Vihapuheen vastainen kampanja 2010-luvun konventikkeliplakaati?

Kun sain käsiini teologian tohtori Teemu Kakkurin teoksen Suomalainen herätys: herätyskristillisyyden historia nälkävuosista Nokia-missioon, oli ensimmäinen tunne pettymys: olin ajatellut saavani tiiliskiven verran tiukkaa tekstiä, jotta käyttää päivittääkseni tietoja koskien tutkimussuunnitelmaani, mille olen ollut hakemassa tutkimusrahoitusta säätiöiltä: ensivilkaisulla se vaikutti populaarilta julkaisulta ilman lähdeviitteitä. Mutta kun sitä alkoi lukemaan, huomasin jokaisen lauseen olevan asiaa ja harkittua tekstiä: se on sekä populaari että tieteellinen, kirkkohistorialliseksi tutkimukseksi, ja sopii tausta-aineistoksi tutkimukseeni, joka siis käsittelisi herätyskristillistä diskurssia ja populismia vuoden 2018 tasavallan presidentinvaaleissa.

Sen lisäksi, että Kakkurin teos selkeyttää tiettyjä kirkkohistorian tapahtumakulkuja ja käsitteitä (jotka ainakin allekirjoittanut on unohtanut, jos koskaan niistä kuullutkaan), niin Kakkurin teos toimii – tietyin varauksin – myös heuristisena lähteenä tämän päivän politiikkaan.

Ensinnäkin Kakkuri käsitteellistää pietismin 1700-luvun valistuksen uskonnollisena rinnakkaisilmiönä. Vaikka ne vaikuttavat ensisilmäyksellä toisilleen vastakkaisina ideologioina – valitus korosti järkeä ja kokeellisuuta, pietismi tunteita, uskoa ja kokemuksellisuutta – Kakkurin mukaan kumpikin perustui individualismille, mikä oli ollut vierasti, ei ainoastaan keskiajan katolilaisuudelle, vaan myös edellisen vuosisadan luterilaiselle ortodoksialle.

Tämä sinänsä ei ole ainutlaatuinen tulkinta, onhan samaa esitetty vaikkapa 1800-luvun lopulla syntyneestä amerikkalaisesta fundamentalismista (sille, mitä kutsutaan nykyään USA:n kristilliseksi oikeistoksi): se oli reaktio modernisaatioon ja liberalismiin, ja juuri siksi fundamentalismi niin sanottuine kirjaimellisine Raamatun tulkintoineen ja evoluution kieltämisineen on par excellence modernisaation tuote tai ilmentymä.

Tai kuinka korpikommunismi ja lestadiolaisuus viihtyivät samoilla alueilla, vaikka ne ovat olevinaan toisilleen vastakkaisia ideologioita: kummassakin on samankaltainen eskatologinen poljento ja samat ihmiset saattoivat äänestää kommunisteja ja käydä lestadiolaisten seuroissa.

Toinen huomio Kakkurin teoksessa koskee kysymystä pietismistä protestiliikkeenä tai jopa populismin syntyhetkenä Euroopassa ja Suomessa. Kakkuri esittää, että pietismin suosion taustalla olisi ollut ensinnäkin taloudellinen eriarvoistuminen 1700-luvun nousukaudella: ”vaikka kansantalous koheni, kansan talous ei” (s. 13). Säätyjen väliset erot kasvoivat ja väestönkasvusta seurasi tilattomien määrän lisääntyminen; työvoimasta maaseudulla oli ylitarjontaa. Toiseksi kyse ei ollut ainoastaan taloudellisesta eriarvoisuudesta, pelkkä köyhyys ei johda kapinaan, koska kaikista köyhimmät eivät kapinoi tai edes protestoi, vaan ne joilla on vielä menetettävää, oli kyse henkisestä eriarvoisuudesta – Jürgen Habermas puhuisi elämismaailmojen eriytymisestä.

Aatelissääty, papisto ja porvaristo olivat innostuneet valistuksesta, mistä oli seurannut se, että myös kirkoissa oli alettu saarnata sunnuntaisin valistavaan sävyyn ylhäältä alaspäin. On ymmärrettävää, että talonpoikaissääty ja säädyttömät eivät oikein olleet innostuneita tällaisesta asetelmasta, nämä kansankerrostumat olivat otollisinta pietismin kaltaiselle eriseuraisuudelle.

Vuonna 1726 Ruotsin kuningas Fredrik I:n säätämällä konventikkeliplakaatilla pyrittiin suojelemaan yhtenäiskulttuuria pietismiltä, se kuitenkin osoittautui tehottomaksi ja toi lähinnä edellä kuvatun säätyjen välisen ristiriidan näkyville, varsinkin sen jälkeen kun myös nuorempi papisto radikalisoitui ja innostui niin ikään pietismistä, kapinoi kirkollista yläluokkaa vastaan.

Näin tulemme kahden vastakkainasettelun ääreen, joilla muun muassa on yritetty ymmärretty 2000-luvun populismia: eliitin ja populaarin välinen vastakkainasettelu; liberaalien ja konservatiivien välinen vastakkainasettelu. Eurooppalaista populismia tai Donald J. Trumpin suosiota Yhdysvalloissa on selitetty sillä, että valistuksesta pohjautuva liberalismi näyttäytyy elitisminä populaarille, jolloin populaari kääntyisi konservatiiviseen identiteettiprojektiin. Tätä kaikkea siis vielä vahvistaa taloudellinen eriarvoistuminen, joka on tosin kompleksisempi ilmiö kuin mielestäni Kakkuri kirjassaan antaa ymmärtää. Mutta noin yleisellä tasolla voisi sanoa, että ihmiset ovat usein vanhoillisempia vaikkapa muuttotappioalueilla kuin kasvavissa kaupungeissa.

Entä ovatko tämän päivän herätyskristillisille terrori-iskut sama kuin Lissabonin maanjäristys vuonna 1755 eläneille herätyskristillisille? Muistutus lopun ajoista ja varoitus syntisestä elämästä?

Entä onko opetus- ja kulttuuriministeriön vihapuheen vastainen kampanja 2010-luvun konventikkeliplakaati vai voiko tällaisia analogioita esittää ja millä ehdoilla?

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu