Nyt kaikki satasia jakamaan

Pari viikkoa sitten pohdiskelin Suomen kansantalouden vipuamista normaalille uralleen, ellei ihan kasvuun niin kuitenkin ylös koronaviruksen aiheuttamasta kysyntälamasta.

Ongelmammehan on, että vaikka kuluttajilla olisi kyllä varaa, he eivät osta tarpeeksi. Kun eivät osta, eivät yritykset tietenkään valmista (tavaroita eikä palveluja) eivätkä siten tarvitse henkilökuntaakaan. Työttömyys uhkaa. Konkurssi uhkaa.

Yritin kirjoittaa tämän selkokieltä saadakseni rajatuksi varsinaisen ongelman erilleen kaikesta muusta ikävästä yhteiskunnassamme. Onhan meillä eriarvoisuutta, köyhyyttä, sairautta, pikavippejä, lomautuksia, työttömyyttä ja vaikka mitä ikävää, jopa kanssamme eri mieltä olevia ihmisiä. Niistäkin pitäisi päästä eroon, mutta se on toisen kerran ja toisen pohdinnan aihe. Rajoitutaan nyt vain miettimään, miten saisimme kansan kuluttamaan, jotta yritykset voisivat myydä ja valmistaa ja kaikilla olisi työtä.

Samaa on pohtinut moni muukin. Luin Jukka Niemisen kirjoituksen

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jukkanieminen11/elvytysseteli-li-anderssonin-neronleimaus/

ja siihen liittyvät lukijoiden kommentit. Harvat olivat ne, jotka olivat hänen sanomansa ymmärtäneet, vaikka hän välillä yritti johdattaa keskustelua. Saa nähdä käykö minulle nyt samoin.

Aiheena oli Li Anderssonin idea 100 euron arvoisen kupongin jakamisesta kansalaisille. En ole kuullut enkä lukenut Lin puhetta, mutta ymmärtäisin, että hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut jakaa köyhäinapua, vaan antaa talouselämälle pieni elvyttävä ruiske.

Samanlainen ajatus minulla oli kirjoittaessani pari viikkoa sitten yritysten tukemisesta, ei suoraan vaan kuluttajien kautta.

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jorma-lamminen/nyt-kaikki-tukia-jakamaan/

Li ei siis aio jakaa seteleitä eikä varsinkaan lähetä rahaa kenenkään pankkitileille, vaan lähettää kupongin, jolla on arvo vasta kaupan kassalla. Miten hän aikoo ohjata kuluttajat vain pieniin ja eniten asiakaskadosta kärsiviin yrityksiin, jää nähtäväksi.

Hyvää Lin ehdotuksessa on ainakin se, että tuki ei menisikään yrityksiin suoraan. Näimme, miten Business Finland jakoi B52-rahaa (vrt. Vietnamin pommitukset). Se osui vääriin kohteisiin, eikä saanut aikaan varsinaista tuotantoa vaan vain keksittyjä kehitysprojekteja. Nyt sen sijaan kuluttaja pääsisi päättämään, mitä yritystä kannattaa tukea. Poliitikko ei siihen pysty.

Menisikö tämä Lin kuponki eli raha suoraan kulutukseen, vaikea sanoa. Ihminen ei syö ruokaa määräänsä enempää, ei leikkauta tukkaansa enempää, kuin se kasvaa, eikä korjauta autoaan, ellei siinä vikaa ole. Jos näistä pakollisista maksuista selviääkin Lin kupongilla, oma satanen säästyy, mutta silloin ei kulutus (eikä tuotanto) kasva enempää kuin ilman kuponkia. Potku talouden elvyttämiseksi jää vaisuksi.

Tarvitaanko tällaista tukirahaa siis lainkaan, edes kupongin muodossa? Kohta koronaviruksen takia asetetut rajoitukset kuitenkin poistetaan ja kulutus palautuu ennalleen. Enpä usko, että palautuu. Vaikka ravintolat avataan, mitään ryntäystä ei nähdä. Epäilys tartunnasta säilyy. Siitähän meitä on varoitettu. Parturiin eivät kaikki uskalla mennä ja haalaripukuinen asentajakin voi vielä kantaa virusta. Kuluttaja on varovainen.

Jos siis haluamme välttää turhia konkursseja ja työttömyyttä, tukea yrityksille tarvitaan, mutta se on annettava kuluttajan kautta. Silloin tuen vastineeksi syntyy tuotantoa, jota varten yritykset ovat olemassa.

Hieman samaa asiaa sivusin 2013 kirjoituksessani

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jorma-lamminen/146951-kuluta-tai-itket-ja-kulutat/

Silloin jumiuduttiin keskusteluun siitä, pitäisikö lainkaan kuluttaa vaan vain säästää ja säästää ja odottaa parempia aikoja. Saapa nähdä, miten käy nyt.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu