Kirja-arvio Timo Hännikäisen pamfletista Kunnia

Ensin hyvät uutiset: Timo Hännikäinen osaa kirjoittaa hyvää suomenkieltä (toisin kuin kaikenmaailman hommafooruumilaiset tai Uuden Suomen Puheenvuoroon raapustajat), ja hän hallitsee esseistiikan genren erinomaisesti, sen poleemisen tyylin ja siihen liittyvän oppineisuuden osoittamisen muun muassa viittaamalla länsimaisen kirjallisuuden ja filosofian klassikoihin.

Sitten huonot uutiset: moni kakku päältä kaunis, sisältö lässähtänyttä kuin pannukakku.

Hännikäisen teos seuraa hegeliläistä herran ja rengin dialektiikkaa kuin Esa Saarisen kirjan Filosofian huipulta huipulle lukenut ensimmäisen vuoden filosofian opiskelija:

Ensin oli koskematon luonto (teesi), sitten tuli mies raivaamaan ja viljelemään (antiteesi), niin syntyi korkeakulttuuri (synteesi).

Naiset eivät kuulemma ole saaneet mitään aikaan, sen todistaa hollantilainen tosi-TV-sarja.

Tämä ei ole kovin omaperäistä. Onhan niin ranskalainen marxilainen eksistentialismi – mukaan luettuna Simone de Beavourin feministinen ajattelu – , lacanilainen psykoanalyyttinen diskurssi kuin poststrukturalistinen filosofia rakentunut Alexander Kojèven G. F. W. Hegelin Hengen fenomenologian (väärin)tulkinnan perustalle.

Beuvoirin ajatus seurasi Hegelin ratkaisua: mies ja nainen tunnustaessaan toisensa, myöntäessään sukupuolieron, kykenevät luomaan eettisen toisiaan kunnioittavan suhteen.

Sen sijaan Hännikäisen vastaus maskuliinisuuden kriisiin oma sama kuin ranskalaisilla Gilles Deleuzen kaltaisilla poststrukturalisteilla: nietzscheläinen yli-ihminen.

Miehen ei pidä hakea tunnustusta Toiselta (naiselta) vaan luoda sommitelma itsestä vahvistamalla omaa itseriittoisuuttaan.

Tässä vaiheessa teos muuttuu itsesääliseksi – ja paikoittain ristiriitaiseksi – tilitykseksi.

Hännikäinen viittaa omiin tuntemuksiinsa. Hän kertoo kuinka oli lapsena heittopussi: ”Kouluajoissani olen jälkeenpäin katunut eniten sitä, etten kertaakaan rohjennut lyödä kunnolla takaisin jouduttuani jonkun öykkärin pallotettavaksi. En olisi tietenkään pärjännyt tappelussa”. Aikuistuttuaan Hännikäinen kertoo kompeinsoineensa heikkoutensa hetkiä menestyksellä opinnoissa ja työelämässä. ”Mutta kompensaatio ei täytä miehisyyteen jäänyttä aukkoa”.

Tämä on avain koko pamfletin ymmärtämiseksi, ei hän muuten itseään kokoajan toisi esille, vaan puhuisi mieheydestä ja maskuliinisuudesta noin yleensä, länsimaisessa kulttuurissa.

Ei voi välttyä ajatukselta, että Hännikäisen oli kirjoitettava, koska ei itse täytä länsimaista miesihannetta, ei uutta, eikä vanhaa. Hän ei ole Jan Vapaavuori, joka tunnetusti nuorena osasi käyttää nyrkkejään, ja on nykyään Helsingin pormestarii ja reservin kapteeni.

Hännikäinen on koulutukseltaan turkulainen humanisti!

Olisi edes insinööri tai sahuri kuten Teuvo Hakkarainen, jolle suhtautuminen omaa maskuliinisuuteensa näyttää olevan mutkatonta (vaikka kaiken maailman yhteiskuntatieteiden tohtorit vetävät siitä huumoria).

Ei meistä moni muukaan ole, mutta vain harvalle se on samanlainen ongelma kuin Hännikäiselle, joka reagoi tähän kirjoittamalla kirjan (mikä näin meidän tosimiesten kesken sanottuna on aika naismaista tai ainakin epämiehekästä).

En kiellä etteikö Hännikäisen tekstit voisi puhutella niitä, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet niin sanottua mieskirjallisuutta ja etsivät itseään. Miestutkimuksessa kaikki Hännikäisen kirjassa käsiteltyjä teemat on käyty läpi jo laajemmin ja syvällisemmin. Ja ehkä Hännikäisen pamfletti auttaa ymmärtämään joidenkin 612-marssijoiden sielunmaisemaa.

Niin ikään pamfletista jää epäselväksi, onko Hännikäinen edes itse suorittanut asepalvelusta. Hän sivuuttaa asian, ja sen sijaan kertoo kaihoisasti kuinka Ranskan muukalaislegioonasssa alokaskausi toimii initiaatioriittinä miehuuteen, kuin alkuasukasheimoilla.

Friedrich Nietzschen elämänkerran lukeneet tietävät Nietzschen olleen surkea armeijassa, mutta silloin ei niin vain asepalveluksesta saanut vapautusta sen enempää terveydellisistä syistä kuin Olli Immonen tai ilmoittamalla siirtymällä siviilipalvelukseen niin kuin Jussi Halla-aho.

Nietzsche otti ilon irti asepalveluksesta kuvauttamalla itseään sapeli ojossa univormu päällä, ja vahvistamalla heikkoa maskuliinista itsetuntoaan ja kompensoimalla epäonnistumistaan kirjoittamalla naisvihamielisiä aforismeja, joista Hännikäinen on lainannut yhden pamflettinsa motoksi: ”Mies on tarkoitettu soturiksi ja nainen soturin vahvistukseksi, kaikki muu on hulluutta”.

Hännikäinen kertoo kaipaavansa miesten laumaan, mutta on (ainakin ollut nuorena) omien sanojensa mukaan miesten laumassa heittopussi, ei mainitse armeijakokemuksistaan mitään (sikäli kun niitä edes on) ja aikuisenakin antaa ymmärtää toisten miesten kanssa toverillisesti harrastettavien joukkuelajien sijaan käyvän yksin punttisalilla.

Miksi siis lukea Hännikäistä kun voi samantien lukea Nietzscheä?

Jos taasen haluaa lukea miehekästä kirjallisuutta, niin kääntyy Antti Tuurin, Kari Hotakaisen tai vaikka Erno Paasilinnan puoleen.

Hännikäinen pääsi hetkeksi valtakunnan julkisuuteen kirjoitettuaan pamfletin julkaisun aikoihin Naisasialiitto unionin facebook-sivuille ”hevosen kyrpä” aamuyöllä, humalassa (kuinkas muuten).

Tällä hän viestitti sitä, ettei ole kyennyt saavuttamaan nietzscheläisen yli-ihmisyyden itseriittoisuutta, vaan yhä kaipaa tunnustusta naisoletetuilta, Toiselta, omalle identiteetilleen.

Tämän epäonnistumisensa – jälleen kerran – hän myöntää teoksen lopussa antaessaan niin sanotusti oman koodinsa miehisyyteen: ”Älä anna sanojesi ja tekojesi välillä olla ristiriitaa. Itsestäänselvä ohje, mutta myös vaikein toteuttaa.”

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu