Päättämätön kun olen, käytän molempia.
Ilmoita asiaton viesti
Mitä höpötystä tämä nyt on. Eikö Suomi olekaan ruotsalainen????
Ei englantilainen.
Ei amerikkalainen.
Ei venäläinen.
Ei suomalainen.
Ei savolainen.
Suomi on ruotsalainen. RUOTSALAINEN.
Hallelujaa, kumartakaa kurjat ugrit Uffe Sterneriä.
Valaistukaa, sytyttäkää Lucia neidon(ex) kynttilät koko kansalle.
Ruotsi tulee ja pelastaa.
Minä olen ruotsi, sinun pakkokielesi. Älä pidä muita kieliä.
Ilmoita asiaton viesti