Poliisiväkivalta, siirtolaisuus, huumeet – Yhdysvalloissa toistuvat teemat
Olen huono lukemaan kaunokirjallisuutta – yleensä luen vain ja ainoastaan kahdesta kolmeen romaania vuodessa. Kaunokirjallisuutta enemmän luen elämänkertoja sekä ammattini puolesta sosiologista ja politiologista kirjallisuutta, joskus filosofiaa ja populaaritiedettä käsitteleviä monografioita ja artikkeleita.
Siksi kaunokirjalllisuus yllättää allekirjoittaneen myönteisesti aina välillä.
Palattuani Yhdysvalloista pidemmältä matkalta viime marraskuun lopulla luin kaksi yhdysvaltalaisen 1900-luvun kaunokirjallisuuden klassikkoa: John Steinbeckin Vihan hedelmät ja Jack Kerouacin Matkalla.
Kummankin teoksen ajankohtaisuus hätkähdytti.
Kipinän Steinbeckin kuuluisimpaan teokseen tutustumiseen sain laskeuduttuani Amtrakin junasta Salinaksen asemalla ja hypättyäni tuttavaperheen autoon, joka ajoi salaatti- ja artisokkapeltojen lävitse kohti Tyynenmeren rantaa. Pelloilla luvan kanssa ja ilman lupaa Yhdysvaltoihin tulleet siirtotyöläiset kitkivät ja poimivat. Meksikon rajan yli he olivat tulleet omilla autoillaan, joissa he asuivat ja nukkuivat tai siirtyivät ylipitkien työpäivien jälkeen parakkimajoitukseen.
Muutamaa päivää aikaisemmin Yhdysvaltojen presidentiksi äänestetty Donald J. Trump oli vaatinut siirtotyöläisten määrän rajoittamista ja laittomasti maassa olevien karkottamista.
Steinbeckin teoksessa kuvataan sitä, kuinka oklahomalaiset pien- ja vuokraviljelijät joutuvat pakkomyymään tilansa pankeille tai tulevat häädetyiksi, koska elinkeinorakenteen muutos sekä eroosiosta johtuneet pölymyrskyt olivat tehneet pientilat kannattamattomiksi ja velkaisiksi.
Ei auta muuta kuin viimeisillä rahoilla ostaa vuosimallin 1926 Hudson super six ja lähteä ajamaan valtatie 66:ta pitkin kohti Kaliforniaa ja pestautua siirtotyöläisiksi kuin meksikolaiset kohtalontoverit noin 85 vuotta myöhemmin. Teoksen kantava teema on siis työvoiman ja pääoman välinen ristiriita ja perusamerikkalaisen perheen kohtalo 1930-luvun laman aikana.
Muita kirjan teemoja on jatkuva muun muassa poliisiväkivallan uhka, virkavallan liittoutuminen maanomistajien ja suuryritysten edustajien kanssa työläisiä vastaan sekä työläisten kyvyttömyys tai haluttomuus järjestäytyä, omien etujensa vastainen poliittinen toiminta – tuttuja teemoja tämän päivän Yhdysvalloista, kun luemme päivän uutisia.
Steinbeckin teoksen sävy on saarnaava, missä se myös epäonnistui: tänä päivänä aikoinaan alimpaan kastiin Kaliforniassa kuuluneiden okielaisten jälkeläiset ovat näkemyksiltään oikeistolaismpia. He äänestävät republikaaneja, kannattavat kristillistä oikeistoa ja kapitalismia.
Tässäkin historia toistaa itseään tai siis aikaisemman maahanmuuttajien jälkeläiset ovat seuraavasa sukupolvessa usein niitä kovimpia maahanmuuttokriitikoita.
Teoksen historillisuuden ja ajankohtaisuuden lisäksi merkityksetöntä allekirjoittaneelle ei myöskään ole se, että Steinbeckin teos vaikutti kuulemma sellaisten kirjailijoiden kuin Lauri Viidan ja Väinö Linnan ilmaisuun (ja tapaan käsitellä vaikkapa työvoiman ja pääoman välisen ristiriidan näkymistä jatkosodan aikana rintamalla sotilasorganisaatiossa Tuntemattomassa sotilaassa).
Myös Jack Kerouacin Matkalla-kirjan yksi teemoista on poliisiväkivalta ja se, kuinka mielivaltaisesti Yhdysvalloissa seriffit ja ennen kaikkea apulaisseriffit käyttäytyvät.
Steinbeckin teoksen kuvaamista ajoista on kulunut noin 20 vuotta ja Franklin Roseweltin New Deal -politiikka sekä velkavetoinen sotateollisuus on nostanut työväenluokan kurjuuden ja köyhyyden rajamailta vauraaksi toimijaksi, jolla on omat asunnot ja uudet autot.
Niin ikään Kerouacin teos on hyvä muistutus siitä, että sen enempää Yhdysvalloissa kuin Suomessa 1950-luku ei ollut mikään konservatiivisuuden viimeinen vuosikymmen, päinvastoin.
Toinen maailmansota ja elinkeinorakenteessa tapahtuneet muutokset olivat jo peruuttamattomasti muuttaneet myös sosiaalista: Kerouac ja hänen kaverinsa niin jörnivät kuin vetävät huumeita – eivät ainoastaan polta marihuanaa, vaan mm. piikittävät heroiinia ja oopiumia – ilman estoja sen lisäksi, että he ajavat tai liftaavat vuosikymmenen aikana useamman kerran Yhdysvaltojen mantereen läpi hakien elämälleen suuntaa.
Että sinänsä Helsingin Sanomien uutisessa yhdysvaltalaisen valkoisen keski- ja työväenluokan huumeidenkäytöstä ei pitäisi olla mikään uutinen, se on vanhanen.
1960-luvun hippiliike ja Vietnamin sodan vastainen liike ei ollut ainoastaan kesy vaan suorastaan vanhoillinen monissa asenteissaan kun sitä vertaa 1950-luvun nuoriin kapinallisiin, kuten vaikkapa Alice Echols on mainiossa teoksessa Uhoa ja unelmia esittänyt.
John Steinbeckin teos, ”Vihan Hedelmät” oli aikoinaan teini-ikäisenä vavisuttava teos. Kirjan ääressä jännitti todella, kestävätkö moottorin venttiilit. Toisaalta teos oli myös dokumentti, enemmän kuin kannanotto ”pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan” luomiseksi. Vääryys tuotiin näkyväksi ja ammattiliittoihin ryhtyminen tuotiin esille.
Se, että amerikkalainen valkoinen työläinen ”archie bunker” äänestää näinä päivinä jotain ”trumppia”, ei ole yllätys nyt eikä aikoinaankaan. Länsimainen globaali politiikanvastaisuus tuottaa enenevästi sivistymätöntä vaihtoehtoista äänestämistä suuntaan jos toiseen.
Ilmoita asiaton viesti
Niinpä, tuo trumplais-vennamolais-zhirinovskilais-soinilainen muka-politiikanvastainen politiikka näyttää vetävän puoleensa muka-epäpoliittisia. Siinä suhteessa olen päätynyt hieman salaliittoteoreettisesti ajattelemaan, että heitä ja meitä käytetään tässä hyväksi. Saamalla ihmiset mukaan tai ainakin äänestämään noita mukamas epäpoliittisia liikkeitä, oikeasti valtaapitävät ohjaavat ihmisten oikeutetun tyytymättömyyden mihinkäänvaikuttamattomaan älämölöön erinäköisiä vastaan ja rosvot_kiinni -haukkuun samaan aikaan kun Musinn Baba saa ohjata karavaaninsa ihan rauhassa ihan toisaalle.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkäpä tohtorismiehen kannattaisi lukea enemmän: ”elämäkerta” kirjoitetaan ilman n-kirjainta.
Ilmoita asiaton viesti
Kielikello ei ota yhtä tiukkaa kantaa kuin Jussila: http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&ai…. Itse taidan siirtyä käyttämään ”elämänkertomusta”.
P.s. Jussilan kommentti, tietysti, meni suoraan ja mitään peittelemättä Niemisen kirjoituksen ytimiin ja syvimpiin pohjamujuihin analysoiden ne halki, poikki ja pinoon. Yhdyn myötähäpeälläni Niemisen pohjattomaan nolouteen Jussilan paljastuksen edellä — tai jos en sittenkään.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä Kielikello suosituksen osalta ottaa tiukan kannan. ”Elämänkertaa” ei suositukseen sisälly.
Myyryläinen pyrkii ironian avulla vähättelemään Niemisen kielivirhettä. Jos kommenttini oli turha, sitäkin turhempi oli Myyryläisen vastaus siihen.
Ilmoita asiaton viesti
Ehkäpä ”tohtorismieskin” saa käyttää puhekieltä, jonka ei välttämättä aina tarvitse noudattaa kielitoimiston suosituksia pilkulleen, etenkin näin vapaamuotoisilla areenoilla?
Olisiko Jussilalla kommenttia itse asiaan?
Ilmoita asiaton viesti
Myyryläinen jaksaa jankuttaa. Minusta ei kannata mainostaa sitä, ettei lue kaunokirjallisuutta, ja antaa sen sitten näkyä itse tekstissä.
Ilmoita asiaton viesti