Tiede, populismi ja media

Medialle säännöllisesti lausuntoja antavat tutkijat ovat tottuneet siihen, että suomalaiset toimittajat näkevät mielellään itsensä niinsanotusti samalla puolella tutkijayhteisön kanssa. Suhteissa akateemiseen maailmaan on varsinkin viimeisen viiden vuoden ajan ollut useasti yhteisiä huolenaiheita painottava sävy. Yleensä tämä on noussut esille silloin, kun tutkijat ovat esittäneet mediakritiikkiä tai huomauttaneet joistakin ilmeisistä puutteista journalistien tavassa hyödyntää tutkijakommentteja. Toimittajat ovat vedonneet tällöin siihen, miten tutkijoiden tulisi ymmärtää kamppailun valemediaa, valeuutisia tai populismia vastaan olevan yhteinen asia. Rivien välistä kuuluva viesti on se, että tutkijoiden mediakritiikki huojuttaa ikävästi venettä.

Kaupallisen median kohdalla esille nousee kuitenkin omanlaisensa pulma — ja tässä on hyvä muistaa, että nykyisin lähes kaikki media pelaa tavalla tai toisella klikkien ehdoilla. Mediatalot haluavat tehdä juttuja, joita luetaan, ja jotka myyvät, ja populismi myy. Sillä on koeteltu ja vankka kuluttajakunta; rajallinen, mutta syvä. Siinä kohtaa kun päätoimituksissa huomataan medianarrativiin potentiaali saada peräti 20% väestöstä liikkeelle, olipa odotettu reaktio myönteinen tai kielteinen, niin koneisto alkaa pyöriä saman tien.

Maahanmuuton, valtionvelan ja muiden jo tuttujen kuolaneritystä laukaisevien aiheiden jälkeen alkusyksyn 2021 hitti tällä saralla on ollut yliopistotutkimuksen kyseenalaistaminen. Kuten muutkin mediavillitykset, myös tämä on jo aiemmin koeajettu aihe sekä mediassa että politiikassa. Keskikesällä 2019 politiikan erikoistoimittaja Timo Haapala päätti pillastua tutkijoiden poliittisuudesta, ja seuraava vuosi alkoi perussuomalaisten hyökkäyksellä ikuisen silmätikkunsa, dosentti Oula Silvennoisen akatemiahanketta vastaan. Kuluvan vuoden keväällä Helsingin Sanomat yritti viritellä Saska Saarikosken kynällä keskustelua yhteiskuntatieteitten ideologisuudesta, mutta päätyikin sitten iltapäivälehdistön auliista tuesta huolimatta polttamaan näppinsä.

Sanomatalon vetäydyttyä mediakenttä ja uusia juttuja tutkimuksen poliittisuudesta janoava yleisö jäivät tavallaan kuohuntatilaan. Lukijakentän syvimmässä päädyssä Helsingin Sanomien vetäytyminen polemiikista nähtiin osoituksena siitä, miten periksi antanut valtamedia tanssii saman ideologisen pillin mukaan kuin akatemiakin. Oli selvää, että iltapäivälehdet ja muu mainosrahoitteinen media palaisivat haaskalle, vallankin kun mukana oli kyynisen voitonlaskelmoinnin ohessa kenties myös periaatteellista halua osoittaa median arvovalta. Päänavaajana toimi 19. elokuuta Suomen Kuvalehden julkaisema Kanava-lehdessä ilmestynyt professori Jukka Savolaisen kirjoitus sosiologian politisoituneesta itsesensuurista, josta kokoomuksen Verkkouutiset tekaisi myötäsukaisen jutun tuoreeltaan. Aalto-yliopiston tutkijatohtori Petteri Hyvärinen suoritti kirjoitukselle osittaisen faktantarkistuksen, mutta tämä ei saanut vastaavaa huomiota.

Savolaisen juttua seurannut vyörytys osui tilanteeseen, jossa kevään kehysriihen jälkeen mahdolliset tutkimusleikkaukset nousivat taas otsikoihin. Yliopistoväki on aiheellisesti moittinut opetus- ja kulttuuriministeriön ajamaa karua linjaa, varoittanut sen mahdollisista seurauksista ja pyytänyt hallitusta turvaamaan tutkimuksen teon edellytykset ohjelmansa mukaisesti. Hetki on siis erityisen mieluisa tutkimusrahoituksen kyseenalaistamiselle juuri nyt, etenkin kun ministeriön ylijohtaja Atte Jääskeläinen itse on edellyttänyt tutkijoilta itseltään perusteluja tieteen vaikuttavuudelle.

Jääskeläisen vaatimus oli tavallaan virkamiestason syöttö populistisen median lapaan. Savolaisen artikkelin vanavedessä rumpua alkoi lyödä MTV3:n kolumnisti Ivan Puopolo, joka Twitterin puolella tunnetaan lievästi sanoen haasteellisena yksilönä. Paitsi, että miehellä on piru tietää mistä juontava omanlaisensa vendetta yliopistomaailmaa kohtaan, hän myös aikoinaan kärähti juteltuaan sivuaineopinnoistaan puuta heinää. Puopolon ja vastaavien narratiiviin kuuluu paitsi syvä vakaumus sukupuolentutkimuksen tai ylipäätään yhteiskuntatieteiden perimmäisestä epätieteellisyydestä ja ideologisuudesta, myös rajaton ihailu biologiaa, fysiikkaa ja ”kovia” tieteitä kohtaan. Asiaan kuuluu, ettei hän tietenkään ole suorittanut ihailemistaan aineista ensimmäistäkään opintoviikkoa, mutta onneksi ylivertaisen kovien tieteiden peruskurssin voi käydä lukemalla vaikkapa libertaristista Quillette-julkaisua.

Puopolon tämänkertainen ristiretki alkoi väkevästi hänen nostaessaan Twitter-tilillään esille Suomen Akatemian rahoituspäätöksiä tavalla, jota pahantahtoisesti voisi kutsua maalitukseksi. Hän ei kommentoinut tai ilmaissut juuri mitään sisällöllistä kritiikkiä näitä tutkimushankkeita kohtaan, ja poimintaan riitti, että hankkeissa oli mainittu vaikkapa ”feministiset mediadiskurssit”. Aiemmin Puopolon hassahtaneet ristiretket ovat jääneet hänen omaksi harrastuksekseen, mutta tällä kertaa Iltalehti ei halunnut jättää tilaisuutta hyödyntämättä. Vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen riensi innoissaan lausumaan oman todistuksensa siitä, miten mediatutkimus olisi parempaa ja vaikuttavampaa, jos mediatutkijat miettisivät toimitusten kanssa, mitä tulisi tutkia.

 

 

Kauppisen kommentissa on kutakuinkin yhtä paljon järkeä kuin ehdotuksessa, että valtiotieteilijöiden olisi syytä jutella puoluesihteerien kanssa siitä, mitä kannattaisi tutkia. Sattumaa eli ei, aikoinaan pätevänä ja kyvykkäänä toimittajana tunnettu Susanne Päivärinta alkoi innoissaan peesata Puopoloa ja poimia ranstakkansa nokkaan uusia esimerkkejä akatemiahankkeista.  

 

 

En tiedä, mikä Päivärinnan viestinä on. Voi olla, että hänen mielestään diasporayhteisöjen ja siirtolaisuuden kaltaisten ajankohtaisten ilmiöiden tutkiminen ranskankielisessä kirjallisuudessa ei ole relevantti aihe, ja kirjallisuudentutkijoiden pitäisi painua mieluummin takaisin lukemaan Rouva Bovarya sen sijaan, että seuraavat aikaansa. Tai sitten ”afroeurooppalaisen liikkuvuuden poetiikka” oli hänelle liian hankala sanayhdistelmä, eikä hän kenties tiedä, miten viisivuotisen hankkeen rahoitus jakautuu. Joka tapauksessa Päivärinnan nosto kiertää jo parhaillaan muun muassa Ylilaudalla, minkä nyt luultavasti kuka tahansa osasi ennakoida.

Koska sosiaalisessa mediassa on kyse ristiinpölyttämisestä ja pöhinästä, median pörriäiset huomasivat tänään parveilevansa samalla rehevällä syysniityllä perussuomalaisen puolueen uuden mehiläiskuningattaren kanssa. Kenties jopa suorastaan toimivat hänen kuhnureinaan, jos kohta vertaus on epäreilu. Tästä mesitarhasta nimittäin tihkuu varmasti hunajaa yhtä lailla molemmille, päätoimituksiin ja puolueelle.

 

 

Muuan nuoruudessaan konservatiiviaktivistina toiminut amerikkalainen tuttuni käytti aikoinaan republikaanipuolueen kehityksestä nimitystä fucktardization. Kotimaisessa lööppimediassa sama kehitys on yleisen sivistysvastaisuuden myötä saavuttamassa huipentumansa. Tiedejournalismi, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa, on hyvää vauhtia taantumassa tasolle, jossa yksittäisiä akatemiahankkeita kohotetaan valokeilaan ja tyydytään vain päivittelemään niiden aiheita ja rahoitusta, sen sijaan, että vaikkapa haastateltaisiin tutkijoita itseään. Sopii kysyä, täyttääkö media tässä enää eettistä velvoitettaan? Päivänselvää on kaiken toistaiseksi nähdyn valossa myös se, että poliittisten suhdanteiden perässä juoksee helppojen pikavoittojen perässä media, eivät niinkään tutkijat.

Se, mikä tietysti on valitettavaa, on tiede- ja tutkimusvastaisen populismin nähtävästi pysyvä juurtuminen suomalaiseen politiikkaan ja mediakenttään. Kehitys oli tavallaan jo nähtävissä Sipilän hallituksen tutkimusleikkausten aikana — summasin silloista mediailmapiiriä jo tuolloin — mutta vielä silloin ei kyseenalaistettu kokonaisia tieteenaloja. Nyt, muutaman vuoden jälkeen, ollaan viimein siinä vaiheessa, jossa merkittäväksi kritiikiksi riittää enää sen toteaminen, että tutkimushanke käsittelee tavalla tai toisella jotain aihetta, mitä journalisti pitää typeränä tai turhana, ja se ylipäätään on saanut rahoituksen. Tämän jälkeen voikin pistää myllyt pyörimään ja nauttia mainoseurojen kilinästä.  

 

Kirjoittaja on tietokirjailija, historiantutkija, filosofian tohtori, Oulun yliopiston dosentti ja vuoden tieteentekijä 2018. En ole työsuhteessa yliopistoon, ja tutkimustani teen parhaillaan Suomen Kulttuurirahaston apurahan turvin. Kirjoitus on ilmestynyt myös Näkötorni-blogissa. 

+11
jojalonen
Sitoutumaton Tampere

Olen sotahistorian tutkija ja filosofian tohtori Tampereen yliopistolta. Puoluepoliittisesti olen sitoutumaton, joskin vuoden 2012 kunnallisvaaleissa olin Keskustan ehdokkaana.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu