Kommentti: Riku Korhonen ja miehen kriisi
Kirjailija Riku Korhonen oli kiinnittänyt huomiota Helsingin
Sanomien kulttuurisivuilla siihen, että yhteiskuntatieteilijät
ovat nostaneet avohaudastaan ”lempikalmon, miehen ikuisen kriisin”.
Hän viittaa
perhesurmia tutkineeseen brittiprofessoriin sekä allekirjoittaneen kesäkuiseen vieraskynäkirjoitukseen.
Korhonen on oikeassa, että puhe
miehen kriisistä on aika ysäriä.
Niin ikään hän on oikeassa, että puhe
miehen kriisistä on kyseenalaista.
Omassa väitöskirjassani viittaan
sosiologi Tim Edwardsiin, joka niin ikään on tullut siihen johtopäätökseen,
että miehet eivät ole kriisissä tai ainakaan millään objektiivisilla
mittareilla on mahdotonta todeta ovatko tämän päivän miehet vähemmän miehiä
kuin edellispäivän miehet.
Edwardsin mukaan miehen kriisistä puhuvatkin
lähinnä kaksi tahoa: populistipoliitikot ja miestutkijat.
Heistä kummallakin on niin
sanotusti ketunhäntä kainalossa.
Miestutkijat kirjoittavat miehen
kriisistä saadakseen rahoitusta tutkimuksilleen akatemialta tai säätiöiltä.
Populistipoliitikkojen tavoitteena sen
sijaan on esittää moraalinen huolensa nykyisestä maailmanmenosta väittämällä feministien pilanneen maailman ja antamalla ymmärtää miesten olevan kriisissä, koska
miehet eivät saa enää olla miehiä ja naiset naisia. He siis puhuvat miehen kriisistä maksimoidakseen äänensä vaaleissa.
Oma kysymyksensä on se, millä
tavoin nämä puhetavat miehen kriisistä ruokkivat toinen toisiaan.
Väitöskirjassani esitän myös
kolmannen syyn puheelle miehen kriisistä: ottamatta kantaa onko kyse sosiologisesta faktasta vai fiktiosta, on se yhteiskuntatieteiden tapa objektivoida,
eli käsitteellistää tiedonkohteeksi, miestä sukupuolena ja ymmärtää yhteiskunnallista
muutosta ja tuottaa tietoa vallanpitäjille edes jollain tapaa.
Vertaan tilannetta Michel Foucault’n
Seksuaalisuuden historiassa esittämään repressiohypoteesiin: diskurssi
seksuaalisudesta tuli 1800-luvun lopulla mahdolliseksi koska seksuaalisuuden
ajateltiin olevan tukahdutettu tiedostamattomaan.
Seurauksena oli freudilainen
1900-luku ja 2000-luku, jolloin suosituin puhuneenaihe tuntuu olevan edelleen
jörniminen, kamppailu elämänvoimasta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Tai ainakin ne saavat aikaan kovimmat poliittiset kädenväännöt.
Tarkoitukseni oli kirjoittaa yllä
olevasta tematiikasta kokonainen artikkeli väitöskirjaani, mutta olin päättänyt
väitellä viimeistään keväällä ja sitten tuli kiire. Kriisidiskurssin pohtiminen
kutistui muutaman sivun mittaiseksi luvuksi väitöskirjani johdanto-osan
loppupuolelle.
Kirjailija Korhonen ei ole
menettänyt mitään, vaikka hän ei nähtävästi ole tutustunut siihen.
PS. Olisi myös hyvä tehdä käsitteellinen
erottelu maskuliinisuuden kriisin ja miehen kriisin välillä. Itse olen kirjoittanut
nimenomaan edellisestä.
Voisitko suurpiiteisesti selvittää yliopistomaailman ulkopuolisille lukijoille sen, miten oikein päätetään, mitä tutkimusta rahoitetaan?
Minkälainen järjestelmä oikein päättää siitä, onko Suomessa niin paha miesten tai maskuliinisuuden kriisi, jotta sille myönnettäisiin joku parin miljoonan projektimääräraha? Ovatko poliitikot millään tavalla mukana tässä päätöksenteossa?
Ilmoita asiaton viesti
Apurahoista päättää niiden hallitusten asettama toimikunta tai yksittäinen henkilö, joka yleensä on jonkin tieteenalan varttuneempi tutkija, professori tjsp. Sitten tämä yksittäinen henkilö tai ryhmä päättää minkälaisille tutkimuksille on edellytyksiä antaa rahoitusta, mitkä aiheet ovat akateemisesti kiinnostavia tai yhteiskunnallisesti merkittäviä.
Hakemuksen pitää olla tietenkin uskottava ja toteuttamiskelpoinen jne. Myös aikaisempaa CV:tä vähän vilkuillaan. Hyviä hakemuksia on yleensä enemmän kuin annettavaa rahoitusta ja tästä syystä päätöksiä ei perustella eikä niistä voi valittaa.
Joskus säätiöt haluavat painottaa tietyntyyppistä tutkimusta, jolloin kyseiseen teemaan liittyvät hankkeet pääsevät etuilemaan rahaa jaettaessa. Mutta yleensä säätiöt eivät siis tilaa tutkimuksia, vaan tutkijoilla on vapaat kädet ehdottaa mitä erikoisimpia tutkimusaiheita.
Suomen akatemialla on vastaavantapainen järjestelmä, mutta hakemuksen käsittely on perusteellisempi: käytetään apuna ulkomaisia asiantuntijoita (hakemukset kirjoitetaan yleensä englanniksi) ja hakemukset yleensä luetutetaan oman tieteenalan asiantuntijoilla.
Säätiöt antavat yleensä apurahaa korkeintaan vuodeksi kerralla. Suomen akatemia sen sijaan rahoittaa useampivuotisia projekteja tai ”kutsuvat” työsuhteisiin menestyksekkäämpiä hakijoita. Tällaisen paikan saaminen nuoremmalle tutkijalle on kuin pieni lottovoitto.
Ilmoita asiaton viesti
Toisin sanoen: Sukupuolentutkimukseen myönnettävistä määrärahoista päättävät naisakateemikot, joilla on vahva feministinen tausta.
Ilmoita asiaton viesti
Pitkänlinjan naistutkjoita on niin vähän, että aika paljon todennäköisemmin asiasta päättää joku akateemisesta maailmasta eläkkeelle siirtynyt vanhempi herrasmies.
Mutta tämä professoriemeritus ollee kuitenkin sitä mieltä, että nais- ja sukupuolentutkimus edustaa uutta ja innovatiivista näkökulmaa, ja usein nais- ja sukupuolentutkijoiden hakemukset ovat laadultaan keskimääräisiä parmepia. Eivätkä ole siis mitään Pekka Himasen hakemuksen kaltaisia raapustuksia, joissa ei ole sen enempää selkeää kysymyksenasettelua, metodia tai aineistoa määritelty. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Tietovuotaja Manning ainakin kärsii jonkinasteisesta maskuliinisuuden kriisistä. Ilmoitti olevansa nainen ja että häntä kutsuttaisiin tästä lähin Chelseaksi.
Mutta vakavammin: Ajattelua herättää USA:n LGTB-väestöön kohdistuneet viharikokset, joista murhista ja tapoista vuoden 2010-jälkeen ehdoton enemmistö on kohdistunut trans-ihmisiin. Tietenkin tämän takana voi olla monet eri tekijät, mutta melko silmiipistävältä tämä kehitys vaikuttaa
http://en.wikipedia.org/wiki/History_of_violence_a…
Ilmoita asiaton viesti
Onko kyse siitä, että ”kriisi” on väärä sana kuvaamaan miehenä olemisen problematiikkaa maailman muuttuessa, vai siitä että miehenä olemisessa ei ole minkäänlaista problematiikkaa lain?
Ilmoita asiaton viesti
Joo, itsekin pyrin välttämään kriisi-sanan käyttöä. Se on ärsyttävä.
Mutta miten ymmärtää tai käsitteellistää esim. perussuomalaisten sukupuolittunutta kannatusta. Miksi sen äänestäjäkunnassa, ehdokkaina ja läpi päässeissä politiikoissa miehillä on yliedustus? Ja mitä se kertoo ajastamme, että ”jytky” tapahtui vuonna 2011, pari vuotta maailmanlaajuisen laman ja parikymmentä vuotta suuren rakennemuutoksen alkamisesta (minkä seurauksena esim. sukupuoliroolit ja normit ovat radikaalisti muuttuneet)?
Ilmoita asiaton viesti
Jos huomattavan kannatuksen saaneella puolueella on miesten yliedustus, jollain marginaaliryhmillä lienee naisten yliedustus. Mitä se kertoo ajastamme?
Ilmoita asiaton viesti
Ymmärrän hyvin, että väikkärin raatanut henkilö on pitkään eli useampia vuosia sen pauloissa siis sitomana. Eipä siitä pysty irrottautumaan vaan kaikki, mikä vähänkin väikkäriä sivuaa on siihen kytkettävä.
Mielenkiintoista on pohtia ovatko naiset tahi miehet kriisissä ja millä tavoin? Vai onko näilläkin sivuilla esiintyvän feministimiehen kirjoitukset pelkkää äänten maksimointia vaaleissa. Siis feministien.
Entäpä oletko sinä itse väikkärisi jälkeen pohtinut hieman epätieteellisellä tasolla naisten sekä miesten asemaa toisiinsa nähden ja yhteiskunnassa yleensä? Onhan jo nyt tai ainakin tulossa naisten ylivoimaisuus akateemisessa koulutuksessa. Onko tästä minkäänlaisia seurauksia? Meneekö lääketieteen tai oikeustieteen tohtorinainen aivan rauhallisesti naimisiin raitiovaununkuljettajan tahi taksimiehen kanssa? Onko tuollaisella kehityksellä mitään merkitystä?
Ilmoita asiaton viesti
Tsekkaa Jiri oman puolueesi Pirkanmaan vaalipiirin äänijakauma ja pohdi välillä sen sukupuolittuneisuutta, please. Sitä kautta voit löytää myös jotain vastauksia myös persujen kannatukselle.
Ilmoita asiaton viesti
Vasemmistolliiton kannatus ei ole niin sukupuolittunutta kuin perussuomalaisten tai vihreiden. Vuoden 2007 vaaleissa suhdeluku oli noin 45/55, vuoden 2011 vaaleissa 55/45.
Ilmoita asiaton viesti