Teekutsuliikkeen ja eurooppalaisen populismin viholliskuvasta

Seuraavaksi allekirjoittaneen kesälomalukemistossa ovat Theda Skocpolin ja Vanessa Williamsonin tutkimus ja teos The Tea Party and the Remaking of Republican Conservatism sekä suomalaissyntyisen, mutta Yhdysvalloissa uransa luoneen Baltimore Sunin eläköityneen toimittaja Antero Pietilän teos Not in My Neighborhood: How Bigotry Shaped a Great American City.

Viimeksi mainittu teos käsittelee sitä, kuinka Baltimoressa on ylläpidetty ja luotu rotujen ja uskontojen; mustien, valkoisten, juutalaisten, katolisten, protestanttien vastakkainasetteluja läpi vuosisadan kiinteistönvälittäjien ja poliittisen päätöstentekijöiden suosiollisella avustuksella.

Mainittakoon, että Pietilä kirjoitti vielä 2000-luvun alussa Aamulehteen alakerta-artikkeleita. Ne olivat mainiota luettavaa, eivät ainoastaan siksi, että hänellä oli sellaista sisäpiirintietoa Amerikan ihmemaasta, jota muissa suomalaissa lehdissä ei kirjoitettu, vaan Pietilän jutut myös tasapainottivat mukavasti tuolloin Matti Apusen päätoimittaman Aamulehden oikeistolaista linjaa. Siksi tilasin hänen eläkepäivinä kirjoittaman opuksensa kun huomasin sellaisen olevan maailmankaikkeudessa olemassa.

Mutta varsinainen mielenkiintoni kohde on Yhdysvaltojen Teekutsuliike, koska sillä on yhteys käynnissä olevaan tutkimukseeni: Teekutsuliikettä tutkimalla voi ymmärtää myös eurooppalaista populismia (kuten perussuomalaisia) ja ennen kaikkea sen sukupuolittunutta luonnetta.

Nähdäkseni Teekustuliikettä on tulkittu virheellisesti poliittisessa vasemmistossa.

Skocpol ja Williamson muistuttavat heti teoksen johdannossa, että Teekutsuliikkeen esiaste muodostui vastustamaan liittovaltion puuttumista vuonna 2007 alkaneeseen subprime-kriisiin. Yhdysvaltalaiset pankit olivat antaneet holtittomasti lainoja vähävaraisille ihmisille, jotka korkotason noustua eivät kyenneetkään maksamaan lainojaan takaisin. Kaiken lisäksi pankkiirit olivat tehneet subprime-lainoista johdannaisia, joita he olevat myyneet eteenpäin. Tästä kaikesta seurasi myöhemmin globaali talouskriisi, joka levisi myös Eurooppaan ja Suomeen.

Vielä kerran: tämä kaikki alkoi siis jo republikaanipresidentti George W. Bushin kaudella.

Myöhemmin Teekutsuliikettä on tulkittu lähinnä demokraattien ja ennen kaikkea Barack Obaman hallinnon vastaisen liikkeenä. Tämä on mielestäni virhe.

Toki Obaman hallinnon vastaisuus auttoi Teekutsuliikettä profiloitumaan ja rakentamaan omaa identiteettiä ottamalla ”liberaalit voimat” hajanaisen liikkeen – Teekutsuliikkeessä on mukana niin libertaristisia, kansallismielisiä kuin kristilliskonservatiivisa yhdistyksiä – yhdistäväksi viholliskuvakseen sisäisessä ja ulkoisessa poliittisessa viestinnässään.

Mutta alun perin Teekutsuliike oli – ja on edelleen – poliittisen oikeiston sisäinen ryhtiliike.

Talouspolitiikan lisäksi Bushin kausi oli konkurssi myös Yhdysvaltojen lähi-idän politiikalle ja terrorismin vastaiselle sodalle: pommittamalla Irak takaisin kivikaudelle, syrjäyttämällä Saddam Hussein ja kieltäytymällä ottamasta arabisosialistisen Baath-puolueen jäseniä Irakin uuteen hallintoon lähinnä avattiin uusi portti terrorismille ja myöhemmin ISIS:in kaltaiselle liikkeelle.

Republikaanien konservatiivinen politiikan sisältö ja tavoitteet oli todellakin keksittävä uudelleen kuten Skocpol ja Williamson ovat otsikoineet teoksensa.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta on sekä epäoikeudenmukaista että epäloogista syyttää ”liberaaleja voimia” tai ”vasemmistoa” Bushin hallinnon ulko- tai talouspolitiikan virheistä ja epäonnistumisista, mutta sellaista politiikka on: syyttömät kärsivät.

Samalla tavoin Paavo Väyrynen haukkui nykyhallituksen ulkopolitiikan viime viikonloppuna. Hän ei hyökännyt suoraan oman puolueensa pääministeri Juha Sipilää tai edes Timo Soinia vastaan, vaan antoi ymmärtää valtiovarainministeri Alexander Stubbin määrittelevän yhä Suomen ulkopoliittista linjaa.

Väitteessä ei tietenkään ollut mitään mieltä, jos sitä tarkastellaan vain ja ainoastan totuudenpuhumisen kannalta, mutta politiikassa on hyvin yleistä käydä kamppailua harjoitetusta poliittisesta linjasta ottamalla syntipukiksi sellainen jolla ei ole todellista valtaa, varsinkin jos todellinen vihollinen on oman puolueen sisällä eikä halua sanoa sitä avoimesti. Politiikassa kyse ei ole totuuden puhumisesta vaan totuuden määrittelystä käyttämällä valtaa.

Joka tapauksessa, kommunisteja on kiva syyttää kaikesta pahasta, kunhan ei syytä niitä kommunisteja, joilla on vielä nykypäivänäkin on oikeasti valtaa: Kiinan kansantasavallan kanssa on syytä olla diplomaattinen. Tai jos kommunistit ovat nykypäivänä liian epäuskottava viholliskuva, niin aina voi syyttää Anders Behring Breivikin tyyliin kulttuurimarxilaisia ja feministejä kaikesta mikä on omasta mielestä maailmassa väärin.

Myös Suomessa perussuomalaisen puolueen retoriikkaa on ymmärrettävä ennen kaikkea protestiliikkeenä poliittista oikeistoa kohtaan: sitä globaalia, vapaamielistä ja moninaisuutta julistavaa oikeistoa kohtaan, joka manifestoitui kirkkaimmin vuosituhannen vaihteen kokoomusnuorissa ja sen opiskelijaliikkeessä Tuhatkunnassa (vaikka ainakin jos hommafoorumia lukee, niin voisi kuvitella vasemmistoliiton päättäneen Suomen linjasta viime vuosikymmenet).

Esimeriksi Kreikan ensimmäistä tukipaketista päättivät pääosin samat puolueet, joiden kanssa perussuomalaiset istuvat nyt hallituksessa. Kreikankin tapauksessa kyse on nimenomaan oikeistolaisen talouspolitiikan haaksirikosta, samalla tavoin USA:n subprime-kriisin yhteydessä.

Toki vasemmistolaisten itsetuntoa varmasti myös hivelee tällainen viholliskuvaksi joutuminen tai pääseminen kun tietää kuinka heikko ja voimaton poliittinen vasemmisto on tosiasiassa ollut sitten Neuvostoliiton romahtamisen.

Toisaalta varmasti myös harmittaa se, että poliittinen vasemmisto on esittänyt niin sanotun uusliberalistisen hallintamentaliteetin kritiikkiä viimeiset kaksikymmentä vuotta ja kun kritiikki vihdoin ja viimein osoittautuu aiheelliseksi, niin siitä ei seurannutkaan vasemmiston vaan populistisen ja konservatiivisten voimien vahvistuminen.

Käsittääkseni tähän ”tarkoituksenmukaisen virheellisen viholliskuvaan” liittyy myös sekä yhdysvaltalaisen Teekutsuliikkeen että sen eurooppalaisten vastineiden sukupuolittuneisuus: nämä liikkeet ovat ennen kaikkea keskimääräistä vauraampien, mutta vähemmän koulutettuja ja hieman nykymaailmanmenosta hämillään olevien miesten poliittisia liikkeitä. Toki mukana on myös opportunistisia naisia, mutta nämä ovat selvästi vähemmistössä, vähän niin kuin Uuden Suomen Puheenvuoro -blogipalvelun kirjoittajissa.

Vai onko vasemmiston suhde uusliberalismiin kompleksisempi kuin se itse antaa ymmärtää? Mitä jos oikeistopopulistien väitteissä, että vasemmisto on tavalla tai toiselle – usein tietämättään – tukenut uusliberalismia 1990-luvulta lähtien on sittenkin perää? Myös poliittinen vasemmisto on väärintunnistanut oman viholliskuvansa ja subjektiviteettinsa?

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu