Amerikan päiväkirjat, osa 5

Rakas päiväkirja, viikonloppuna kävin kyläilemässä Massachusettsissa. Bongain vaaleihin liittyviä viestejä: muutama Donald J. Trumpin kannatuskyltti tuli vastaan, Hillary Clintonin ei. Se kuulemma johtuu siitä, että Massachusettsissa oletusarvoisesti kannatetaan demokraatteja – myös pienemmillä paikkakunnilla – Clintonin äänestämistä ei tarvitse mainostaa naapureille.

Ihmiset ovat kuulemma ahdistuneita vaaleista.

Politiikan tutkijana olen sitä mieltä, että nämä vaalit eivät tule ymmärrettäviksi vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella tai liberaali-konservatiivi-ulottuvuudella, vaikka varsinkin jälkimmäisellä kategorisoinnilla yhä yritetään ratsastaa:

Trumpin kaltaisesta vanhasta libertaanista ei saa konservatiivia tekemälläkään, mutta silti enemmistö valkoisista evankelikaalisista saarnamiehistä (sic) antaa hänelle varauksettoman tuen. Se kertonee enemmän siitä, minkälaiseen moraaliseen itsemurhaan kristillinen oikeisto on ajautunut – tai sitten kristillisen oikeiston käsitys hyvästä ja pahasta; oikeista ja väärästä; hyvästä yhteiskunnasta aikuisten oikeasti tyhjentyy naisten ja sateenkaariväen oikeuksien vastustamiseen ja miesten tai patriarkkojen ylivallan oikeuttamiseen. Ehkä Trumpin kaltaisen elostelijan puolustaminen onkin loogista jatkumoa tähän kaikkeen?

Tosin koko kristikunta ei – ainakaan New York Timesin tai Washington Timesin kaltaisten lehtien mukaan – ole Trumpin takana. Moni herätyskristillinen naissaarnaaja on vetänyt tukensa Trumpilta, samoin latinoiden ja afroamerikkalaisten lahkojen pastorit.

Clinton on 1960- ja 1970-luvun feminismin kirkkain tähti: keskiluokkainen ja valkoinen nainen on nousemassa presidentiksi maassa, missä vielä vähän aikaa sitten naisten paikka oli auttamattomasti kotona tai avustavissa työtehtävissä.

Kaiken lisäksi hän on tekemässä sen teemoilla, joita naisasialiike on ajanut vuosikymmeniä, kuten seksuaalisen häirinnän vastustaminen ja naisten oikeus omaan ruumiiseensa. Muuttaako se politiikkaa machiavellilaista konjunktuuria – ruhtinas luo liittosuhteen miehekkäästi kansaan osoittamalla toisten ruhtinaiden olevan enemmän tai vähemmän naisimaisia eli kyvyttömiä puolustamaan kansakuntaa – perustavanlaatuisemmin jää nähtäväksi.

Clintonin edustaman toisen aallon feminismin menestystarina perusta on käsittääkseni siinä, että se on erinomaisen yhteensopiva myöhäismodernin ja globaalin kapitalismin kanssa!

Valkoisen keskiluokkaisten naisten asema niin politiikassa kuin hiljalleen myös työelämässä on tapahtunut samalla historiallisella hetkellä kun Ronald Reagan Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcher Iso-Britanniassa lanseerasivat niin sanotun uusliberalistisen hallintamentaliteetin.

En väitä, että näillä kahdella olevan – ainakaan selkeää – kausaalisuhdetta, mutta jonkinlainen korrelaatio kuitenkin. Niin angloamerikkalaisessa maailmassa kuin Suomessa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alulla mies- ja naiskansalaisuuden normit alkoivat purkautua kun suljetusta teollisuuteen perustuneesta sekataloudesta siirryttiin informaatioteknologiaan ja palveluihin perustuneeseen ja moninaisuutta julistavaan vapaaseen markkinatalouteen.

Ehkä niin sanotut vähemmistökommunistit eli taistolaiset olivat oikeissa kun pitivät feminismiä par excellence porvarillisena hapatuksena?

Kuvaavaa on kuinka nyt Clintonia tukevat rahallisesti monet miljardöörit, kiitos republikaanien kumoon äänestämän lakiehdotuksen, joka olisi rajoittanut vaalirahoitusta.

Jo tämä yksin kyseenalaistaa väitteen, että Clinton olisi vasemmistolainen lumpenproletariaatin edustaja ja republikaanien Trump oikeistolainen isonrahan edustaja, päinvastoin.

Mutta tunnetusti Trump vastustaa myös vapaakauppaa ja haluaisi vetää Yhdysvaltojen joukkoja pois maailmata. Niin ikään siinä missä Reagan vaati Mikhail Gorbatshovia purkamaan muurin, Trump ainakin väittää rakennuttavansa lisää muureja.

Toisin sanoen, Trumpin vaalitavoitteet käyvät aika hyvin yhteen sen kanssa, mitä 1990-luvun lopulla 2000-luvun alussa globalisaatiokriittinen liike ajoi. Muistatte varmaan niin kansalaisjärjestön nimeltä Attacin ja kuinka Erkki Tuomioja liittyi siihen kohujen siivittämänä, Seattlen ja Götebrogin vapaakauppasopimuksia vastustaneet suurmielenosoitukset valko- ja mustahaalareineen kuin Afganistanin ja Irakin sodan aattoina rauhankulkueet, joissa huudettiin: Yankees go home!

Kaiken lisäksi allekirjoittaneella on sellainen muistikuva, että 1990-luvulla nimenomaan laitavasemmiston piirissä olivat suosittuja salaliittoteoria siitä, kuinka unkarinjuutalainen George Soros vetelee naruista markkinavoimia, halveksii demokratiaa, eikä Helsingin Sanomat – tuo Suomen New York Times – kirjoita asiasta laisinkaan.

Nyt Yhdysvalloissa ei ainoastaan kristillisen oikeistossa vaan myös republikaanien valtavirrassa esiintyy näkemyksiä Sorosin saatanallisuudesta kuin Tiedonantajan sivuilla 20 vuotta sitten, ja Trump syyttää häviöstään jo etukäteen mediapeliä kuin Paavo Väyrynen konsanaan.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu