Amerikan päiväkirjat, osa 3

Rakas päiväkirja, lukiessani Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori Michael Kimmelin teosta Angry white men: American masculinity at the end of an era, mietin samalla mitä suomalaisesta politiikasta puuttuu tai on eroa yhdysvaltaiseen yhteiskunnalliseen liikehdintään. Se sijoittuu sosiologisen tutkielman ja pamfletin välimaastoon sisältäen viittauksia hänen aikaisempiin teoksiinsa, ennen kaikkea kirjaan amerikkalaisen miehen kulttuurihistoriasta. Ehkä se kuvastaa sitä, mitä yliopistotutkijoilta nykyään oletetaan niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa: kansainväliselle tutkijayhteisölle kirjoitetuissa artikkeleissa tiukkaa tieteellistä analyysiä, mutta monografioissa populaarimpaa – tai jopa ylimalkaista – tekstiä.

Teoksen keskeinen kysymys on se, miksi amerikkalaisen mieheyden levottomuus on vaihtunut ensin ahdistukseen ja viime vuosikymmenenä vihaisuuteen.

Hän siteeraa Alexis de Tocqueville, joka kirjoitti teoksessaan Demokratia Amerikassa jo 1830-luvulla kuinka amerikkalainen mies on rauhaton: hän rakentaa talon vanhuudenpäivilleen, mutta myy sen eteenpäin ennen kuin edes katto on valmis; hän istuttaa puutarhan, mutta vuokraa sen juuri kun puut ovat tuottamassa hedelmää.

Kimmelin mukaan viime vuosisadan alussa tämä rauhattomuus jalostui ahdistukseksi kun länsi oli valloitettua, naiset ja ei-valkoiset miehet alkoivat vaatia poliittisia oikeuksiaan ja traditionaalinen mieheys – mistä hän käyttää ilmaisua self-made-man – ajautui kriisiin tehdastyön ollessa vähemmän itsenäistä kuin maataloustyö tai käsityöläisammatit.

Self-made-man oli ja on Kimmelin mukaan yhä amerikkalaisen mieheyden ihanne.

Ahdistuksen jalostuminen vihaisuuteen ei Kimmelin mukaan ole vahinko. Siinä keskeisessä asemassa ovat olleet konservatiiviset puheradiot, joita varsinkin keski-ikäiset ja vanhemmat miehet ja naiset kuuntelevat syrjäseudulla ahkerasti (jo siksi, että vaihtoehtona vaikkapa pitkillä automatkoilla olisi kuunnella herätyskristillistä radiokanavia tai country-musiikkia).

Kimmel ottaa esimerkiksi Rush Limbaughin, joka pehmeällä äänellä vastaa soittajien puheluihin ja kuuntelee heidän huoliaan siitä kuinka ei ole työtä ja eikä miessoittaja enää kykene elättämään perhettään tai edes itseään, kuin Pekka Sauri aikoinaan radiossa. Erona Sauriin on kuitenkin se, että masennus ja ahdistus käännetään vihaisuuteen.

Limbaugh tietää kertoa soittajalle kuinka hänen tilanteensa johtuu siitä, että Yhdysvaltoja hallitsee nykyään kaiken maailman liberaalit ja feministit; kuinka valkoisia miehiä syrjitään vaikkapa työhönotossa, maahanmuuttajat vievät heidän työpaikkansa ja/tai elävät sosiaalitukien varassa; veroja nostetaan kokoajan. Lopulta Limbaugh sanoo, että miesten olisi noustava kapinaan vallitsevaa järjestystä vastaan: oltava entistä vihaisempia.

Tilastot eivät tietenkään tue tällaisia väittämiä syrjinnästä, ainakaan etnisyyden tai sukupuolen perusteella. Yhdysvaltalaisen yhteiskunnan luokkarakenne sen sijaan on tosiasia, ja se on voimistunut sen jälkeen kun valkoinen työväenluokka alkoi äänestämään demokraattien sijaan yhä enemmän republikaaneja viimeistään Ronald Reaganin aikakaudella.

Kimmelin kirjaa varten tekemissä haastatteluissa yrittää sopivuuden rajoissa haastaa valkoisia amerikkalaisia miehiä vihjaten, että heidän vaatimuksensa ovat hieman ristiriitaisia: samaan aikaan halutaan vähemmän sääntylyä ja alhaisempia veroja, mutta sitten liittovaltion pitäisi pitää Wallstreetin ahneet kapitalistit kurissa ja luoda tavalla tai toisella työpaikkoja, eikä liittovaltiokaan saisi enää ottaa lisää velkaa. Sosialismi on näille miehille kirosana, eivätkä he ole valmiita muuttamaan äänestyskäyttäytymistään, vaikka republikaanisella puolueella ei olisi heille mitään annettavaa. Sen sijaan Kimmelin mukaan valkoisten miesten itsemurhaluvut ovat kohonneet 1980-luvulta alkaen stressin käytyä sietämättömäksi.

Samanlainen kehityskulku on havaittavissa Suomessa: ensin äänestetään perussuomalaisia (luvannut laittaa stopin maahanmuutolle) tai keskustaa (luvannut purkaa normeja ja lopettaa valtion velkaantumisen) mieluummin kuin vaikkapa sosiaalidemokraatteja (koska se on niin feminiininen) ja sitten ihmetellään, miksei kukaan puolusta enää suomalaista työmiesten; miksi erinäisiä palkanlisiä kuten lomarahoja leikataan jne.

Niin ikään vaikkapa Hommafoorumilla käyty niin sanottu keskustelu tai sananvaihto osoittaa, että kyseiselle Suomessakin tällaiselle itsetuhoiselle formaatille olisi kysyntää.

Mutta Suomesta puuttuu radioääni, missä yhdistyisivät Yölinjan Pekka Saurin empaattisuus, Tuomas Enbusken ärsyttävän terävät – enemmän tai vähemmän – osuvat heitot, Aamulehden kulttuuritoimittaja Markus Määttäsen teoriat siitä, kuinka kouluampumiset ovat tyttöjen ja naisten vika (eikä johdu esimerkiksi miesten suppeissa roolimalleissa, kiusaamisesta; kyvyttömyydestä suvaita erilaisuutta, mikä on Kimmelin selitys ilmiölle) sekä Patmos-lähetyssäätiön tutkimusjohtaja Juha Ahvion amerikkalaiselta kristilliseltä oikeistolta kopioidut salaliittoteoriat.

Konservatiivisen puheradion lisäksi toinen asia, mikä suomalaisesta politiikasta puuttuu – lukuun ottamatta Juha Ahvion kirjoituksia siitä, kuinka kulttuurimarxilaiset yrittävät sukupuolineutraalilla avioliittolailla romahduttaa suomalaisen yhteiskunnan moraalisen selkärangan muuttaaksen yhteiskuntajärjestyksen sosialistiseksi – on nimenomaan salaliittoteorioilla politiikan tekeminen. Yhdysvalloissa sillä on ollut merkittävä jalansija jo Joseph MacCarthyn kommunistivainojen, vaikka siitä alettiin puhua uudelleen Teekutsuliikkeen ja Donald J. Trumpin menestyksen myötä.

Salaliittoteorian politiikalle on Richard Hofstadterin mukaan kolme edellytystä: (1) pitää luoda tarpeeksi iso salaliittoteoria; (2) pitää esittää salaliiton soluttautuneet valtionhallintoon; (3) esittää, että aika on loppumassa, tarvitaan nopeita ja radikaaleja ratkaisuja (mikä avaa kansanjoukkojen hyväksyttyä salaliittoteorian premissit poliitikolle ja hänen lähipiirilleen mahdollisuuksia palkintovirkoihin, lakiesitysten läpivienneille tai omaisuuden kahmimiselle).

Kolmas asia, mikä niin ikään Suomesta puuttuu on oikeistoradikalismi maaseudulla. Nyt ei siis puhuta mistään SMP:n perinnöstä, vaan oikeasti radikaaleista ryhmistä, jotka aseistautuvat ja keräävät muonavaroja kolmatta maailmansotaa vastaan, sekä toimivat kristillisissä lahkoissa, jotka kannattavat rotuerottelua (pitäen ainoastaan valkoisia Aatamin jälkeläisinä, oikeina ihmisinä).

Kimmel antaa ymmärtää, että valkoisen miehen vihaisuuden äärimmilleen vievät asuvat nimenomaan maaseudulla kun taasen suurimmissa USA:n kaupungeissa etuoikeutetun valkoisen miehen aikakauden päättyminen on jo ymmärretty ja hyväksytty tosiasiana.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu