Jehovan todistajat, hyvä vihollinen – vanhoillislestadiolaisuus, paha vihollinen

Yleisradio uutisoi oikeusministeriön järjestävän ensi viikolla keskustelutilaisuuden, jossa käydään läpi Jehovan todistajien sisäisiä rangaistuskäytäntöjä.

Kun Uskontojen uhrit -yhdistys julkaisi viime viikolla raportin, jonka mukaan Jehovan todistajien yhteisö karttaa jäseniään jotka on erotettu tai jotka ovat itse eronneet Jehovan todistajista, oikeusministeri Anna-Maja Henriksson ja sisäministeri Päivi Räsänen julistivat Jehovan todistajien sisäiset rangaistusmenetelmät ongelmallisiksi.

Jehovan todistajat ovat hyvä vihollinen poliitikoille.

Heillä ei ole kytköksiä sen enempää liike-elämään kuin politiikkaan. Jehovan todistajat eivät käy äänestämässä: poliitikkojen ei tarvitse kalastella heidän ääniään.

Niin ikään Jehovan todistajien Raamatun käännös poikkeaa sen verran kirkkoraamatusta (tai jopa Raamattu Kansalle -käännöksestä), että he sopivat jopa niin sanotun suuren yleisön hihhuleina pitämille herätyskristillisille piireille esimerkkinä lahkolaisuudesta.

Mielenkiintoista onkin se, kuinka ponnettomasti sen enempää oikeus- kuin sisäministeriö on ollut kiinnostunut Vanhoillislestadiolaisuudesta, jonka piiristä ei ole löytynyt ainoastaan samantyyppistä eristämistä kuin Jehovan todistajien tapauksessa, vaan myös törkeämpää hyväksikäyttöä.

Hannu Karpo, aikansa intellektuellina, oli ensimmäisiä, joka uskalsi ottaa vanhoillislestadiolaisten kiihkeimmin 1970-luvulla harjoitetut — jopa itsemurhiin johtaneet — niin sanotut hoitokokoukset esille dokumentissaan Syntisin silmin. Sittemmin samasta aiheesta on kirjoittanut politiikan tutkija Aini Linjakumpu kirjan Haavoittunut yhteisö: Hoitokokoukset vanhoillislestadiolaisuudessa.

Vielä rankemmasta aiheesta on kirjoittanut kirjan Taivaan taimet: Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta sosiaalityön tutkija ja opettaja Johanna Hurtig.

Vanhoillislestadiolaisuus on huono vihollinen poliitikoille.

Vaikka Tapio Nykänen muutaman vuoden takaisessa valtio-opin väitöskirjassaan antaa ymmärtää, että vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on mahdollista äänestää nykyään muitakin puolueita kuin keskustaa ja kokoomusta joutumatta hoitokokoukseen tai eristetyksi "Jumalan lasten joukosta", on liikkeen kytkökset keskustaan edelleen vaikuttavat.

Eduskunnassa on useampi vanhoillislestadiolaista liikkeestä nouseva kansanedustaja — keskustan eduskuntaryhmässä.

Niin ikään vanhoillislestadiolaisuus ei torju osallistumista liike-elämään. Päinvastoin, liikkeen piirissä toimivat ihmiset ovat jopa ylpeitä taloudellisesta menestyksestään ja siitä, että he ovat ennen kaikkea Pohjois-Suomen elinkeinoelämän selkärankaa.

Ei siis ihme, että poliitikot ovat olleet haluttomia puuttumaan vanhoillislestadiolaisten sisäisiin rangaistuskäytäntöihin tai siihen, ettei liikkeestä erotettua enää tervehditä sanomalla "Jumalan terve", kuin Jehovan todistajien tapauksessa konsanaan, vaikka vanhoillislestadiolaisen liikkeen jäsenmäärä Suomessa on lähes kymmenkertainen verrattuna Jehovan todistajiin.

Kaiken lisäksi vanhoillislestadiolaisuus on yhä Suomen evankelisluterilaisen kirkon virallinen lähetysjärjestö ja vaikka sen seurakuntaoppi — kauniisti sanottuna — poikkeaa kirkon virallisesta linjasta, eivät kirkkoherrat ja piispat uskalla puuttua sen tekemisiin.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkkoherrat ja papit tietävät olevansa pian entisiä kirkkoherroja tai piispoja, jos he uskaltavat uhmata Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistystä.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu