Amerikan päiväkirjat, osa 4

Rakas päiväkirja, nyt olen viettänyt kuukauden New Yorksisa, vielä muutama viikko pitäisi kestää. Sitten lähden junalla Chicagon ja Seattlen kautta Kaliforniaan vielä toiseksi kuukaudeksi.

Vaalit ovat vajaan kolmen viikon kuluttua, mutta vieläkään ne eivät juuri mitenkään näy Manhattanin katukuvassa, täytyy mennä vähän syrjempään Long Islandin esikaupunkialueelle, jotta näkee talojen pihaan nostettuja kannatuskylttejä – ynnä kurpitsoja ja kummituksia.

Kokonaan New Yorkissa oleskelu ei kuitenkaan ole mennyt hukkaan.

Samalla kun ostin edellisellä kerralla esittelemäni Michael Kimmelin teoksen valkoisista vihaisista miehistä, mukaani tarttui Columbian yliopiston läheltä löytyneestä Book Culturen kirjakaupasta myös Ernesto Laclaun teos On Populist Reason.

Sitä lukiessani ymmärsin, mistä pidän esitelmän ensi kesänä pohjoismaisilla miestutkimuksen päivillä sekä kirjoitan seuraavan artikkelikäsikirjoitukseni.

Jo vastaväittelijäni ihmetteli miksi en enempää viittaa Ernesto Laclauhun (ja Chantal Mouffeen). Nyt sitä ihmettelen itsekin. Vielä valtio-opin pro gradussani (ja siitä kirjoittamassani kahdessa ensimmäisessä artikkelikäsikirjoituksessa) hyödynsin heidän ajatteluaan ohimennen.

Olen antanut jo tulevalle esitelmälle ja artikkelikäsikirjoitukselle työnimen:

Empty signifier and lesbian phallus: Making sense of Donald Trump and Hillary Clinton presidential debate through Laclau, Butler, Žižk and critical studies on men and masculinities.

Otsikko on hyvin looginen. Tarkoitukseni on siis ymmärtää Laclaun populismi-teoriaa 2010-luvun liberaalidemokratian elimellisenä osana. Siten allekirjoittaneen ei tarvitse seurata orjallisesti Laclaun esittämiä näkemyksiä populismista politiikan erityistapauksina, vaan yritän ensinnäkin väittää Laclaun esille nostamien teemojen olevan politiikassa läsnä an sich. Laclaun teorialle populismista on olennaista se, ettei se ole mikään luettelomainen kuvaus siitä, mitä populistiksi ymmärretyt puolueet tai liikkeet ajavat, vaan populismi on enemmänkin politiikan tyyli, jota hyödyntävät myös institutionalisoituneet puolueet tai jopa valtiovarainministeriön virkamiehet.

Yksi tällainen käsite on vaikkapa tyhjä merkitsijä (engl. empty signifier), joka viittaa symboliin, johon jokainen voi kiinnittää toiveitaan ja pelkojaan, vähän niin kuin keksiä sen sisällön, koska kyseinen symboli on tarpeeksi epäselvä. Se voi olla poliitikko (Timo Soini, Juha Sipilä jne.) tai iskusana (vapaus, suomalaisuus, maahanmuuttokritiikki, kestävyysvaje, huoltovarmuus jne.).

Koska käytän heuristisena esimerkkinä Yhdysvaltojen presidentinvaaleja, luonnollisesti olen varannut tällaiseksi tyhjäksi merkitsijäksi Donald Trumpin, johon hänen kannattajansa ja vastustajansa heijastelevat omia utopioita ja dystopioita; aktioita ja passioita.

Tässä sivuan myös kriittisessä miestutkimuksessa käytetyn hegemonisen maskuliinisuuden ja homososiaalisuuden käsitteitä.

Jo graduni pohjalta kirjoittamissani kahdessa ensimmäisessä artikkeleissa pohdin alustavasti kuinka näitä käsitteitä olisi mahdollista soveltaa Laclaun ja Mouffen diskurssiteorioihin. Mutta nyt voisin tehdä sen huolellisemmin ja oikein englanninkielellä: suomenkielisillä yhteiskuntatieteellisillä julkaisuilla on suppea lukijakunta.

Lesbofalloksen käsite otsikossa viittaa luonnollisesti Judith Butlerin teorioihin: lacanilaisessa psykoanalyysissä nainen on fallos, miehellä on fallos.

Fallos on symbolisen järjestyksen etuoikeutettu merkitsijä ja sikäli kun politiikassa on kyse symbolisen järjestyksen tai diskurssin hallinnasta, on miehellä tai maskuliiniseksi ymmärretyllä näin tulkittuna ollut tietty etulyöntiasema hallitessa kansanjoukkoja tai yrittäessä vaikuttaa potentiaalisiin äänestäjiin.

Butler kirjoituksissaan on kuitenkin pohtinut sitä, kuinka naisoletettu voisi saada myös falloksen, tuon symbolisen järjestyksen etuoikeutetun merkitsijän haltuunsa.

Hillary Clintonin vaalikampanja on nyt tämän teorian empiirinen todiste.

Sinänsä vuosi sitten edesmennyt Laclau ei ole suosikki teoreetikoitani. Hän on liian postmoderni ja – kuten hän itse määritteli itsensä – postmarxilainen allekirjoittaneen makuun.

Postmarxilainen tarkoittaa oikeastaan sitä, että hän on kaikkea muuta kuin marxilainen (vaikka hänen teoksensa oli sijoitettu Book Culturen kirjakaupassa kirjahyllyyn, jossa luki Marxism, eikä esim. sosiology tai political theory): hän hylkää ontologisen perustan; materialistisen maailmankuvan, työväenluokan historian muutosvoimana ja taloudellisiin tuotantosuhteisiin perustuvana ja perustavanlaatuisena – kaikki muut vastakohdat ylittävänä – entiteettinä, objektiivisen yhteiskuntatieteen lähtökohtana. Sen sijaan hän ymmärtää poliittisen todellisuuden rakentuvan diskursiivisesti, kielen tavoin, ja siten antagonistisesti.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu