Keskustan sininen tulevaisuus?
Keskusta on ollut menestyksekkäin puolue eduskuntavaaleissa 2000-luvulla. Se on noussut kannatetuimmaksi – jäsenmäärältään se on ollut kokoajan suurin – puolueeksi vuosien 2003, 2007 ja 2015 eduskuntavaaleissa.
Sen on hurjan hyvin puolueelta, jonka juuret ovat agraari-Suomessa ja suojeluskunnassa.
Ja aina puolue on kyennyt uudistumaan, mutta kykeneekö se sitä enää.
Keskeisin keskustan tapa menetystä politiikassa sitten Esko Ahon työreformin on ollut kuunnella kokoomustakin herkemmällä korvalla EK:n ja Suomen yrittäjien lobbareita.
Mutta tämä on ollut vaikeaa sen jälkeen kun vaalirahoituslakeja on alettu oikeasti noudattamaan, taulukauppa kehyttien maakuntien Suomen nimeen on vaikeutunut, pitäisi saada suoraan rahaa (ja poliittista ohjausta) etelärannasta.
Tilannetta ei helpota se, että keskustan kannattajakunta halusi SDP:n kanssa punamultayhteistyötä, mikä on taasen ristiriitaista suhteessa edellä mainittujen etujärjestöjen agendalle.
Toinen keskustan ongelma on kärnäily.
Kärnäilyllä tarkoitetaan sitä, että keskustan politiikasta on tullut reaktiivista tai suorastaan pelokasta suhteessa perussuomalaisiin puolueen kannatuslaskun myötä.
Kyseessä on eräänlainen itseään vahvistava kehä: mitä enemmän keskusta yrittää myötäillä perussuomalaisten kannanottoja, sitä enemmän keskusta menettää otettaan olemuksestaan ja sitä enemmän potentiaalisia äänestäjiä valuu keskustasta perussuomalaisiin.
Tätä menoa keskustalle on käymässä kuin Siniselle tulevaisuudelle: puolueelle ei enää löydy omaa ekologista lokeroaan eloonjäännin kamppailussa; kevytpersuilu hallituksessa on kuolemaksi.
Kärnäily on saanut nimensä kansanedustaja Mikko Kärnältä, jonka käyttäytyminen sosiaalilessa mediassa on esimerkki edellä kuvatusta itseään vahvistavasta kehästä.
Tämä kaikki olisi vältettävissä, jos keskustan nykyinen puheenjohtaja Katri Kulmuni ei olisi osoittautunut heikommaksi johtajaksi kuin kukaan olisi kyennyt kuvittelemaan: hän ei ole ainoastaan saanut Mikon kärnäilyä kuriin, vaan sortui siihen jopa itse tehdessään internet-kyselyn siitä, pitäisikö Suomen noudattaa sopimiaan ihmisoikeussopimuksia ja lakia. Niin ikään Juha Sipilä yhdessä yrittäjäkavereiden kanssa päätti vaihtaa Kulmunin selän takana liian työntekijämieleisen Suomen pääministerin nuorempaan tehden Kulmunista vain ja ainoastaan viestinviejän, joka ei edes tiennyt mitä pitäisi sanoa tiedotusvälineiden tai SDP:n edustajille. Lisäksi Suomen uusi pääministeri eli SDP:n Sanna Marin on niin kirkas tähti politiikan taivaalla, että Kulmuni on lopullisesti jäänyt hänen varjoonsa.
On kyseenalaista, voiko edes Annika Saarikon paluu äitiyslomalta pelastaa keskustaan, löytääkö keskusta enää omaa lokeroaan Suomen poliittisessa ekologiassa.
Niinpä niin, keskusta kärsi rajun vaalitappion 2011. Välittömästi alkoi puhe, miten kepun aurinko on vihdoin laskemassa, ja uhottiin kuinka kuntauudistuksella murskattaisiin viimeinenkin kepulaisuuden linnake.
No, kuntauudistukselle ja siinä sivussa sotelle kävi kataisen/stubbin hallituksessa niin kuin kävi, ja kepufoobikkojen suureksi järkytykseksi ”henkitoreissaan ” ollut, pienpuolueeksi vaipua kepu nousikin eduskunnan suurimmaksi puolueeksi.
Joten ei vielä kannata niitä krokotiilin kyyneliä vuodatella keskustan haudalle. Ennustan, että 10 vuoden kuluttua keskusta on yli 15 prosentin kannatuksessa, kun taas perussuomalaisten jäännökset taistelevat olemassaolostaan. Yksi ainoa vastuunkannon hallituskausi kun riittää puhkaisemaan persujen onton uhon.
Ilmoita asiaton viesti
Niin, mutta mistä piristysruiske keskustella? Viimeksi keskusta oli oppositiossa ja sitten puheenjohtajaksi saatiin näennäisesti politiikan ulkopuolinen henkilö, joka kuulemma oli tullut miljonääriksi ”vain ja ainoastaan omilla ansioillaan”, ja sitten kampanjaksi keksittiin ”Suomi kuntoon”. Toisaalta keskustan kannatus myös tuli alas yhtä nopeasti kuin nousi.
Itse kukin ajatteli et Katri Kulmuni, jos ei nyt tuo kannatusta ylös, niin ainakin pysäyttää kannatuksen laskun, mutta ei.
Olisko ratkaisu Paavo Väyrynen? Hän on kuitenkin Jumalan valittu.
Ilmoita asiaton viesti
Vastareaktio tulee väistämättä, kun ihmiset kyllästyvät ääripäiden kärjekkyyteen. Siinä vaiheessa maltillisella ja sovittelevalla keskustalla on yllinkyllin elintilaa.
Ilmoita asiaton viesti
Miksi yleensäkään jonkun puolueen säilymisen kuuluisi olla itsetarkoitus… etenkin palvellen samaa päämäärää? Nehän ovat perustettu jotain siihen ajanjaksoon kuuluvaa tehtävää varten. Kun niiden tehtäväkenttä haihtuu pois ajan ja haasteiden muuttuessa, on uusien aika nousta esiin.
Politiikan tehtävä on palvella yhteiskuntaa, ei puolueita.
Ilmoita asiaton viesti
Itse asiassa lienee niin, että koko puolueisiin perustuva demokratia on henkitoreissaan. Se on sekä pahasti rappiolla että vanhentunut ja tehoton. Rappiosta ovat kertoneet tapahtumat ainakin Kataisen hallituksesta lähtien selvää kieltään ja nyt on jo päädytty jatkuvan valehtelukriisin tasolle.
Tekniikka antaisi jo mahdollisuuden parempaan, mutta sekä puolueet että poliitikot pitävät kynsin hampain kiinni saavutetuista eduistaan. Siksi lienee turha toivoa, että esimerkiksi Sitra alkaisi rahoittamaan uuden demokraattisen päätäntäjärjestelmän kehittelyä. Ei minullakaan ole valmista konseptia asiaan, mutta hyvän lähtökohdan voisi saada, jos luotaisiin verkkoon Suomen kansalaisille ympäristö, jossa kaikki kansalaiset voisivat osallistua asioiden valmisteluun. En tarkoita päätöksentekoa kansanäänestyksillä vaan sitä, että kaikki mahdolliset näkökohdat ja ideat voitaisiin ottaa käyttöön. Jos asiat on valmisteltu perin pohjin, se söisi oleellisesti puolueiden valtaa, koska silloin ne eivät voisi ohittaa tärkeitä näkökohtia eikä mitään voitaisi tehdä ilman perusteluja. Silloin kaikenlaiselle suhmuroinnille ja korruptiolle jäisi oleellisesti vähemmän tilaa.
Ilmoita asiaton viesti
Myös politiikoilta itseltään unohtuu että puolue on vain (uhrattavissa oleva) keino ajaa asiaa, ei se todellinen päämäärä. Mutta monelle politiikolle ja politiikan seuraajalle juuri se puolue tulee siksi päätarkoitukseksi.
Tällä hetkellä puoluekentältä Keskusta ja SDP ovat puolueita, jotka niiden edustamien asioiden eteenpäin ajamiseksi kannattaisi sulauttaa muihin puolueisiin.
Miksi ihmeessä tarvitaan SDP, Vihreät ja Vasemmisto joiden keskinäiset linjaerot ovat pienempiä kuin Kokoomuksen ehdokkaiden? Vasemman laidan keskinäiset erot muodostuvat lähinnä puolueenjohtajien persoonallisista eroavaisuuksista esittää asiansa.
Puolueista Perussuomalaiset ovat eniten profiloituneet työn pitämiseen Suomessa ja paikallisuuteen. Keskustan päämäärä puolustaa maaseutua on yksistään liian pieni agenda, mutta soveltuisi hyvin osaksi Perussuomalaisten puolueohjelmaa. Keskustan kannattaisi sulautua Perussuomalaisiin jo oman asiansa edistämisen vuoksi.
Yhteisen edun vuoksi poliittiset voimavarat kannattaisi keskittää, mutta sen estää juuri poliittiset intohimot ”omasta puolueesta”. Marinin valinta on lähentänyt käytännössä SDP:n, Vihreät ja Vasemmiston samaksi koalitioksi, mutta Keskustalla on vielä töitä edessään.
Ilmoita asiaton viesti
”Ja aina puolue on kyennyt uudistumaan, mutta kykeneekö se sitä enää.
”
Ei kykene. The End.
Ilmoita asiaton viesti
Keskustan kannalta olisi varmasti ollut suotuisampaa, jos Kaikkonen olisi valittu johtoon.
Ilmoita asiaton viesti
Sipilä edusti liikaa uskonnollista, arvokonservatiivista miljonääriporukkaa, sai kannatuksen hetkeksi nousuun, mutta ei sitä säilymään, eikä edes bernerinkään kanssa saneerattua Suomea yritys-ja bisnesmaailman opein kuntoon, eikä keskustan iki-haavetta, maakuntauudistusta maaliin.
…Mutta käykö niinkin, että nuori nainen puoluejohdossa ja vihervasemmiston hallituksessa on sekin perinteiselle puolueväelle ”liikaa…?”
En kuitenkaan usko että Kaikkonenkaan olisi kannatusta ja gallupeja pystynyt juuri paremmin kääntämään, eikä nostamaan?
Ilmoita asiaton viesti