Suomen puolustusvoimien kenttäpiispa Moskovassa
Suomen puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö kirjoittaa ahkerasti Suomen evankelisluterilaisen kirkon pää-äänenkannattajana interwebin ihmeellisessä maailmassa tunnetun Kotimaa24-verkkolehden blogialustalle.
Tosin en ole vakuuttunut, kun hänen tekstejään lukee, että ne ovat eduksi kansankirkolle.
Sielunhoidosta, mikä käsittääkseni on sotilaspastorien tärkein tehtävä puolustusvoimissa, en osaa sanoa mitään, koska en ole koskaan ymmärtänyt mitä sielulla tarkoitetaan filosofiassa tai teologiassa (sen sijaan eksegetiikan, kirkkohistorian ja jopa dogmatiikan tiettyyn rajaan asti koen mielenkiintoisiksi alueiksi).
Kevään ja kesän aikana Särkiö on blogissaan erikoistunut kauhistelemaan sitä, että vapaan Suomen vapaita kansalaisia ei saa enää pakottaa uskonnollisiin menoihin, jos eivät halua.
Viimeisimmässä kirjoituksessaan hän kertoo matkustaneensa Moskovaan, jossa hän tapasi Venäjän asevoimien sotilaspapistoa johtavaa rovasti Sergei Privalovin.
Kirjoituksessaan Särikö hehkuttaa venäläisen virkatoverinsa selontekoa kuin nuori vähemmistökommunisti 1970-luvun ensimmäisinä vuosina: "Neljä vuotta sitten perustettua 240 sotilaspapin virkaa on vähitellen täytetty. Nyt 132 sotilaspappia on virassa ja 15 odottaa määräystä virkoihinsa. 900 seurakuntapappia toimii lisäksi sivutoimisesti sotilaspappeina. Kirkollisen työn osaston nettisivuilla on sotilaspapiston opetusohjelma, 23 oppituntiaihetta ortodoksisesta kulttuurista, jota opetetaan varusmiehille. Opetusta pidetään keskeisenä hyvien arvojen, oikean ja väärän erottamisen kannalta."
Seuraavassa Särkiö jälleen kerran esittää pahoittelunsa siitä, että sen sijaan ”Suomessa pohditaan, mitä ja keitä sotilaspappi saa opettaa varuskunnissa”.
Särkiötä ei yhdistä taistolaisuuden hurjiin vuosiin ainoastaan se, että hän antaa ymmärtää tilanteen Venäjällä olevan paremmin kuin Suomessa (koskien uskonnonopetusta armeijassa), vaan myös silmien sulkeminen Vladimir Putinin ulko- ja sisäpolitiikalta: Särkiölle ei ole siihen mitään huomauttamista, että Venäjä miehittää edelleen laittomasti Krimin niemimaata.
Niin ikään en usko, että Särkiö tavatessaan virkatoverinsa Privalovin otti esille Venäjän onnetonta ihmisoikeustilannetta tai sitä, että homoseksuaaleilla ei ole oikeutta mennä avioliittoon, ainakaan hän ei mainitse näistä kysymyksistä blogissaan mitään.
Senkö takia C. G. E. Mannerheim ja Risto Ryti uhrasivat kymmeniä tuhansia suomalaisia nuoria miehiä jatkosodan aikana, jotta Suomen puolustusvoimien kenttäpiispa voisi käydä veljeilemässä Moskovan sotilaspapiston johtavan rovastin kanssa?
Kun Helsingin piispa Irja Askolan tai arkkipiispa Kari Mäkisen juttuja lukee tai kuuntelee, tulen joskus katumapäälle, että kuulun niihin — nykyään niin tyypillisiin — akateemisesti koulutettuihin ja urbaaneihin nuoriin aikuisiin miehiin, jotka ovat jättäneet esi-isiensä kirkon.
Mutta tällaisia hetkiä varten kenttäpiispa Särkiön kirjoitukset ovat erinomaisia. Ne vahvistavat, että päätös erota Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta sen moraalittomuuden takia oli oikea.
Itse asiassa aikoinaan kamelinselän katkaisi silloinen Upinniemen varuskunnan sotilaspastori, joka suhtautui nuivasti niihin muutamaan alokaskomppanian taistelijaan, jotka eivät kuuluneet kirkkoon, ja joille oli keksittävä hartaushetkien ajaksi sijaistoimintaa. Hän muun muassa vaati kirjalliset todistukset niiltä, jotka haluavat olla kirkonmenoista pois.
Kun katsoin tätä institutionaaliselta koulukiusaamiselta vaikuttavaa ja vailla oikeudenmukaisuutta olevaa touhua, niin päätökseni erota kirkosta varmistui.
Samana kesänä kun valtion laskuun ajelimme moottoriveneellä Porkkalaa ympäri, niin pääsin opiskelemaan valtio-oppia yliopistoon ja myöhemmin hakiessani Tampereen kansalaisuutta maistraatin tiskillä ilmoitin samalla siirtyväni kirkonkansista väestörekisteriin.
Toivotaan että kyseinen herra Särkiö lukee tämän blogin. Ja että se herättää keskustelua. Mielenkiintoinen avaus.
Ilmoita asiaton viesti
Tuskinpa näkemyksiään muuttaa tai alkaa katumaan elämäntyötään sen takia. 😀
Tai kyl tietenkin ulkopuolinen kritiikki voi auttaa antamaan perspektiiviä omiin juttuihin, et miltä se vähän niin kuin asiaan vihkiytymättömältä vaikuttaa.
Ilmoita asiaton viesti
”Sielunhoidosta, mikä käsittääkseni on sotilaspastorien tärkein tehtävä puolustusvoimissa..”
En kiistä kirjoittajan mainitseman tehtävän tärkeyttä, mutta niille, jotka eivät henkilökohtaisesti koe sielunhoitoa tärkeäksi, korostaisin, että sotilaspastorien tehtäväkenttään kuuluu myös kaatuneiden huolto, mikä on kohteen uskonnosta riippumatonta. Viime sotien aikana tapausten määrä taisi lähennellä 100 000.
Ilmoita asiaton viesti
Jiri turisee:
”Särkiölle ei ole siihen mitään huomauttamista, että Venäjä miehittää edelleen laittomasti Krimin niemimaata. Niin ikään en usko, että Särkiö tavatessaan virkatoverinsa Privalovin otti esille Venäjän onnetonta ihmisoikeustilannetta tai sitä, että homoseksuaaleilla ei ole oikeutta mennä avioliittoon, ainakaan hän ei mainitse näistä kysymyksistä blogissaan mitään.”
Ammattisotilaalla tai sotilasvirkamiehellä ei ole lain mukaan oikeutta osallistua poliittiseen toimintaan. Kuvitteletko ihan vakavissasi, että sotilasvirkamiehellä olisi mitään mahdollisuuksia esittää ulkomaanvierailuilla kannanottoja, jotka olisivat tulkittavissa _ulkopolitiikan_ harjoittamiseksi?
Mikäli kenttäpiispa esittäisi kuvailemiasi kommentteja Moskovassa, niin hän olisi entinen kenttäpiispa. Mainittakoon lisäksi, että jos Suomen armeijan komentava upseeri alkaisi ajaa Moskovassa omaa ulkopoliittista tai ihmisoikeuspoliittista agendaansa, niin puolueesi aktiivijäsenet ja pää-äänenkannattaja kirkuisivat kauhusta. Ja kerrankin hyvästä syystä.
Ilmoita asiaton viesti
Itse olen omaksunut opintojeni kautta niin sanotun laajan politiikkakäsityksen, eli ymmärrän politiikan muunakin kuin puoluepolitiikkana. Näin ollen näen vaikkapa sen, että kenttäpiispa kävi Moskovassa tapaamassa virkatoveriaan ja hehkuttaa sen jälkeen sitä, kuinka Venäjällä mitkään vapaa-ajatelijat eivät häiritse uskononn pakko-opetusta, ennen kaikkea poliittisena kannanottona.
Ilmoita asiaton viesti
On hupaisaa, kun vasemmistoliittolainen taivastelee ”taistolaisuuden hurjista vuosista” ja jatkaa blogia liittäen siihen ”Mannerheimin ja Rytin uhraamat nuoret miehet” ja heti perään oman kantansa ”ev.lut.kirkon ”moraalittomuudesta”, mikä ilmeisesti se ylittää moraalittomuudessaan taistolais-stalinisminkin, jonka perinnejärjestönä Vasemmistoliitto edellen jatkaa.
Siinähän se tuli oman historiankäsityksen hanuri avatuksi.
Yritin turhaan löytää, mitä järjellistä yhteyttä tällä kaikella on kenttäpiispa Pekka Särkiön kanssa. Olen pahoillani Jiri Niemisen puolesta siitä, että teksti meni ns. ohi.
Ilmoita asiaton viesti
Käsittääkseni vasemmistoliitossa ei juurikaan toimi enää entisiä taistolaisia, ne ovat loikanneet ajat sitten toisiin puolueisiin, 1980-luvulla vaikuttaneen kirveslinjan seurauksena. Esimerkiksi RKP:n Nils Torvalds taitaa olla nykyisistä europarlamentaarikoista ainoa, jolla on taistolaistausta.
Toiseksi, kun päätin erota EVL-kirkosta katsottuani sotilaspapin touhuja ja kuunneltuani hänen puheitaan noin 15 vuotta sitten, olin vielä useamman vuoden sen jälkeen vankka kepulainen. Äänestin noihin aikoihin vaaleissa mm. Paavo Väyrystä ja Anneli Jäätteenmäkeä (muistaakseni). En siis ole mistään vasemmistolaisesta suvusta ja siksi viittaukset johonkin 1970-luvun vasemmistoon ovat allekirjoittaneelle ironisia.
Toisaalta hauskuutan itseäni sillä, että kenttäpiispa kuuluu nähtävästi kirjoituksiensa perusteella niihin, jotka elävät vielä vanhoissa juoksuhaudoissa eivätkä tajua esim. sitä, että vapaa-ajattelijoiden kovimman ytimen muodostavat nykyään hyvinkin oikeistolaiset ihmiset, jotka puolustavat ateismiaan V. I. Leninin sijaan vaikkapa Karl Popperilla.
Eli yritä lukea tuo yllä oleva teksti sortumatta ad hominem -argumenttivirheeseen ja mieti miksi kirkkomme konservatiivit hakevat länsimaisen vapauskäsityksen vastakkaisille näkemyksilleen vauhtia nykyään Vladimir Putinin Venäjältä.
Ilmoita asiaton viesti