Euroopan yhdentyminen katolinen projekti?
Euroopan Unionin alkuperäisestä ideasta liikkuu monenlaista tarinaa. SMP:n kansanedustaja Sulo Aittoniemen mukaan EU:lla Saksan ottaa sen, mihin Adolf Hitler ei kyennyt. On esitetty EU:n olleen Ranskan keino sitoa Saksa itseensä tai Charles de Gaullen keksintö luoda vastavoima Yhdysvalloille. Esko-Juhani Tennilä on taasen esittinyt EU:n olevan kapitalistien salajuoni työehtojen ja ammattiyhdistysliikkeen oikeuksien polkemiselle työvoiman, pääomien, tavaroiden ja palveluden vapaan liikkuvuuden nimissä. Viimeaikoina perussuomalaiset ovat taasen väitettäneet EU:n olevan olemukseltaan enemmänkin vasemmistolainen (mitä se sitten tarkoittaakaan).
Kuluneella viikolla kuuntelin Maija Elonhiemon toimittamaa radio-ohjelmaa nimeltä Brysselin kone. Siinä haastateltiin Pohjois-Amerikan kirkkohistorian dosentti Markku Ruotsilaa. Hän puolestaan esitti Euroopan union olleen alun perin par excellencekatolinen projekti.
Toimittaja Elonheimosta ei aina tiedä esittääkö hän tyhmää saadakseen haastateltavan hämmenyksiin vai onko hänelle oikeasti aukkoja yleissivistyksessä ja hänen ohjelmissaan kerronnallisuus ja ulosanti usein puuroutuvat ohjelman puolivälissä. Mutta ällä kertaa Elonheimon kuitenkin onnistui haastamaan Ruotsilaa hänen väittämästään EU:sta katolisena projektina ja vapaakauppa-alue EEC:stä ilman byrokratiaa protestanttisille maille ominaisempana ratkaisuna.
Tässä ei nyt ole saatavilla teosta Religion and the struggle for European Union, johon Ruotsila viittasi, mutta hän ei joko onnistunut kovin hyvin puolustamaan argumenttiaan tai sitten se on alun perinkin väärä: EU:n alkuperää ei voi palauttaa uskontoon mitenkään yksinkertaisesti tai siten, että sillä olisi nykyisyydelle muuta merkitystä kuin osana radikaalioikeiston identiteettipolitiikkaa.
Kuvaavaa on, että Ruotsila joutui toimittaja Elonheimon painaessa päälle niin sanotusti siirtelemään maalitolppia kun lähestyttiin nykypäivää: katoliset ja protestanttiset maat eivät enää noudata nykyään mitään selkeää rintamalinjaa suhteessa Euroopan unionin integraatioon ja federalismiin. Englanti on eroamassa EU:sta (mutta sitä protestanttisempi tai suorastaan kalvinistinen Skotlanti ei hauluaisi). EU:hun suhtautuvat myös kriittisesti Puolan ja Italian nykyhallinnot ja joiden valtapuolueille katolilaisuus on keskeinen identiteettipolitiikan palanen. Tämän kaiken Ruotsila joutui myöntämään ja perusteli tätä EU:n maallistumisella, mikä on laittanut niin sanotusti pakan sekaisin…
Lisäksi olisi voinut huomauttaa, että Suomen kokoomus on kokoajan ollut federalistinen, samoin kuin Euroopan kansanpuolueet yleensä. Niin ikään keskustan – Suomen isoin kirkkopuolue, jonka kautta myös monet herätyskristilliset piirit ovat kanavoineet poliittisen toimintansa, lestadiolaisista körtteihin – suhtautuminen EU-jäsenyyteen ratkaisi aikoinaan kansanäänestyksen liittymisen puolesta. Keskustan suhde EU:n integraatioon on tunnetusti tosin ambivalentti.
Mutta entä mainittu jo radikaalioikeisto?
Siinä vaiheessa kun Ruotsila alkoi puhumaan haastattelussa deep statesta, niin hän meni paljastamaan pelikorttinsa – ja tämä tapahtui liian aikaisin.
Radikaalioikeiston kielenkäyttöön ilmentynyt deep state on siis eufemismi sille kun ei haluta myöntää siitä, että keinot eivät vastaa päämäärää, mutta ei haluta myöskään myöntää omaa vastuuta tai harjoitetun politiikan epäonnistumista kun asiat eivät ole halutulla tavalla.
No, joka tapauksessa Ruotsila puhuessaan deep statesta tulee myöntäneeksi, ettei hänen argumentoinnissa kyse ei ollutkaan siitä, onko Euroopan unioni alun perin katolilainen projekti vai ei, vaan se on saatava näyttämään siltä, jotta Euroopan unionin uudemmat enemmän oikealle sijoittuvat poliittiset ryhmät saataisiin näyttämään ei ainoastaan herätyskristillisyyden perillisinä itselle ja toisille (eli ennen kaikkea Yhdysvaltojen kristilliselle oikeistolle, jolta voisi saada vaikka henkisen tuen lisäksi pääomia poliittiseen työhön), vaan protestanttisen Euroopan edustajina.
Tässä vaiheessa Ruotsilan argumentintointi hajoaa lopullisesti.
Ensinnäkin väittäessään Identiteetti ja demokratian -ryhmää protestanttien jälkeläiseksi Ruotsila joutuu turvautumaan väkivaltaan vaikkapa perussuomalaisten asettamiseksi edellä mainittuun muottiin. Perussuomalaisten kannattajissa suhde uskontoon – nyt viittaan useamman vuoden takaiseen tutkimukseen, koska uutta ei ole tehty tai julkaistu – on isoista puolustaa hajanaisinta, puolueessa on paljon sekä uskovia että ateisteja.
Toki perussuomalaisissa esiintyvä retorinen tyyli on hyvin lähellä uskonnollista kieltä: usko nopeisiin muutoksiin, siis ihmeisiin eli poikkeustilaan, lainatakseni Carl Schmittiä, joka tosin itse oli katolilainen ja liitti muistaakseni ihmeen käsitteen ominaiseksi katolilaisuudelle. Tämä usko ihmeisiin politiikassa on muuten syy monien perussuomalaisten poliitikkojen erikoisiin ulostuloihin ja deep staten syyttämisiin omista epäonnistumisista, siis kun ihmeitä ei tapahdukaan.
Niin ikään meillä taitaa olla perustuvanlaatuinen näkemysero. Ruotsilan mukaan yhdysvaltalainen 1800-luvun lopulla syntynyt uskonnollinen fundamentalismi olisi konservatiivinen liike, joka haluaa säilyttää esimodernin maailman ideologisen ylärakenteen, puritaanien perinteet.
Allekirjoittanut tulkitsee fundamentalismin sen sijaan modernisaation tuoteena jo siksi, että pyrkii olemaan modernisaation antiteesi: ei voi olla olemassa antiteesiä ilman teesiä. Lisäksi problematisoisin kyllä puritanismin ja uudemman evankelismin jatkuvuutta Yhdysvalloissa.
Mutta asia muuttuu vielä ongelmallisemmaksi kun sama tulkintakehikko siirretään Suomeen. Suomessa ei ole puritanismin ja uskonnonvapauden perintöä laisinkaan ja herätyskristillinenkin traditio on aina 1700-luvulta alkaen ilmentynyt skismaattisuutena, asettunut yhtenäiskulttuuria eli luterilaista kirkkoa ja kruunua vastaan. Tosin vanhat herätyskristilliset liikkeet onnistuttiin kesyttämään 1900-luvulle tultaessa nimenomaan maalaisliiton, eli myöhäisemmän keskustan, ja vanhasuomalaisuuden, eli myöhäisemmän, kokoomuksen toimesta.
Amerikkalaisperäinen uudempi herätyskristillisyys Uuras Saarnivaaroineen on taasen kanavoitunut kristillisdemokraattien kautta – tuon puolueen, joka on istunut EU-parlamentissa yhdessä kokoomuksen kanssa samassa Euroopan liittovaltiota edistävässä ryhmässä.
Tässä jatkumossa Identiteetti ja demokratia -ryhmä edustaa siis lähinnä postmodernia – ja kuten ryhmä nimestä voi jo päätellä – identiteettipolitiikalla kikkailua.
Toki aina voi sanoa, että oikeus edustaa protestanttien alkuperäistä ideaa Euroopasta on siirtynyt EPP:ltä ID:lle, koska edelliset ovat nykyään liian federalisteja ja liberaaleja – Ruotsilan käsittein vasemmistolaisia (mitä siis kunnon protestantit eivät saisi olla). Vähän samaan tapaan voisi vaikka sanoa, että Suomen evankelisluterilainen kirkko menetti esikoisoikeutensa Luther-säätiölle hyväksyessään naispappeuden. On toki olemassa ihmisiä (vaikka hommafoorumilla), jotka näin ajattelevat, mutta mutta tutkimuksellisesti tällaiset väitteet ovat ideologisia ja epä-älyllisiä.
Yritän siis sanoa, että olen digannut Ruotsilasta siitä lähtien kun luin hänen teoksensa kristillisestä oikeistosta toistakymmentä vuotta sitten.
Se ei ainoastaan auttanut ymmärtämään George W. Bushin politiikkaa, kuinka eskatologia vaikuttaa Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikkaan uudesti syntynyttä esittävän presidentin kuunnellessa herkällä korvalla kristillisen oikeiston mielialoja, vaan myös vaikkapa Patmos lähetyssäätiön silloisen toiminnanjohtaja Leo Mellerin jutut eivät tuntuneet enää niin ufoilta, vaan ymmärsin mistä hänen lopunajan profetiansa on kopioitu.
Niin ikään Ruotsilan haastattelut ovat hyvää tasapainoa Helsingin Sanomien New York Timesesta plagioiduille jutuille, jotka luovat Yhdysvalloista varsin yksipuolisen kuvan. Vaikka Ruotsilankin juttuihin pitää suhtautua välillä skeptisesti ja kriittisesti, on hän silti vaikkkapa Yhdysvaltojen kommentaattorina pätevämpi, syvällisempi ja oppineempi kuin vaikkapa eräs Saarikoski. Kun hän puhuu tai esitelmöi vaikkapa radiossa (televisiota en juuri katso), on korvien syytä olla höröllä.
Mutta nyt Ruotsilalle tuli huti tai siis jätetään ne jutut deep statesta edellä mainitun Radio Patmoksen Juha Ahviolle tai Panulle, valtakunnan noloimmalle haittakansallismieliselle.
Salaliitosta en tiedä, mutta Tennilä oli ainakin seurausten osalta oikeassa.
. Esko-Juhani Tennilä on taasen esittinyt EU:n olevan kapitalistien salajuoni työehtojen ja ammattiyhdistysliikkeen oikeuksien polkemiselle työvoiman, pääomien, tavaroiden ja palveluden vapaan liikkuvuuden nimissä.
Ilmoita asiaton viesti