Suomen poliittinen eliitti vältti Länsi-Berliiniä. Vähän pelkäsikin.

Suomen suhde jaettuun Berliiniin oli ongelmallinen,  etenkin suhde Länsi-Berliiniin.  Suomen konsulaatti länsipuolella avattiin Kudammilla vasta 1980-luvun puolivälin jälkeen.  Siihen saakka esimerkiksi passinsa kadottaneella suomalaisella oli todella hankalaa hankkia uutta, koska ilman henkilöpaperia  oli vaikeaa lähteä asioimaan Itä-Berliiniin tai Hampuriin, jossa lähimmät konsulipalvelut toimivat.

Kun konsulaatti lopulta avattiin, Suomi akkreditoi sen länsimiehittäjien sotilashallinnolle, kuten pitikin.  Tuolloin Suomea edustanut diplomaatti kertoi, että protokollan ennakkotapausta, tai muotoiluja,  ei ollut. Asia kirjoitettiin paperille sellaisenaan, ja paperi vietiin liittoutuneiden komandanttikeskukseen ja otettiin vastaan ilman suurempia muodollisuuksia.

DDR korosti tiedotustoiminnassaan Länsi-Berliiniä ”itsenäisenä poliittisena yksikkönä” ja halusi häivyttää julkisuuskuvasta koko suur-Berliiniä  koskevan neljän vallan statuksen.  DDR kirjoitti länsiosan nimen mieluusti muotoon Westberlin.  Kaupungin poliittisen statuksen kannalta kaiketi korrektein oli muotoilu Berlin (West).

 

SUOMI LUOVI ITÄ-BERLIININ STATUKSEN KANSSA

Vaikka Suomi ei aktiivisesti torjunutkaan mielikuvaa, että Suomi olisi tunnustanut DDR:n suvereniteetin Itä-Berliinissä, käytännön diplomatian tasolla Suomen linja oli  yksiselitteinen. Suomi ei esimerkiksi  kaiketi koskaan osallistunut NVA:n tai DDR:n puolustusministeriön tilaisuuksiin kaupungin alueella.

Suomi piti Itä-Berliinissä suurlähetystöä vuodesta 1973, sitä ennen kaupallista edustustoa.

Suomen poliittisen eliitin piirissä Länsi-Berliinissä vierailua pelättiin joissakin poliittisissa piireissä tahrana. Yleisradion keskustalainen ohjelmajohtaja Pekka Silvola totesi yksikantaan vielä 80-luvun alussa, ettei ”hän tietenkään sinne voi mennä”. Ylen suhteita Sender Freies Berliniin ja amerikkalaisten RIAS-radioon hoidettiin alemmilla tasoilla.

Minua lähinnä hävetti, kun johonkin painettuun Yleisradion vuosikertomukseen ilmaantui muoto ”Westberlin”, josta länsituttavat tietenkin hieman naljailivat.   Muotoilu saattoi olla ihan vain tuottamuksellistakin. DDR Kulturzentrum järjesti saksan opetusta laajasti talossa, myös hallintohenkilökunnalle, ja pienet yksityiskohdat olivat tietenkin oikeaoppisia.

 

YLEISRADION  SAKSANKIELINEN PALVELU

Olin vastuussa Yleisradion saksankielisestä palvelusta, parhaimmillaan neljästi päivässä lähettäneestä radiopalvelusta.  Lähetykset alkoivat vasta 1985 ja lopetettiin 2002.  Yhtiön johto oli hylännyt hankkeen kaiketi useitakin kertoja 70-luvulla, mutta esitykseni meni sitten yllättäen läpi syksyllä 1985.  Ainoa ehto oli, ettei saisi maksaa mitään ylimääräistä. Otin rahat englanninkieliseltä palvelulta ja järjestin lähetysten alkamisen ihan muutamassa viikossa sitten, jottei johdon mieli muuttuisi.  Ennakkotiedot STT:n ja DPA:n kautta laitettiin vasta päivää ennen.

Avajaislähetyksessä puhui radion johtajistoon kuulunut Keijo Savolainen. Hän korosti kyseessä olevan radiosilta kahteen muuhun puolueettomaan maahan, Itävaltaan ja Sveitsiin.  Jo vanha vitsi on se, että kuuntelija DDR:stä kiitti siitä, että radiosilta kulkee DDR:n yli.    Yleisradion keskiaaltotaajuus 963 KHz oli sopivasti NDR:n RIASin välissä ja näin kertyi myös tahatonta yleisöä.

Berliinin status ei puhutussa radiossa ongelmalliseksi noussut.  Käytimme tarpeellisissa tilanteissa ilmaisua. ”Ost-Berlin und die DDR”, joka viittasi kaupunkialueen omaan statukseen.   Toisin kuin  kai ounasteltiin, DDR ei puuttunut lähetysten aloittamiseen.  Kuuntelijapalautetta kuitenkin usein viivästettiin, kerran puolen vuoden kirjeet tulivat kerralla.  Ja kun saksankielisen palvelun ensimmäinen tuottaja Dieter Krause (ei samalla nimellä myöhemmin Saksassa tunnettu DK) halusi mennä juttumatkalle, saimme ainoastaan luvan jututtaa Suomen kansalaisia tai aiemmin sellaisina olleita.

Muutaman kerran ennen muurin avaamista ehdimme järjestää myös kuuntelijatilaisuuksia Länsi-Berliinissä.

Mainittava on, että Yleisradion saksankielisten lähetysten suurin merkitys oli siinä, että oli vaihtoehto Ruotsin Radion saksankieliselle palvelulle.  Se tarjosi aika usein kielteistä kuvaa Suomesta saksankieliselle kielialueelle. Palautteessa korostuikin heti  alusta saakka ihmettely siitä, kuinka erilaiselta Suomen politiikka ja Suomen kansainvälinen asema kuulostikaan Suomesta käsin kerrottuna.   Radio Finnlandin tekstejä meni usein myös läpi Tukholmassa majailevien saksalaisten kirjeenvaihtajien juttuihin, varmaan ihan laiskuuden myötävaikuttamana. Lähdettä ei sanottu, mutta se ei minua tietenkään haitannut.

Yhteyksiä kaupan ja kulttuurin puolella Suomen poliittinen varovaisuus Länsi-Berliinin suuntaan ei haitannut. Monet suomalaiset oopperalaulajat olivat  pitkiäkin jaksoja Deutsche Operissa.  Ja Siemensin tehtailta ostettiin ja siellä käytiin.

 

DDR:N VIISUMIKÄYTÄNTÖ ESTI SUOMALAISTURISTIEN SPONTAANIT VIERAILUT LÄNNESSÄ

Ennenkuin Suomi yllättäen sai ainoana länsimaana viisumivapauden DDR:ltä,  vierailijoiden tuli järjestää viisumi.  Monen suoraan Suomesta. Schoenfeldtin kentälle (Berliinin ulkopuolella etelässä, ei siihen aikaan liittoutuneiden aluetta) tulleen aikomus  piipahtaa Länsi-Berliinissä kariutui viisumimuotoiluun. Nimittäin jos viisumi oli kirjoitettu fuer einmalige Ein- und Ausreise, länteen saattoi kyllä mennä, muttei sitten enää päässyt takaisin. Tästä varoitettiin ja useimmat jättivät länsikäynnin pois.  Tietenkin lisämaksuilla ja byrokratialla onnistui.

Länsi-Berliinissä vieraileva suomalainen saattoi vuoteen 1987 saakka tehdä Tagesbesuch -vierailuja itään. Takaisin piti palata keskiyöllä. Päiväviisumi kaiketi maksoi kympin ja lisäksi oli vaihdettava 20 Mark (Ost) -rahaa, jota itä kutsui DDR:n markoiksi.  Kun 1987 viisumivapaus tuli, suomalainen saattoi hyvin vapaasti kulkea edes takaisin ja myös Berliinin kaupungin ulkopuolelle.  Viisumiajan päivämatkat oli rajattu kaupungin alueelle, siis viralliselle itäsektorille.  Mikä oli tämän hallinnollinen syy, olisi kiva tietää. Mutta alkaen 1987 saattoi suomalainen mennä esim Staakenista yli Nauenin piiriin. Itse aloin tehdä päivämatkoja Falksenseen pieneen kaupunkiin kesinä 87, 88 ja 89, ja tutustuin siellä paikallisiinkin.  Falkensee oli niin kertakaikkisesti syrjässä, että länsivieraat olivat lähes ennenkuulumattomia.  Minähän siis ihan uteliaisuudesta.

 

VIIMEISEN ILLAN SUURI  SUOMALAINEN  VIERAANVARAISUUS,  ENNEN SAATTOHOITOVAIHETTA

9.11 -päivän muiden historiallisten sattumien lisäksi kävi niin, että ”vanhan DDR:n” de facto viimeisenä iltana 9.11 Berliinin diplomaattiklubilla oli suuri suomalainen illallistilaisuus.  Vientiosuuskunta Metex, joka piti konttoria Ulkomaankaupan talossa Friedrichstrassen aseman luona, oli kutsunut peräti 600 vierasta, joista yli 400 saapui.   Tilaisuuden kutsut oli lähetetty jo kesällä, koska suurin osa kutsutuista oli esimerkiksi alempia virkamiehiä, jotka tietenkin tarvitsivat erityisluvan osallistumiselle länsi-ulkomaan puolivirallisen tahon juhlaan.    Kun  suuri muutos käytännössä tapahtui, monet DDR-läiset puoluekaaderit olivat siis nauttimassa ”ystävällisen Suomen” vieraanvaraisuutta.   Suuresta tilaisuudesta oli siirrytty useisiin keskustan ravintoloihin tilattuille jatkoille,  ja siinä vaiheessa oli kyllä joku ihmetellyt tavallista runsaampaa liikennettä, tavallisena torstai-iltana.

Ehkä illasta jäi DDR-virkamiehille kaunis muisto, ja ehkä hyväkin mieli siitä, että pöydän laittoi koreaksi vielä viime hetkellä se ”ystävällinen, kapitalistinen Suomi”.

Sen jälkeiset vieraanvaraisuudet olivat sitten jo saattohoitoa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

jniinisto

Kirjoitan työkseni uutisia Suomesta maailmalle. Tänne jotain muuta. Koko tähänastinen työura Suomesta ulkomaille suunnatussa (tai Suomea maailmalla käsittelevässä) uutistoiminnassa. Blogin otsikko viittaa pitkäaikaisiin vakipaikkoihin: Säynätsaloon, Torontoon ja Länsi-Berliiniin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu