Keskustan seuraava puheenjohtaja on Katri Kulmuni

Valtio-opista väitelleenä yhteiskuntatieteiden tohtorina olen vähän niin kuin politiikan tutkijan ominaisuudessa seurannut Antti Kaikkosen Facebook-päivityksiä ja niiden perusteella alkaisin olemaan Apollonkadulla huolissaan puolueen tilanteesta.

Kaikkosen kesäisten päivitysten perusteella hänen suurimmat huolenaiheeseen tai mielessä olevat asia käsittelevät pesukoneessa käynyttä muikkusäilykettä tai hajonneita silmälasinsankoja. Sitten on pari kuvaa pukupäällä lentokentällä tai jotain vastaavaa kuin muodonvuoksi osoittamaan, että hän on nyt oikein puolustusministeri.

Mutta mitään poliittisia linjauksia – erontekoa ystävien ja vihollisten välillä, kuten Carl Schmitt politiikan käsitteellistää – Kaikkosen facebook-sivut eivät sisällä.

Muistan tavanneeni Kaikkosen ensimmäistä kertaa Paavo Väyrysen vaalitilaisuudessa 1990-luvulla hänen ollessa keskustanuorten uudenmaanpiirin puheenjohtaja. Pidin häntä pyrkyrinä jo tuolloin, koska hän hengasi sananmukaisesti uransa huipulla olleen Väyrysen selän takana. 

Arvaukseni osui sikäli oikeaan, että Kaikkosesta tuli sittemmin täysiverinen poliittinen broileri, hän nousi eduskuntaan vuonna 2003 ja on siitä lähtien uusinut kansanedustajan paikkansa.

Silmiinpistävää onkin se, ettei 16 vuotta eduskunnassa ollutta kansanedustajaa oltu kertaakaan nostettu ministeriksi (vaikka keskusta on ollut 12 vuotta tuon 16 vuoden aikana hallituksessa) vaan hän on kerännyt kannuksensa lähinnä viihdejulkisuudessa, vähän niin kuin puolivahingossa tai kuin mainostoimiston matkaemäntä ja mannekiini: hänen sittemmin kariutunutta avioliittoa ja adoptioprosessia on seurattu iltapäivähetien sivuilla, sekä hänelle annettiin liikanimi Kanki-Kaikkonen television tanssiohjelmassa.

Yritän siis sanoa, että Kaikkonen näyttää kuuluvan vielä siihen poliitikkosukupolveen, joka uskoo hegeliläiseen ekspressiiviseen totaliteettiin, historian loppumiseen, politiikan surkastuneen iltapäivälehtien lörpöttelyksi, vaikka viimeistään vuoden 2008 talouskriisi osoitti tämän premissin vääräksi myös porvarillisten tiedemiesten keskuudessa.

(Vasemmistolaiset intellektuellit eivät missään vaiheessa Francis Fukuyaman vulgaaria Alexander Kojevelta kopitoitua Hegel-tulkintaa allekirjoittaneet.)

Eikä Kaikkosella näytä olevan oikein mitään oikeaa sanottavaa mihinkään. Matti Vanhanenkin näyttää mielenkiintoiselta poliitikolta häneen verrattuna.

Sen sijaan Katri Kulmuni vaikuttaa melkein visiönääriltä verrattuna Kaikkokseen – siis melkein.

Kulmuni yrittää olla asiapoliitikko ja kerätä poliittisia irtopisteitä. Esimerkiksi tänään hän esitti sähkönsiirtohintoihin puuttumista. Tosin kun hänen lausuntoaan lukee tarkemmin, niin ei hän ole valmis koskemaan kapitalistien voittoihin tai ole sosialisoimassa sähköverkkoa.

Jos Kaikkonen on viihdepoliitikko ilman substanssia, niin Kulumi edustaa keskustan toista äärilaitaa: sipilöintiä, tosin ilman kokemusta liike-elämästä (vaan hänenkin taustaltaan löytyy Paavo Väyrynen: Kulmuni oli Väyrysen lehdistöavustaja vuosikymmenen alussa).

Poliitikon yksityiselämästä ei ole soveliasta vetää johtopäätöksiä politiikan sisällöstä, mutta Kulmunin tapauksessa on mahdotonta tyhjentää mieltään siitä, että hänen puolisonsa on Metsäteollisuus ry:n johtaja ja lobbari, ja hän itse nyt elinkeinoministeri.

Elinkeinoministerinä ja keskustan puheenjohtajana Kulmunilla tullee olemaan yhtä herkkä korva elinkeinoelämän toiveille kuin Juha Sipilällä tai Matti Vanhasen toisella, eli Kehittyvien maakuntien Suomen ostamalla, hallituksella. Se on hänen salainen aseensa sen lisäksi, että hän muistaa diskurssissaan artikuloida kaikki keskustalaisiksi mielletyt merkitsijät, luo – lainatakseni Ernesto Laclaun käsitettä – populaarin identiteetin: viitata Santeri Alkioon; puhua aluepolitiikasta, yrittäjyydestä, kentän äänestä jne.

Ongelma on se, että keskustan liikkumatila sosiaalidemokraattien johtamassa hallituksessa on vähäinen, vaikka kokoomus, kristilliset ja perussuomalaiset muodostaisivatkin Suomen poliittisen historian heikoimman ja huonoimman opposition.

Nähdäkseni elinkeinoelämän keskusliitto eli EK on ainoa järjestö, minkä rahoilla ja kampanjalla keskusta voisi nousta jälleen isojen puolueiden joukkoon. On kuitenkin epäselvää haluaako EK keskustasta enää poliittista siipeään, onko sille tarvetta tässä post-jormaollilalaisessa ajassa.

JiriNieminen
Tampere

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu