Uskonnollinen evoluutio Suomen poliittisessa järjestelmässä

Vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksen mukaan perussuomalaisten äänestäjissä uskonnollisiksi että ei-uskonnollisiksi itsensä määritteleviä oli puolueen keskimääräistä äänestäjäkuntaa enemmän. Tästä nousee ensimmäinen kysymys:

K1: Mikä on uskonnon rooli perussuomalaisten kannatuksessa?

Jos perussuomalaisten käsitys uskonnosta on hajaantunutta (puolueessa on runsaasti sekä uskonnollisia että ei-uskonnollisia, vähemmän keskitienkulujoita), olisi loogista ajatella, että uskonto ei ole puolueessa yhdistävä tekijä.

Kuitenkin perussuomalaiset määrittelee itsensä nimenomaan kristillissosiaaliseksi puolueeksi.

Timo Soini tuo esille omaa universaalia eli katolilaista uskoaan, hänen haastajakseen povattu Jussi Halla-aho on varhaisissa kirjoituksissaan julistanut olevansa ateisti.

Tämä johtaa toiseen kysymykseen.

K2: Minkälaista on perussuomalaisten uskonnollisuus?

Lähestytään tätä kysymystä kahdesta näkökulmasta:

(a)

Suomessa evankelisluterilaisuus on ollut valtauskontona viimeiset viisisataa vuotta. Uskonnonvapauslaki on vuodelta 1923, mutta vasta kylmänsodan jälkeen kansalaiset ovat alkaneet tosissaan hyödyntämään kyseistä lakia ja eromaan kirkosta.

Luterilaisuuteen on kuulunut niin sanottu kahden regimentin oppi, joka on ymmärretty siten, ettei uskontoa ja politiikkaa pidä sekoittaa toisiinsa (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan).

Poikkeuksena ovat olleet kristillinen liitto, sittemmin kristillisdemokraatit – sekä eräät perussuomalaisten kansanedustajista, mukaan luettuna Soini.

Paradoksi on se, että näiden puolueiden poliitikot ja kansanedustajat ovat kertomassa huolensa siitä, kuinka suomalaiskansallinen yhtenäiskulttuuri ja kristillisjuutalaisesta perinteestä nousevat arvot ovat uhattuna kaikenmaailman kulttuurimarxilaisten toimesta, mutta tuomalla omaa uskonnollisuuttaan esille, he itse kapinoivat kahden regimentin oppia vastaan ja ovat murtamassa illuusiota suomalaiskansallisesta (uskonnollisesta) yhtenäiskulttuurista.

(b)

Politiikasta.fi-verkkolehden päätoimittaja Johanna Vuorelma on kirjoittanut mielenkiintoisen esseen Donald J. Trumpin moraalisesta maailmankuvasta.

Vuorelman kirjoituksen voi tiivistää Friedrich Nietzschen erotteluun herra- ja orjamoraaliin (vaikka Vuorelman itse ei näitä käsitteitä käytäkään).

Vuorelma kirjoittaa olevan ”ilmeistä, että Trumpin ideaaliyhteiskunta on herooinen – sellainen kuin Homeroksen eepoksissa Ilias ja Odysseia. Herooisissa yhteiskunnissa hyveellisyys kumpuaa sosiaalisista rooleista ja niiden kunnioittamisesta”.

Lainaten dogmatiikan yliopistolehori Olli-Pekka Vainiota, hän jatkaa siitä, kuinka herooisessa yhteiskunnassa hyveiden palvelevan "tiettyä melko pientä sosiaalista piiriä, sukua ja perhettä, ja niille annetaan tinkimätön arvo. – – myös kavaluus ja valhe saattoivat olla hyveitä. Vastaavasti tappion kärsiminen, alentuminen ja toisen vallan alle joutuminen olivat paheita".

Trumpin ongelmana – huomioon ottaen hänen kannattajakuntansa – luulisi olevan se, että tällainen herooisen yhteiskunnan arvomaailman, josta siis Nietzsche käytti ilmaisua herramoraali, on pakanallista ja asettuu juutalaiskristillistä orjamoraalia vastaan.

Orjamoraalille ominaista on kaikennäköinen maailmanparannus ja heikoimmista huolehtiminen; kristillistä lähimmäisenrakkautta, niin, että ollaan valmiita hylkäämään oman suvun, klaanin ja heimon ensisijaisuus, huolehtimaan jopa samarialaisista.

Jos yhteen olen ymmärtänyt oikein, Soini enemmän tai vähemmän kipuileekin Trumpin diggaamisen ja universaalin eli katolilaisen uskonsa välillä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hän yrittää luovia opportunistisesti kannatuksensa ja Suomen hallituksen linjan välillä.

Sen sijaan toinen perussuomalainen rukousaamiaisella kävijä eli Laura Huhtasaari ei nähtävästi koe herra- ja orjamoraalin välillä edes siinä määrin ristiriitaan kuin Elias Simojoki.

Summa summarum:

Kaiken maailman juhaahviot ovat jo useamman vuoden saarnanneet siitä, että Suomen evankelisluterilaisen kirkon edustama valtavirran liberaaliteologia ja konservatiivinen kristinusko ovat itseasiassa nykyään kaksi eri uskontoa.

Yleensä olen viitannut kintaalla tällaisille jutuille, mutta ehkä sittenkin niissä on totuuden siemen.

Tosin Trumpin esimerkki ja se, että perussuomalaisissa ei koeta uskonnollisten ja ei-uskonnollisten; herra- ja orjamoraalista polveutuvien arvomaailmojen kesken, kertoo jonkinlaisen uuden uskonnollispoliittisen ilmiön muotoutumisesta.

Irtioton juutalaiskristillisyydestä on tekemässä nimenomaan Yhdysvalloista peräisin olevan fundamentalismi, mitä 1970-luvulta lähtien on kutsuttu kristilliseksi oikeistoksi.

En kuitenkinkaan usko, että Suomessa kyseinen ilmiö saa osaansa suurempaa merkitystä.

Vaikka perussuomalaiset, kristillisdemokraatit ja kalvinistisia teologeja siteeraava Juha ”Ahvis” Ahvio tekevät kaikkensa, Suomessa on vielä luterilainen yhtenäiskulttuuri.

Niin ikään näyttää siltä, että perussuomalaisten parhaimmat päivät ovat luettu, riippumatta siitä, kuka ensi kesän jälkeen puolueen johdossa patsastelee. Kristillisdemokraatit yksistään minipuolueena ei olisi edes tutkimuksen arvoinen, anteeksi nyt vaan.

Kuriositeettina asiaa olisi kuitenkin syytä tutkia tarkemmin.

Tämä voisi tapahtua seuraavalla tavalla:

Metodiksi Ernesto Laclaun ideologinen diskurssianalyysin, jonka avulla on mahdollista tarkastelle uskonnollisteologisten käsitteiden siirtymiä ja tihentymiä; metonymioita ja metaforia; tyhjiä ja kelluvia merkitsijöitä osana artikulaatioprosessia.

Aineistona voisi olla niin puolueiden kuin herätyskristillinen tai niin sanottu yhteiskristillinen media (mikä tarkoittaa kristillisiä uskontokuntia, joilla on teologisissa kysymyksissä kuten suhtautumisessa lapsikasteeseen erimielisyyksiä, mutta jotka ovat löytäneet yhdistävän vihollisen naispapeista ja sukupuolineutraalista avioliittolaista): KD-lehti, Suomen uutiset, RV-lehti, Uusi tie, Sana, Suomen viikkolehti. Ehkä myös Taivas TV7 ja Patmos, vaikka niistä tulee jo ähky.

Toki aineistoa voisi kerätä myös poliitikkohaastatteluin. Olisi mielenkiintoista kuulla kuinka vaikkapa kansanedustaja Huhtasaari yhdistää ominsanoin elementtejä herra- ja orjamoraalista.

Toinen vaihtoehto olisi lähestyä ilmiötä eliittiteorioiden kautta.

Mieleeni tulee Alexander Kojèven kirjoitus Leo Straussille, jossa hän toteaa esoteerisen filosofian kirjoittamisen tyydyttävän ihmisen leikkisyyden tarvetta, antaen herroille keskinäistä tunnustusta, ylevöittävän kansanjoukkoja valheilla, jakaa myyttejä niille, jotka kuolemattomuuteen jaksavat uskoa ja luo pysyvyyden tunnetta nykytilaan.

Tämä siis tuli mieleeni kun aloin miettiä kulttuurikristityiksi itseään kutsuvien ateistien ja itseään uudesti syntyneiksi kristityiksi kutsuvien saumatonta yhteistyötä joissain asioissa.

Tutkimukselle voisi antaa nimeksi Uskonnollinen evoluutio Suomen poliittisessa järjestelmässä 2010-luvulla. Se viittaisi kivasti Pekka Reinikaiseen, Taivas TV7:n yhteen hassuimmista sedistä.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu