Tätä puheenvuoroa on odotettu:

Ilkka Taipale on aivan oikeassa.

Olin kouluaikana erittäin pahasti koulukiusattu, siis todella pahasti. Aloitin 6-vuotiaana silloiseen kansakoulun ja olin sen vuoksi vuotta nuorempi kuin kaikki muut silloisen oppikoulun ekaluokalla. Oppikoulussa kiusaaminen alkoi heti ilmeisesti vuoksi, kun olin kotoisin Lapista ja koulu sijaitsi niinkin etelässä kuin Oulussa. Parin vuoden päästä luokalla oli muutama jo kahteen kertaan luokalle jääneitä isoja 2-3 vuotta vanhempia korstoja, jotka kiusasivat jatkuvasti pienempiään.

Melkein joka päivä sain pahasti turpiini ja joskus tajukin lähti ja toiset kaverit kantoivat minut tajuttomana välitunnilta takaisin luokkaan. Harrastin metsästystä ja sen vuoksi nämä korstot keksivät laittaa minut aina koko ruokatunnin ajaksi pulpettien alle potkimalla, kun heidän mielestään metsästyskoiratkin sinne kuuluvat. Siellä olin sitten koko ruokatunnin ajan heidän potkittavanaan. Kiusaamista kesti sen 2-3 vuotta.

Ei silloin tunnettu sanaa koulukiusaaminen eikä opettajat osanneet siihen mitenkään puuttua. Toisaalta ei minulle niistä ajoista mitään traumaakaan jäänyt enkä minä sitä maailman pahimpana asiana silloin kokenut. Vasta vuosien päästä, kun koulukiusaamisesta alettiin puhua julkisesti eri foorumeissa, tajusin, että kuuluin varmasti siihen pahimmin kiusattujen joukkoon.

Saatoin kuitenkin aivan puoleksi vahingossa antaa myös palautetta ainakin yhdelle kiusaajalleni reilu 10 vuotta jälkeenpäin. Oli vappu ja tilasimme opiskelukavereitteni kanssa taksin siirtyäksemme juhlimaan paikasta toiseen. Taksikuski sattui olemaan yksi pahimmista potkijoistani ja me kaikki kyyditettävät teekkarilakki päässä. En sanallakaan puuttunut kiusaamiseen, mutta annoin kuskille oikein reilut tipsit ja kehuin kovin hänen ajotaitoaan. Kaverin naamasta näki, että hän hyvin ymmärsi palautteeni. Hyvin selvästi näki myös, että hän toivoi, että maa repeäisi hänen allaan.