Aivottomat

Muutama päivä sitten päädyin kirjoittamaan ohimennen siitä, miten halukkaasti kotimainen kaupallinen media on liittynyt yliopistotutkimuksia nälvivään rintamaan. Tiedettä ja tutkimusta ryöpyttävän populismin tekeminen on halpaa ja helppoa, ja potentiaalisen kuluttajien määrän voi vilkaista jo ennakolta Taloustutkimuksen puoluegallupeista. Varmemmaksi vakuudeksi kaupallinen media on halunnut nyt loppuviikosta vielä oikein alleviivata olevansa tosissaan tämän uuden missionsa kanssa.

Kuten viimeksi mainitsin, tämänkertainen episodi saavutti eskalaation vaiheen siinä kohtaa, kun Iltalehti päätti harpata mukaan MTV3:n toimittajan, pitkän tieteenfilosofian erikoismies Ivan Puopolon bandwagoniin. Eilen ilmestyneessä pääkirjoituksessaan lehden päätoimittaja, yhteiskuntatieteiden kandidaatti Perttu Kauppinen — jonka mielestä mediatutkijoiden olisi syytä jutella päätoimitusten kanssa siitä, mitkä aiheet ovat kyllin seksikkäitä tutkittaviksi — lataa vielä kertaalleen tiukan ripityksen siitä, millaista tutkimusta Suomen Akatemian tulee rahoittaa. Vastaus on arvattavissa, mutta Kauppisen kirjoitus ansaitsee hieman erittelyä.

Pääkirjoituksessaan Kauppinen päättää nostaa valokeilaan kolme Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, joihin hän viittaa ohimennen. Ensimmäinen näistä on Iltalehden toimittaja Susanne Päivärinnan mainitsema ranskalais-afrikkalaista kirjallisuutta koskeva hanke. Iltalehden kilpailijat Sanomatalon puolelta ehättivät myös rahastamaan tapahtuneella ja kyselemään Suomen Akatemialta, miksi mainittu hanke on ylipäätään saanut rahoitusta. Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi ei? Siirtolaisuus, liikkuvuus ja Ranskan afrikkalaiset diasporayhteisöt ovat aihe, josta syntyy ranskankielisen kirjallisuuden tutkijoille täysin relevanttia nykykirjallisuutta tutkittavaksi. Siihen nähden, että tässäkin maassa puhutaan alituiseen maahanmuuton vaikutuksista ranskalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, yleensä varsin kehnoin tiedoin ja ennakkoluuloisesti, hanke on aivan yhtä perusteltu kuin mikä tahansa muukin kirjallisuustieteen projekti. Tutkija on jo aiemmin julkaissut tästä aiheesta yhden teoksen kansainvälisesti, kohtuullisen arvostetun alankomaalaisen Brill-kustantamon kautta, ja on tunnustettu alansa asiantuntija.

Kaksi muuta mainitsemaansa hanketta Kauppinen on mitä ilmeisimmin poiminut Ivan Puopolon aiemmista Twitter-päivityksistä. Mainittu tiedeguru oli koostanut somekavalkadinsa poimimalla Akatemian hankkeista ne, joiden otsikoissa ylipäätään esiintyi sana ”feminismi”. Kauppinen ei tyydy Puopoloa enempää kuvailemaan näitä hankkeita tai kertomaan niistä mitään. No, mitäpä sitä turhia.

Ensimmäinen Kauppisen mainitsema hanke on joka tapauksessa Tampereen yliopiston Affective inequalities, jossa on käsitelty muun muassa sellaisia asioita kuin parisuhteitten eriarvoisuutta yhteiskunnassa. Tähän liittyvät myös vaikkapa perheettömyyden ja yksinelämisen teemat. ”Affektiivista eriarvoisuutta” on tuotu popularisoidusti ja helppolukuisesti esille hankkeen tutkimusavustajan toimesta Tampereen yliopiston ”Alusta!” -verkkolehdessä. Näiltä osin hanke on tehnyt sen, mitä muun muassa OKM:n ylijohtaja Jääskeläinen tutkijoilta on nyt vaatinut; tutkijat ovat kertoneet hankkeestaan, sen sisällöstä ja vaikuttavuudesta, ja tehneet sen avoimesti ja kansantajuisesti. Hankkeella on vieläpä Twitter-tili.

Ongelma ei ole tutkijoiden päässä; ongelma on siinä, ettei kaupallista mediaa kiinnosta. Ja minkä vuoksi heitä kiinnostaisikaan? Populistinen kirjoittelu on helpompaa. Vaikka selkokielistä tekstiä olisi helposti tarjolla, päätoimittaja Kauppinen päättää siteerata hankkeen kuvauksesta tasan yhtä lauseenkäännettä, joka on ”heterodynamiikan käsitteen teoreettinen kehittäminen.” Soundbite on poimittu, ja toimittaja voi sen turvin moittia tiedeyhteisöä akateemisen jargonin itsetarkoituksellisesta viljelemisestä.

Kolmas Kauppisen mainitsema tutkimushanke on otsikoltaan ”Feministisen politiikan tulevaisuus: sukupuoli, taloudellinen globalisaatio ja uusliberaali hallinnointi”. Hanketta tuskin tarvitsee otsikkoa enempää avata; nimestäkin voi päätellä sen käsittelevän uusliberalismin vaikutusta feministiseen politiikkaan, mikä on aivan yhtä relevantti aihe politiikan tutkijalle kuin mikä tahansa muukin. Uusliberalismia ilmiönä on käsitelty vaikkapa Politiikasta-julkaisussa, joka on yksi monista tutkijoiden käytännössä vapaaehtoisvoimin pyörittämästä selkokielisistä julkaisuista, joita kaupallisessa mediassa ei viitsitä lukea.

Akatemiahankkeitten rahoitusten osalta Kauppinen puhuu pääkirjoituksessaan koko ajan nimenomaan 440 000 euron viisivuotisen rahoituksen saaneista hankkeista, antaen ymmärtää useimpien hankkeitten lunastavan tämänlaisen jättipotin. Kaikesta päätellen hän myös kuvittelee, että viisivuotisten hankkeitten rahoitus menee puhtaana käteen yhdelle tutkijalle, koska hän myös toteaa suoraan ”käytännössä yhden yliopistotutkijan hankkeen rahoittamiseen menee keskivertotyöläisen työuran aikana maksamat verot.” Yksittäinen hanke saattaa työllistää vaikkapa neljä tutkijaa ja tutkimusassistentin, ja koska raha menee organisaatioille, niin palkan oheiskulut syövät osansa. Mutta mitäpä väliä tällä on? Kauppinen tietää, että yksi tutkija syö kaikki verovarasi! Tässä kohtaa kirjoitus alkaa lähennellä rajoja, joissa raportointi Julkisen Sanan Neuvostolle voisi olla paikallaan.

Asiaan kuuluu, että Kauppisen mukaan tiedeväki pillastui median ja toimittajien kritiikistä. Hän ei vaivaudu miettimään sitä mahdollisuutta, että hän itse ja muutamat muut toimittajat ovat kenties tosiaan puhuneet puuta heinää. Kauppisella nimittäin on jotain tärkeää sanottavaa tiederahoituksesta! Se kuuluu näin:

”Tältä kannalta tärkeintä olisi löytää ja rahoittaa yliopistoissa sellaisia tutkimushankkeita, joiden tuloksia voidaan jalostaa, kaupallistaa ja hyödyntää yrityksissä tai jotka synnyttävät itsessään yritystoimintaa. Tämä pitää pitää mielessä, kun tiedesäästöjä kohdennetaan.”

Lo, behold. Ei siis jos, vaan kun tiedesäästöjä tehdään. Iltalehden pääkirjoitustason linja on se, että tutkimuksesta pitää leikata, mutta totta kai ”kohdistetusti”. Kohdistettuamme tiedesäästöt sukupuolentutkimukseen, sosiologiaan ja politiikan tutkimukseen voimme satsata nämä varat kaupallistettaviin innovaatioihin ja yritystoimintaan! Se jos mikä on yliopistojen ja Suomen Akatemian keskeinen tehtävä.

Pääkirjoituksen viesti on erinomaisen selvä: se nojaa vastakkainasetteluun perustutkimuksen ja yritysmaailmaa välittömästi hyödyntävien innovaatioitten välillä, ja siihen liittyy vihjailu siitä, miten yksi yliopistotutkija kuluttaa yhden palkansaajan verot koko tämän työuran ajalta. En tiedä, millä nimellä toimittajat itse haluaisivat tämänlaista medianarratiivia kutsuttavan. Itse kutsun sitä edelleenkin halpahintaiseksi populismiksi. Olen kyllä valmis antamaan paljon anteeksi, jos syynä on typeryys, mutta todennäköisempää on, että Kauppinen on tehnyt vakaumuksellisen valinnan asemoitumisestaan, sekä poliittisin että taloudellisin motiivein. Mediatutkijalle ja politologille hän olisi erinomaisen hedelmällinen tutkimuskohde.

Shown aloittaneella tähtitoimittaja Päivärinnalla tosin on populistiselle medianarratiiville muunlainen nimitys. George Orwellia siteerataan nykyisin paljon ja väärin, mutta tässä kohtaa sanavalinnat tosiaan tekevät kunniaa Vuonna 1984 -teokselle. Ivan Puopolon tiedevastaisen riekkumisen peesaamisessa kyse olikin itse asiassa rakkaudesta tieteeseen ja tieteen vapauden ja autonomian puolustamisesta. Lisäksi hän on ilmeisesti omasta mielestään se, jota on maalitettu.

Mitäpä tässä vastaan väittämään. Yliopistotutkijat varmasti tietävät ja muistavat, millaista iltapäivälehtien toimittajien rakkauden kohteena oleminen on.

Kirjoittaja on tietokirjailija, historiantutkija, filosofian tohtori, Oulun yliopiston dosentti ja vuoden tieteentekijä 2018. Vuosina 1995-2000 työskentelin myös metalli- ja sulattomiehenä. En ole työsuhteessa yliopistoon, ja tutkimustani teen parhaillaan Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin. Suomen Akatemialta en ole rahoitusta hakenut. Kirjoitus on ilmestynyt myös Näkötorni-blogissa.