Eikös hänen pitäisi olla nainen ?

Yhdeksän vuotta sitten makasin neljä kuukautta Laakson sairaalassa fysioterapiaosastolla toinen puoli halvaantuneena. Minua pidettiin toivottavana tapauksena, mutta loistavan fysioterapeutin ansiosta pääsin rollaattorilla kävelevänä kotiin ko. hoitojakson jälkeen. Maatessani siellä kuukausia päätin kirjoittaa kirjan elämäni vaiheista Talvisodasta, lapsuudesta, työelämästä ja eläkevuosista politiikan pyörteissä kaupunginvaltuustossa jne. Noina vuosina tapasin lukemattoman määrän mielenkiintoisia ihmisiä. Niinpä päätin kertoa nyt monista heistä näissä tulevissa kolumneissani. Tarinat eivät ole kronologisessa järjestyksessä.

Talousmaantieteen professorina oli FREDI KAIKKO. Hän oli myöhemmin esimieheni IIRO KAIKON veli. Hänellä oli tapana pitää luennon alussa nimenhuuto. Monta kertaa toistuu aina sama. Kun hän oli lausunut opiskelijan nimen esimerkiksi Liisa Kredit ja vastauksen antoi möreällä bassoäänellä joku miesopiskelija: ”Täällä!” Tähän Kaikko aina jaksoi vastata: ”eikös hänen pitäisi olla nainen?” Ja niin luento Afrikan maiden taloustilanteesta saattoi alkaa !

Kotikaupunkini Lyseossa ja Yhteiskoulussa oli sama naislehtori opettamassa meille jässiköille englantia. Hänen tunneillaan tehtiin kaikkea muuta kuin opiskeltiin englanninkieltä. Myöhemmin jouduimme todella – ainakin me hölmöt pojat – katumaan omaa tyhmyyttämme. Korkeakoulussamme opetti ko. kieltä pätevä opettaja Sirkka – Liisa Norko -Turja. Kun hän tuli ensimmäisen kerran tunnille, kaikki nousimme seisomaan – niin kuin siihen aikaan oli tapana. Hän sanoi meille ystävällisesti hymyillen:” Sit down!” kaikki muut tietysti istuivat, mutta mainituista kouluista tulleet opiskelijat jäivät seisomaan ymmärtämättä opettajan kehotusta.

Saksankielessä piti suorittaa suullisesti kirjatentti Carl – August von  Willebrandille. Itse sai valita tenttiin kaksi kirjaa. Valitsin kirjoiksi Fritz Walterin kirjan ( Saksan voitettua MM – kisat 1954  jalkapallossa) Drei  – Zwei (3-2) ja Das Jazzbuch. Kuvittelin, että ne sisältävät niin paljon erikoistietoa, että C – A .W ei ole näihin aloihin perehtynyt. Osittain osuin oikeaan, osittain en! Jouduin kyllä melkoiseen väittelyyn tentissä mm. siksi, että hän ei tiennyt, mitä tarkoittavat sanat ”off- side” eli paitsio eikä muutamia jazzin musiikkitermejä.

Erikoinen persoona oli myös professori Kalle Kauppi. Hän opetti meille kauppaoikeutta. Hänen mieliteemansa naisopiskelijoiden vuoksi oli aina kertoa kerran vuodessa tarina, kuinka eräs nainen varasti tukun seteleitä. Sitten hän piilotti ne pikkuhousujensa kautta ” erääseen mielenkiintoiseen paikkaan ”, jonka nimeä hän ei voinut sanoa. Ja jatkoi! Sinne ei oikeuden ”pitkä käsikään” voinut yltää!” Tilastomatematiikka, vaikka olikin opintosuunnitelmassani vain esikurssi eli lyhyin mahdollinen, oli minulle kompastuskivi. Ensimmäisellä kerralla yritin läpi lukematta lainkaan professori Sakari Mattilan oppikirjaa. Eihän sellainen voi onnistua. Toisella kerralla yritin onnistua valitsemalla muutamia kohtia kirjasta eli ns. tärppejä. En vieläkään päässyt läpi. Olin silloin jo ensimmäisessä työpaikassani enkä millään viitsinyt perehtyä tilastotieteeseen. Koko ekonomiksi valmistumiseni oli kiinni vain tästä melko pienestä tentistä. Nuori vaimoni alkoi hermostua saamattomuuteeni ja sanoi välillä: ”Nyt tilastokirja käteen!” Minä aina vastasin:” milloin minä luen sitten Hesaria?” Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja perehdyin tosissani kirjaan. Hämmästyksekseni huomasin, että ko. tiedehän on mielenkiintoista. Kolmannella kerralla tämän ansiosta onnisti. Sain arvosanan hyvin tyydyttäväja myöhemmin tarvitsin tilastotiedettä usein työelämässäni.

ARABINA ELOKUVASSA

Kello herätti aamulla jo klo. 5.00. Piti joutua nopeasti Liisankadun elokuvahalleille. Siellä filmattiin juuri uutta Armand Lohikosken elokuvaa ” Pekka ja Pätkä Suezilla”. Olin siinä arabi, jolla oli veitsi poikittain suussa, kun ryömin hiekkadyynin yli vihollisen kimppuun. Filmaus saattoi usein kestää iltapäivään jopa klo.18:sta. Itse kohtauksiin saattoi kulua vain puolituntia uusintoineen. Silloin oli hyvin aikaa tauoilla, kun muita kohtauksia tehtiin, lukea Pippingin Kansantalouden oppikirjaa. Kun vielä palkkioksi sai tuntipalkan, oli tämä työmuoto erittäin sopiva opintolainalla kitkuttelevalle opiskelijalle. Työtuntejahan kertyi filmaustyössä mukavasti. Onneksi näitä ko. filmejä näytettiin televisiossa kymmeniä vuosia myöhemmin ja sain lapsilleni näyttää, että tuossa kohtaa isi ryömii arabina veitsi suussa.

Aina hetkittäin näinä ”varakkaina” filmausaikoina oli mahdollista käydä syömässä lähellä sijaitsevassa Valtioneuvoston kirjapainotalossa henkilökunnan ruokalassa. Parhaan opiskelukaverini Reijo Sarlan kanssa lyötiin syömässsä olleen koko porukan kanssa vetoa, voiko hän syödä seitsemän annosta ohukaisia hillon kanssa. Hän otti tietenkin haasteen vastaan ja söi kaikki letut. Seurauksena kyllä oli melkoinen pahoinvointi, mutta sairaalaan ei tarvinnut kuitenkaan lähteä.

LUOVUUS KUKOISTI

Sänkyni päädyn takana oli vanha ”Hornifon” – merkkinen radioni. Sieltä kuuntelin usein yömyöhällä ”Amerikan ääntä” sängyssäni. Se oli siihen aikaan ainoa asema, jossa soitettiin jazzia eli Glenn Milleriä ja esimerkiksi Benny Goodmania. Oli liian vaivalloista nousta yöpuvussa sängystä avaamaan ja sulkemaan radiota. Niin kehitin oman systeemini tähän pulmaan. Avausnappulaan, joka samalla oli tietysti myös sulkemista varten, kiedoin nappulan ympärille kaksi eriväristä narua, jotka ulottuivat sänkyyni asti. Vetämällä toisesta avasin radion ja toista vetämällä sain radion suljettua. Ulosmentyä puettiin aina ylpeänä vihreä pikkutakki, jossa oli upea KY:n iso kangasmerkki rintataskun päällä. Siihen, että valvoimme aina myöhään, vaikutti varmaankin se, että alakerrassa oli Wiipurista Helsinkiin Karjalan luovuttamisen vuoksi muuttanut tanssiravintola Espilä. Bassoviulun jytkytys ja tuolien siirtely lattialla ihmisten siirtyessä tanssilattialle piti yllä sellaista äänimelua, että ensimmäisenä opiskelusyksynä oli joskus vaikeaa nukahtaa, mutta myöhemmin siihen tottui niin, että jos ei tansseja ollut kirkollisina pyhinä, oli unen tulo joskus vaikeaa. Tietenkään meillä opintolainojen voimin opiskelevilla ei ollut varaa minne kyseiseen ravintolaan.

OLUTVIESTI

Ainakin viidennessä kerroksessa oli jo aikoinaan sotien jälkeisten opiskelijapolvien toimesta perustettu perinteinen OLUTVIESTI. Kerroksessa oli käytävän molemmilla puolilla kämpät. Niitä oli yhteensä muistaakseni noin kaksikymmentä eli kymmenen käytävän molemmilla puolilla. Joukossa oli sekä kahden hengen että yhden huoneita. Viesti alkoi käytävän sisääntulopäästä. Jokainen joi pullon olutta mahdollisimman nopeasti kurkkuunsa ja kun pullo oli tyhjä, aloitti seuraava kaveri. Näin jatkettiin toiseen päähän asti. Joukkueet muodostuivat siten, että toisella puolen käytävää oli yksi joukkue ja toisen muodostivat käytävän vastakkaisella puolella asuvat. Se joukkue, jonka viimeinen jäsen sai ensiksi pullonsa tyhjäksi, oli voittaja. Itse en suostunut hotellin omistajan poika ja raittiina urheilijanuorukaisena juomaan olutta, vaan sen sijasta vichyä, jota oli huomattavasti vaikeampaa juoda happokuplien takia. Myöhemmin olen juonut jopa olutta muusta puhumattakaan ensimmäisen kerran vaimoni kanssa valmistumisvuoden Vappuna.

josajantti

Josa Jäntti on eläkkeellä oleva ekonomi, entinen Helsingin kaupunginvaltuutettu ja HJK:n kunniajäsen. Hän on Senioriliike ry:n jäsen ja vaikuttaja, ja tarkastelee yhteiskuntaa usein eläkeläisen näkökulmasta. Työuransa aikana hän on vastannut OKO:n valtakunnallisesta markkinoinnista.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu