Rasistinen äärioikeistoryhmä Otanmäessä 2016

UudenSuomen blogeissa on laajaa valkomaalausta ja isänmaallistamista esillä. Kunnallisvaalikilpailujen lähestyessä ihmiset muuttuvat ihan toisiksi – kuin ovat, heistä tulee jaloja sankareita.  Käyn omaa vaalikamppailuani tässä ( ehdokas en ole tietenkään) ja jos joku ihmettelee päivitysvauhtia, se johtuu vain siitä, että YP potkaisee minut ulos kuitenkin jossain vaiheessa, kun joku ilmiantaa  esimerkiksi  julmasta sarvikuonojen kohtelusta tai ikävästä ajattelusta.
Ennen potkaisua koetan saada tätä omaa kamaa hiukan esille. Vanhaa ja uutta sekaisin, jotta edes yksi pienimmistä käsittäisi -mitä on tulossa.
Amen.

Alla kuvassa,  mitä sain 2015 -2018 jokainen päivä ja erityisesti öisin.

Otanmäki
15.9.2016 seison mylly per olkapää kolean kauniissa syyskelissä Otanmäessä muutaman kymmenen kilometrin päässä Kajaanista, vastaanottamassa omituisen ryhmän bussikuljetusta Tampereelta. Mukana on tiettävästi kaksi maahanmuuttajaa eli marokkolainen Junes Lokka ja hollantilainen Marco de Wit

Otsikossa voidaan katsoa olevan provokaatio tai totuus. Otanmäessä kuulemani perusteella kutsun  kuitenkin perustellusti Tampereelta tullutta ryhmää rasistiseksi heiltä Otanmäessä kuulemieni rotuun kohdistettujen vihapuheiden perusteella.

Seuraavassa kirjoitan kuvien perusteella siitä, mitä koin. Joka sanan punnitsen, että se olisi samalla totta, siis siteeraukset ym. Samalla haluan kertoa, miten paljon inhoan heikompien kiusaamista.

 

Tässä paikassa kaksi irakilaista pakolaista tappoi veitsellä suomalaisen, Otanmäessä asuvan miehen. Pakolaiset oli tuotu paikalliseen vastaanottokeskukseen ns. hankalina tapauksina viikkoa aiemmin. He olivat samana iltana pyrkineet ravintolaan. Jututtamieni paikallisten… (noin 15 henkilöä) mukaan heitä oli kiusattu ja tönitty. Naiset olivat nostaneet puseronsa ikkunan takaa näyttäen rintansa ja irakilaisille oli tehty loukkaavia eleitä. Myöhemmin yöllä he olivat surmanneet vahvasti humaltuneen isokokokoisen entisen nyrkkeilijän ja ottaneet tämän omaisuutta. Näin paljon sain selville. Sain tietää jopa sen koiran nimen, joka ruumiin löysi.
Paikalle sytytettiin kynttilöitä. Lapsia oli mukana, mutta vaikka yritin – ei kukaan antanut jututtaa lapsia siitä, mitä vanhemmat heille asiasta kertoivat.

Kun kuvasin ojasta kohti joukkoa, syöksyi sieltä mies minua kohti, aivan kohdallani hän työnsi kätensä miltei rintaani kiinni. Kädessä oli pieni oranssi Ricochin actionkamera ja mies kuvasi lehdistökorttini. Sanomatta sanaakaan hän juoksi takaisin.
Koska olin teipannut kaksi peltilevyä maiharin sisäpuolelle, päätin mennä sakin sisään katsomaan mitä tapahtuu. Puolassa 1982, hyvin pahassa tilanteessa löin minua vesijohtoputken pätkällä hakannutta kahta vastamielenosoittajaa minne yletin F3:lla, jossa moottoriperä. Yritin pelastaa itseni vammautumiselta. Kopsahti kovaa ja pääsin pakoon. En enää pelkää väkivaltaa niin paljon, kuin nuorena. Kun tulee hakatuksi, kuten minulle kävi muutamia kertoja sotakuvausten yhteydessä, oppii nopeasti tietämään, miten paljon se sattuu, miten rumaa jälkeä tulee. Nyt, vanhana pelko on häviämässä kokemusten alle. Kuitenkin väkivaltaa kannattaa ja pitää pelätä. Kohti juosseella miehellä luulin olevan kädessään orassiperäinen puukko.

Ryhmä saapuu omalla bussillaan. Ryhmän jäsen kertoi, että bussi on käytetty, mutta hän ei tiennyt – kuka sen omistaa. Bussia oli kuulemma käytetty vastaavissa tilanteissa ennenkin. Bussin tavaratilassa oli äänentoistolaitteet, jotka pystytettiin poliisin osoittamaan rajattuun tilaan. Liikennöitsijän nimeä ei näkynyt ja bussin kyljessä oli tyylitelty Suomen lippu.

Ryhmän saavuttua poliisi huolehti heistä tarkasti, kohteliaasti ja ilmeisesti tietoisena, keitä paikalle oli tulossa. Poliisi nousi bussiin ja opasti sen paikalle, johon se pysäköitiin ns. turvaan.. Poliisi nosteli kohteliaasti asettamaansa nauhaa rasistista iskulausetta huutavan mennessä sen ali ja hymyili heille ystävällisesti. Paikallinen mies oli keskustellut poliisin kanssa ja oli kysynyt: ”missä nuo VOK:issa olevat ..miksi niitä nyt nimittäisi, ovat mielenosoituksen ajan. Poliisi oli neuvonut: ”sano neekeriksivaan ja hymyillyt
Minulla on ollut 40 vuotta tapana mennä — joskus tuntejakin aiemmin— tapahtumapaikoille ja jutella kaikkien siihen suostuvien kanssa. Se tapa on pelastanut henkenikin pari kertaa. Jos sinulla tuleva journalisti on aikaa, kokeile samaa. Tässä kerron muistiinpanojeni pohjalta mitä minulle sanottiin. Kukaan ei antanut nimeään, ei edes ruumiin löytäjä.

Marco De Wit lähtee poliisin kanssa tutkimaan paikkaa, joka joukolleoli osoitettu mielenosoitusta varten. Se oli aivan VOK:in edessä, rasistinen huutelu kuului sisään. Ikkunat oli suljettu, eikä asukkaita päästetty pihalle tai ylipäätään ulos.
Tämä ilmiö on aina kiinnostanut minua, naiset jotka liittyvät väkivaltaryhmiin kiinteäksi osaksi. Heitä olen kuvannut myös Saksassa äärioikeiston esiintuloissa ja monessa muussakin kriisissä. Puolan Solidaarisuudessa mukana oli kuvankauniita naisia mielenosoitusten eturivissä.
Jotta tämä juttu olisi niin asiallinen kuin mahdollista, en kuvaile henkilöä ja toimiaan ryhmässä. Uskon, että näillä  hengareilla on jokin tärkeä merkitys ryhmädynamiikan suhteen. Kuvasta on vasemmalta poistettu viranomainen, jolla oli poistoon työnsä takia hyvä syy. Huomaat poiston kuvan pinnan epämääräisyytenä ja artefaktien toistuvuutena.
Ennenkuin joukko ryhmittyi aukiolla ja kadulle, aurinkolasipäisiä poikia kiipesi vastapäisen talon parvekkeille ja laski alas kaksi aivan  parvekkeen kokoista banderollia. Hieman kauempana rouva meni kysymään poliisilta, saavatko nuo vieraat mennä heidän rappuunsa ja laittaa julisteen esiin. En kuullut vastausta.
Banner sanoo: ”Hallitus samaan selliin” …..

 

Poliisit olivat vaitonaisia. He puhuivat ryhmänkin kanssa minimaalisesti. VOK:in ikkunat olivat tiukasti kiinni. Keskustelin ruumiin löytäneen miehen kanssa, jonka kaveri olisi vienyt sianlihasoppaa vokkiin. Löytäjän mielestä mielensoituksen paikka oli väärä. Hänestä se olisi pitänyt olla poliisivankilan edessä Kajaanissa, jossa syytetyt olivat. Vokissa sisällä oli pelokkaita perheitä.

Olen pikselöinyt lasten kasvot. Ikävää on, että he olivat osa mielenosoittajaryhmää. En usko, että he kykenevät vielä arvioimaan omia tekojaan. Lapsia pitäisi säästää vihalta.

Jotkut kylttien kantajat koettivat mennä piiloon nähdessään kameran. Syntyi hauskaa kuurupiiloa. Voiko siitä päätellä, että he eivät olleet täysin sinut tilanteen kanssa. Jonkinlainen karttelu ja pelko näkyi paikallisten asenteessa. Tampereryhmä taas ei pelännyt kameraa, vaan kuvasi itse heti takaisin, kun heihin suuntasi kameran, eräs teki myös kurkunleikkaamista kuvaavia eleitä.
Kuvaaminen oli kuin varoitus siitä – että ryhmää saa kuvata lain mukaan-  mutta kuvaaja vastaa seurauksista.
Uskon kollegan väitteeseen, että jonkinlainen arkisto / tietokantarekisteri on jossain median kuvaajista ja toimittajista, ehkä juuri siitä joukosta, joka uhataan tappaa ja uunittaa.

Marokkolainen Junes Lokka kuvasi kaiken ympärillään. Tarkoitus on varmaan käyttää aineistoa johonkin, joka ei minulle selvinnyt. Välillä tuntui että osallistujat kuvasivat enemmän median edustajia kuin muita paikallaolijoita. Väitetään, että näillä ryhmillä olisi henkilörekistereitä – ns. tappolistoja suvakeista, mene tiedä?

Kuten lähes aina, joukossa oli pari suurta ja vihaista koiraa mukanaan. Enimmäkseen ihmiset olivat vakavan ja eksyneen oloisia.  Vaatetus oli mustaa, tummaa ja samanlaista lenkkareita tai buutseja ja halpafarkkuja. Lippis oli miltei jokaisella. Miehiä oli 150:stä noin 95%.

Alla tamperelaisten ryhmä. Marco DeWit on korokkeella ja Junes Lokka oikealla. Kun Lokka nousi puhumaan, hän kuvaili SPR rikollisjärjestöksi, joka pitää kieltää. Äänitin Lokan puheen kokonaan ja palaan sen väitteisiin myöhemmin. Kun Lokka puhui SPR:stä, viereltäni lähti vanhempi nainen kalvenneena ja itkien pois, menin ja kysyin tuliko hänen huono olo. ” Tyttäreni on SPR:n veripalvelussa”: kuului vastaus.

Tehdäänpä nosto tuolta joukon keskeltä, koska sieltä kuulin pyyntöjä päästä ”iltapaskan kuvaan”. Sitä en voi järjestää, mutta voin rajata kuvan pyynnön mukaan.

Annoin kuvalle nimen SUOMI 2016



Osassa julisteita haluttiin Suomi irti EU:sta. Typografialtaan liikuttava on tikkalakkimiehen ”rajat kiinni”, jonka taakse hän koetti mennä kameran nähtyään..
Ihmiset ovat niin tavallisen suomalaisen näköisiä, kuin mahdollista. Miltei perussuomalaisen näköisiä ja tämä ei viitannut puolueeseen. Voisin kuvitella vaihtavani sanasen kapakassa vaikka delfiinien kohtalossa..sitten tulisi trigger ja keskustelu loppui. Koettu on, monen monta kertaa.

Nyt meillä on kaksi ruumista lyhyen ajanjakson sisällä. Kummankin haudalla tanssitaan. Kuolleista otetaan kaikki irti omaneduntavoittelun takia. Koetetaan saada etua omaisista välittämättä. (viittaan tässä asema-aukion potkusurmaan)

HUOM! Myös meissä empaateissa on aivan sama piirre. Kukaan meistäkään ei uhreja tuntenut — mutta näyttää, kuin he olisivat olleet kaikille tuttuja iätajat. Empaattien ongelmat ovat myös johdon keskittyminen henkilöille, joita ihaillaan. Ei käsitetä, että siten toimimme ajoittain samoin kuin rasistit.
Väsynyttä toimintaa, jonka seuraukset on nähty moneen kertaan. Kansa, joka ei tunne historiaansa on tuomittu elämään sen uudestaan. Siltä tuntuu.

Lopuksi pelosta
Minua on uhattu kuolemalla monia kertoja kahden viimeisen vuoden aikana. Postilaatikossa on ollut ulostetta. Koirieni kielet on uhattu repiä irti. Paljon muutakin. Yöllisiä soittoja, naurua, hengitystä.  Uhkausten takana on toive herättää niin paljon pelkoa, että lopettaisin rasisti- ja fasistisivujen copyrightrikosten keräämisen ja raportoinnin. Rikos siis pitäisi saada tehdä, mutta sitä ei saisi huomioida.

Miltä pelko tuntuu?
Kun pelkää paljon, lamaantuu ja menee paniikkiin. Itselleni ei ole käynyt pelosta huolimatta niin. Olen enimmäkseen toimintakykyinen. Uhkan tunnen — mutta vaikka se on ikävä ja jarruttava tekijä, koetan voittaa pelon. Sillä jokainen ihminen pelkää, psykopaatteja lukuunottamatta.

Teheranissa ensimmäisellä vaarallisella keikalla aivan edessäni meni luoti pienen tytön päähän ja osa aivoista lensi päälleni. Kykenin kuvaamaan. Mutta olen traumatisoitunut, tietysti.

Pelkoa ei saa päästää esiin. Sen kanssa pitää voida keskustella. Pelolle voi sanoa, että katsotaan vielä seuraavan kadunkulman taakse. Osa meistä vanhemmista lehtikuvaajista meni sinne, mistä muut tulivat pois vauhdilla. Pelko on se mörkö metsässä, jota pitää mennä tapaamaan sensijaan, että sulkisi siltä silmänsä. Ilman pelkoa ei voi olla rohkeutta. Rohkeakin pelkää, mutta tulee pelon kanssa toimeen.
Olen jo vanha ja minulla on helpompaa, elämä voi päättyä jo nopeastikin, mutta ymmärrän nuoren toimittajan pelon.
Kun isot miehet uhkaavat pientä (toimittaja)naista raiskaamisella ja hakkaamisella juttujen takia, pitää olla poikkeuksellisen sinut itsensä kanssa voidakseen tehdä työnsä. Pari naistoimittajaa koki itseensä kohdistuvan seksuaalissävytteisen huutelun ja uhkaisun niin pahaksi – että ilmoitti työnantajalleen lähtevänsä pois ja tilalle tuli miehiä.

Jore Puusa
Sitoutumaton Kerava

Eläkkeellä oleva lehtikuvaaja ja kuvajournalismin opettaja. TurunSanomat, Lehtikuva Oy, Pressfoto Oy, AP, UPI, DPA, AFP, TACC, BlackStar, Stern, Time, Newsweek, EPA, IOPP, NY Times, Reuters. Teatteri AD, digitaalisen alueen vapaaehtoistyöntekijä (vanhukset). Valokuvaaja LTTO, 1976, Uusmediakouluttaja Tampere UNI 2001

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu