Poliiseja lomauttamassa?

Syksyn budjettiriihi on suomalaisen poliisitoiminnan vedenjakaja. Pitkään jatkunut krooninen rahoitusvaje on johtanut siihen, että jos syyskuussa ei saada päätöstä riittävästä lisärahoituksesta tulevalle vuodelle, joudutaan poliisissa tekemään kovia sopeuttamistoimia. Äärimmäisinä vaihtoehtoina ovat lomauttamiset tai irtisanomiset.

Poliisin rahoitusvajetta on jo vuosia jouduttu paikkaamaan erillisillä lisärahoituksilla. Siksi kansalaisille, medialle ja jopa päättäjille on saattanut muodostua virheellinen mielikuva, että poliisin resursseja kasvatettaisiin jatkuvasti, ja silti hallinto ja Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL ovat aina vaan vaatimassa lisää.

Resurssivajeen korjaaminen vuosi toisensa jälkeen myöntämällä poliisille juuri ja juuri toiminnan jatkumisen mahdollistava lisärahoitus on sekä poliisitoiminnan kannalta välttämätöntä että poliittisesti mukavaa: lisärahoituspäätöksen tehneet voivat tällöin kertoa julkisuuteen panostaneensa sisäiseen turvallisuuteen ja lisänneensä poliisin määrärahoja. Poliisin rahoituskehyksen pitäisi kuitenkin kasvaa kulurakenteen mukaisesti ja se tulisi suunnitella ja budjetoida pidemmälle aikavälille, esimerkiksi koko eduskuntakauden ajaksi. Nyt rahoitus on vuosittaista, mikä tekee siitä liian lyhytjänteistä, eikä organisaatio voi varautua kuluihin tai jaksottaa kulujen tasausta useamman vuoden aikavälille.

 

Poliisien määrä vähenee ja työhyvinvointi heikkenee

Tällä hetkellä rahoitusvaje näyttää siltä, ettei nykyrahoituksella pää yksinkertaisesti pysy pinnalla tulevana vuonna, tehtiinpä mitä tahansa. Toimitilojen vuokrasopimukset ovat pitkäkestoisia, tuvallisuus- ja suojavälinehankinnoista ei työturvallisuuden nimissä voida karsia ja jo nykyisin käytössä olevan ajoneuvokaluston korjausvelka on useita miljoonia euroja.

Säästöjä voidaankin saada lähinnä henkilöstökuluista. Tämä tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että ilman taustavirkaa olevia määräaikaisia virkasuhteita ei jatketa, ja eläköitymisten tai muutoin organisaatiosta poistumisten takia avautuvia virkoja ei täytetä. Tällainen sopeuttamistoimi ei ole mikään ’pehmeä’ keino, vaan merkitsee poliisin henkilöstön vähenemistä, jäljelle jäävien työtaakan lisääntymistä ja työhyvinvoinnin heikkenemistä entisestään. Lisäksi henkilöstön väheneminen kohdistuisi suunnittelemattomasti eri poliisilaitoksiin ja toimipisteisiin.

Tilanne on tyly varsinkin poliisikoulutuksen suorittaneille ja hallintoon työllistyneille, joiden ensimmäiset virkasuhteet ovat pääsääntöisesti määräaikaisia. Nyt mahdollisesti kortistoon joutuvat ovat siinä elämänvaiheessa, jossa perheen perustaminen ja asuinpaikan vakiinnuttaminen on useimmille ajankohtaista. Määräaikaisten virkojen jatkamatta jättäminen on ymmärrettävää rahoituksen kannalta, mutta uskallan väittää, ettei se lisää organisaatioon sitoutumista. Haave poliisin ammatista jatkuu haaveena vielä valmistumisen jälkeenkin. Eikä se haave elä kovin pitkään: jos poliisiksi valmistunut ei saa työtä poliisina, hän suuntaa katseensa ja haaveensa muualle.

Poliisiammattikorkeakoulu kouluttaa uusia poliiseja Sisäministeriön vuosittain vahvistaman opiskelijoiden sisäänottomäärän mukaisesti. Vaikka PolAMK on ammattikorkeakoulu siinä missä muutkin AMK-tasoiset oppilaitokset, on poliisien kouluttamisesta aiheutuva kustannus poliisin rahoituskehyksessä. Koska pitkäjänteistä poliittista päätöstä esimerkiksi poliisien määrän kasvattamisesta Pohjoismaisen keskiarvon mukaiseksi ei ole tehty, tehdään sisäänottopäätös vuosittain vallalla olevan tilanteen mukaisesti. Ei ole mielekästä kouluttaa poliiseja verovaroin, jos heille ei ole tarjota virkaa valmistumisen jälkeen. Työttömiä poliiseja kun ei ole, sillä kaikille valmistuville olisi takuuvarmasti työtä ja tehtävää. Sen sijaan ilman palvelussuhteen ededellyttämää virkaa olevien poliisien määrä tulee lisääntymään, jos rahoitusta ei saada korjattua kestävälle pohjalle.

 

Palvelutaso huononee

Kansalaisille tämä kaikki tulee näkymään entistä heikompana palvelutasona niin poliisin kenttätoiminnassa kuin rikostutkinnassakin. Jos ja kun kustannusleikkauksia joudutaan kohdentamaan organisaation sisällä myös muihin kuin poliisivirkoihin, näkyy rahoituksen alenema esimerkiksi entistä pidempinä passi-, ajokortti- ja lupapalveluiden jonoina.

Summa summarum: poliisi tulee entistä harvemmin tehtäväpaikalle tai ainakin entistä pidemmällä viiveellä, pystyy tutkimaan entistä vähemmän muita kuin törkeitä rikoksia ja palvelee lupa-asioissa entistä pidemmällä viiveellä. Tästä kärsivät kansalaiset, joilla on heiltä kerättyjen verovarojen vastineeksi oikeus odottaa kohtuullisia viranomaispalveluita myös poliisilta.

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen totesi maanantaina 16.8. Poliisihallituksen tiedotteessa näin: “Meillä ei olisi vara heikentää turvallisuutta, mutta näillä päätöksillä siihen suuntaan ollaan menossa vahvasti.” Tähän on helppo yhtyä: jos rahoitusta ei nyt saada kuntoon, Suomen sisäinen turvallisuus heikkenee. Päättäjät ovat tuudittautuneet lintukoto-ajatteluun, vaikka pelkästään koronapandemiakin on osoittanut, että häiriötilanteissa viranomaistoiminta korostuu erityisesti sisäisen turvallisuuden osalta. Jo ennestään kuormittavan työtaakan lisäksi poliisille määrätään mielellään lisätehtäviä kuten esimerkiksi Uudenmaan sulku. Uusia tehtäviä syntyy ja usein valvovaksi viranomaiseksi nimetään juuri poliisi. On helppoa siirtää tehtäviä poliisille, mutta miksi on niin vaikeaa resursoida poliisia sille määrättyjen tehtävien mukaisesti?

Hallitusohjelmaan on kirjattu 7.500 poliisin tavoitetaso hallituskauden loppuun mennessä. Tällä hetkellä ensi vuoden rahoituskehys mahdollistaa enintään noin 7.050:n poliisin rivissä pitämisen. Poliisissa on viime vuosikymmenillä tehty kolme suurta organisaatiomuutosta, ja vuosina 2009–2014 poliisilaitosten määrä väheni 92:sta 11:een. Samassa suhteessa kasvoi myös laitosten koko ja hallinto pieneni, joten sieltäkään ei juuri ole leikattavaa.

Istuva hallitus on kantanut laajasti huolta eriarvoisuuden lisääntymisestä ja siitä, millä keinoin sitä voidaan vähentää. Mikäli poliisin rahoituskehys pienenee ja sen seurauksena poliisin palvelutaso laskee, on edessä tilanne, jossa turvallisuudesta tulee entistä useammin ylellisyyshyödyke. Esimerkkejä tästä on maailmalta sekä idästä että lännestä. Tällöin yksityinen turvallisuusala tarjoaa turvallisuutta niille, joilla on varaa siitä maksaa. Pidän tätä suuntausta erittäin huonona varsinkin, kun Suomessa turvallisuus on haluttu taata kaikille tulotasosta riippumatta.

Sisäinen turvallisuus ei synny yksin poliisin toimin eikä vain poliisien määrää lisäämällä, vaan turvallisuudesta huolehditaan yhdessä muiden viranomaisten sekä kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Epäilemättä tarvitaan myös talous- ja sosiaalipoliittisia päätöksiä. Vastuun sisäisestä turvallisuudesta kantaa aina kuitenkin poliisi; tämä on määritelty jo lainsäädännössä. Silti poliisia pidetään sen rahoituksen osalta vuodesta toiseen löysässä hirressä.

Kysynkin, onko tässä mitään järkeä?

 

Jonne Rinne
puheenjohtaja
Suomen Poliisijärjestöjen Liitto SPJL ry

+1
JonneRinne

Suomen Poliisijärjestöjen Liitto ry:n puheenjohtaja
KTM, HTM, EMBA

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu