Pihvin elämänkerrasta haastattelut – miestutkimuksellinen analyysi

Entinen perussuomalainen työ- ja oikeusministeri Jari Lindström on kirjoittanut elämänkerran ja nyt useampi kuin yksi tiedotusväline on haastatellut häntä tai referoinut kyseistä teosta. Esimerkiksi työttömien avustamiseksi 1930-luvulla perustettu Apu-lehti lehti teki kirjasta jutun, josta löytyy vaikkapa seuraava lause: ”Hän sanoo tienneensä, että hallituksen sosiaali- ja työllisyyspolitiikka iskee eniten perussuomalaisten kannattajiin, mutta kuten kunnon oikeistolainen, hän sanoo, että työllisyyspolitiikassa ei ole kivoja ratkaisuja.”

Mutta koska emme tunne oikeaa Lindströmiä, kutsukaamme seuraavassa analysoimaamme entiteettiä tuttavallisemmin nimellä Pihvi, vähän niin kuin kulttuurintutkija Mikko Lehtonen kutsui Ilkka Kanervan mediahahmoa Ikeksi teoksessa Pikkujättiälisiä.

Niin ikään emme tiedä kutsuiko haastattelussa Pihvi itseään aikuisten oikeasti oikeistolaiseksi vai onko se toimittajan tulkintaa, mutta ainakin se resonoi jutussa aikaisemmin Pihvin esittämän demarivastemmielisyyden kanssa tai kuten hän toteaa: ”kaiken maailman Paperiliiton retkipäivillä ollut, nähnyt ja kuullut ne toverijutut. Semmonen ei minulle istu”.

Miksi ei istu tai siis miksi Pihvi sittemmin alkoi toimimaan niin tuhoisesta, sekä omaa terveyttään ajatellen että niitä koskien niitä asioita, mitä hän oli alun perin lähtenyt puolustamaan? Sitä olisi hyvä pohtia, sillä hän ei ole yksin.

Kysymys siitä, miksi kaikenmaailman pihvit koko modernin poliittisen historian tai siis ainakin 1800-luvun lopulta alkaen ovat toimineet vastoin niin subjektiivisia kuin objektiivisia intressejä, on ollut keskinen kysymys poliittisessa vasemmistossa. Tämä kysymyksenasettelu tietenkin implisiittisesti viittaa siihen, että vasemmisto olisi ollut oikeassa ja oikeisto väärässä.

Mutta konkreettisemmin tämä tarkoittaa vaikkapa kysymystä, miksi 1. maailmansodassa työmiehet lähtivät innoissaan tappamaan toisiaan juoksuhautoihin samalla kun eurooppalainen kosmopoliitti aatelisto maidensa sotaisista suhteista huolimatta kilisteli keskenään shampanjalaseja ja söivät kaviaaria.

Tai miksi niin monet Italian työläiset eivät ainoastaan liittyneet mieluummin Mussolinin fascisteihin polkeakseen omia oikeuksiaan kuin kommunisteihin, jotka taasen yrittävät parantaa työläisten asemaa, vaan fascistit myös hyökkäsivät niitä työläisiä vastaan, jotka pitivät oikeuksistaan kiinni.

Tai miksi niin monet työväenluokkaiset miehet äänestävät perussuomalaisia, vaikka ilman heitä keskusta tai kokoomus ei olisi kyennyt tai kykenisi heikentämään työläisten oikeuksia ja pudottamaan palkanlisiä tai tiputtamaan työmiehen palkkaa kaikennäköisillä kilpailukykysopimuksilla tai lomarahan leikkauksilla.

Vastausta voisi lähteä etsimään perussuomalaisten sukupuolittuneesta kannatuksesta: puolue on par excellence miesten puolue.

Tulkinta ei ole uusi, mutta kun seuraavina päivinä kaikenmaailman pallerot lukevat Pihvin haastatteluita tai juttuja, joissa käsitellään hänen elämänkertaansa, niin on hyvä muistuttaa vaikkapa Stony Brookin yliopiston sosiologian emeritusprofessori Michel Kimmelin uudemmista ja vähän vanhemmistakin kirjoituksista amerikkalaisen miehen kulttuurihistoriasta.

Kimmel haastattelee esimerkiksi teoksessaan Angry White Men miehiä, jotka ovat joutuneet työttömiksi, kun tehtaita on lakkautettu kuin Voikkaalla konsanaan ja tuotanto siirretty halvemman tuotantokustannusten maihin, ja jotka kaipaavat vanhanajan yhteisöllisyyttä, mutta vihaavat ammattiyhdistysliikettä, koska se viittaa kaikenlaiseen sosialismiin ja tosimies ei sosiaalivaltiota kaipaa, se on naisille, mammanpojille ja muille neekereille ja inkkareille, niille jotka eivät miehisissä fantasioissa kykene itsestään huolehtimaan ovat ahkerasta valkoisesta miehestä riippuvaisia eli ikuisessa kiitollisuudenvelassa eli alamaisia. Kyseinen kirja on muuten kirjoitettu vuonna 2013, siis useampi vuosi ennen Donald. J. Trumpin valtaannousua, minkä jälkeen vasta porvarillinen media heräsi ilmiölle.

Ymmärtääksemme tällaista miehistä käyttäytymistä ja vaatimuksia meidän on turvauduttava niin politiikan tutkija Ernesto Laclauhun kuin psykoanalyysin isään Sigmund Freudiin.

Freud selittää kaipuuta vanhan ajan yhteisöllisyyteen tai siis joukkopsykologiaa siten, että väkijoukko on luopunut omista minäihanteista ja ottanutt toisen minäihanteen tilalle, eli ihailun kohteeksi, ja jakavat kaikki sen keskenään. Tämä tapahtuu vaikkapa siten, että pitää valita johtaja tai isähahmo, mitä ihailla (sen nimi voi olla vaikka Timo Soini) ja tämä kaikki mahdollistaa sen, että tämän isähahmon seuraajat, kutsutaan vaikkapa heitä perussuomalaisiksi, tuntevat olevansa kuin veljiä keskenään ja hyökkäys tätä suurta johtajaa eli Soinia kohtaan on kuin karkea solvaus kaikkia perussuomalaisia kohtaan – muistatteko tuon ajan noin kymmenen vuoden takaa?

Pohjautuen Freudin joukkopsykologiaan Laclau on kehittänyt ajatuksen populaarista identiteetistä, joka kykenee kiinnittämään itseensä keskenään ristiriitaisiakin vaatimuksia (tyhjiä ja kelluvia merkitsijöitä; metaforia ja metonymioita; poliittisten kamppailuiden siirtymiä ja tihentymiä) uskottavaksi kokonaisuudeksi niiden kesken, jotka jakavat saman minäihanteen ja merkitysjärjestelmän. Toisin sanoen jaettu minäihanne (johtaja tai vaikkapa uskonto) auttaa yksilöä sovittelemaan mielessään keskenään ristiriitaisia elementtejä tai ainakin kieltäytymään ajattelemasta toisin.

Vahvistaakseen haurasta populaaria identiteettiä tarvitaan lisäksi mustavalkoista vastakkainasettelua, jossa yksilö tuntee itsensä uhatuksi, mutta löytää paikkansa maailmasta seuraamalla johtajaa tai noudattamalla uskomusjärjestelmää.

Modernissa politiikassa, siinä missä johtaja näyttäytyy isähahmona, niin hyväksi viholliseksi kelpaa kaikki feminiiniseksi ymmärretty tai leimattu, mihin heijastetaan omaa syyllisyydentuntoa ja ahdistusta, mikä mahdollistaa manipulaation, koska tosimies haluaa osoittaa olevansa mies eli perussuomalainen, eikä mikään nainen eli demari, tai kuten Freud kirjoittaa esseessään narsismista:

”Minäihanne avaa merkittävän tien joukkopsykologian ymmärtämiseen. Minäihanteessa on yksilöllisen puolensa lisäksi myös sosiaalinen puoli, se on myös tietyn perheen, yhteiskuntaluokan tai kansan ihanne. Se sitoo itseensä narsisitisen libidon lisäksi suuren määrän yksilön homoseksuaalista libidoa, joka tällä tavoin palaa takaisin minään. Tyydyttämättömyys, joka juontuu tämän ihanteen täyttymättömyydestä, vapauttaa homoseksuaalisen libidon, joka muuttuu syyllisyydentunteeksi (sosiaaliseksi ahdistukseksi). Syyllisyydentuntoisuus oli alun perin vanhempien rangaistuksen pelkoa tai oikeammin sanottuna näiden rakkauden menettämisen pelkoa; myöhemmin vanhempien tilalle tulee epämääräinen joukko kanssaihmisiä.” (Freud 1914/1993.)

Näin myös Pihvin kohdalla: demarien ongelma ei hänen silmissään ollut niinkään toverihenki (sitähän nimenomaan perussuomalaisten äänestäjät kaipaavat), vaan liian feminiiniseksi koettu puolue? Sosiaalidemokraatit kun ottavat tasa-arvoasiat jokseenkin vakavammin kuin perussuomalaiset tai kuten Pihvi itse Apu-lehden haastattelun mukaan toteaa: ”Persujen ryhmässä on turha puhua kansalaisoikeuksista – Niitä ei ole – On vain valkoihoisen suomalaisen oikeuksia”.

Ylen haastattelussa taasen Pihvi toteaa, että perussuomalaisten johtamiseen tarvitaan ”äijistä äijin”, jolla hän tarkoittaa Laura Huhtasaarta tai Riikka Purraa.

Kyllä, freudilaisessa joukkopsykologiassa veljiä yhdistävä minäihanne voi olla myös naisoletettu kunhan on tarpeeksi ”äijä”, niin kuin Margaret Thatcher tapattessaan miehiä Falklandissa tai viemällä työläismiesten työt ja itsekunnioituksen sulkiessaan Keski-Englannin hiilikaivokset.

JiriNieminen

Kirjoittaja on 40-vuotias yhteiskuntatieteiden tohtori, sosiologisesti suuntautunut politiikan tutkija ja yhteiskunnallinen aktiivi, joka liioittelee, härnää, väärinymmärtää ja pahoittaa mielensä Uuden Suomen blogipalvelun parhaimpia perinteitä noudattaen.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu