UNRWA ja terrorismi

Meikäläinen esittää asian juuri niin kuin se on eli Zionistien politiikka on saada kaikki kansainvälinen tuki palestiinalaisille loppumaan, estää ihmisoikeusjärjestöjen toiminta alueella ja liittää ”Juudea” ja ”Samaria” vähintään kuitenkin Area C Israelin valtioalueeseen. Perustajaiskä Ben-Gurionin visiona oli saada [kuvitteelliset] raamatulliset rajat palautettua Eretz Israelin rajoiksi ja hän totesi, että Israelin poliitikan tulee perustua nyt ja tulevaisuudessa tämän päämäärään saavuttamiseen ja pyrkiä toimimaan sen eteen aina tilaisuuden salliessa (äijä sai raivarin kun britit erottivat Transjordanian alueesta jonne juutalaisten kansallinen koti tultaisiin perustamaan). Yksikään Zionistipoliitikko ei ole vielä tähän päivään mennessä kyseenalaistanut tätä Ben-Gurionin visiota. Hamasin hyökkäys tarjosi Zionisteille tilaisuuden, jota he ovat odottaneet aina vuodesta 1967 lähtien jolloin kansainvälinen yhteisö tuli väliin ja määritti Israelin Jordanialta valtaaman ja miehitämän Länsirannan jota Zionistit eivät saaneet haltuunsa vuonna 1948 sekä Gazan kaistan palestiinalaisalueiksi. Eivät Zionistit väiltä paskaakaan palestiinalaisten siviilien syyttömyydestä tai kohtalosta, kuten eivät välittäneet vuonna 1948.
Zionistit ovat tässä kontekstissa kaikkea muuta kuin sivuraide, nyt on kyse siitä saavatko holokaustilla ratsastavat uhriutumisen maailmamestarit taas kerran maailman sulkemaan silmänsä Zionistien sotarikos touhuilta. Teikäläisen agenda on saada väännettyä väkisin UNRWA- organisaatiosta sotrikollinen 🤣

‎
‎
Nykytrendi joka on siis se, että laitaoikeistoon kallellaan olevat tyypit jotka aiemassa historiassa eivät kantaneet mitään erityistä huolta juutalaisten hyvinvoinnista tuntuvat nykyään olevan kovin huolissaan Zionisteista ja tukevat näiden agendaa. Tämä voi yhtäkkiseltään tuntua hieman nurinkuriselta, mutta tarkasteltaessa historiaa hieman tarkemmin Zionisteilla oli monenmoista yhteistyötä natsi-Saksan kanssa heti natsien onistuttua ottamaan vallan Saksassa.

Salaiset Zionistien ja natsi-Saksan väliset yhteydet vuosina 1933-1941

Antisemitismistä tuli virallinen Saksan hallituksen politiikka, kun Hitler nimitettiin Saksan valtakunnan kansleriksi 30. tammikuuta 1933. Keväällä 1933 alkoi myös yksityisen yhteistyön aika Zionistien ja Saksan fasistisen hallinnon välillä taka-ajatuksena lisätä saksalaisten juutalaisten maastamuuttajien ja pääoman virtaa Palestiinaan. Zionistiviranomaiset onnistuivat pitämään tämän yhteistyön pitkän aikaa salassa, ja vasta 1960-luvun alusta lähtien siitä on esitetty siellä täällä kritiikkiä. Zionistien suhtautuminen on yleensä muodostunut julistuksista, joiden mukaan heidän aikakautensa yhteydenotot Natsi-Saksaan otettiin yksinomaan juutalaisten hengen pelastamiseksi. Mutta yhteydenotot olivat sitäkin merkittävämpiä, koska ne tapahtuivat aikana, jolloin monet juutalaiset ja juutalaiset järjestöt vaativat natsi-Saksan boikotointia.

Israelin kommunistisen puolueen kuudennentoista konventin yhteydessä konferenssin alussa esitettiin asiakirja, jossa todettiin, että ”Hitlerin vallanoton jälkeen Saksassa, kun kaikki maailman antifasistiset voimat ja suurin osa juutalaisjärjestöistä julisti boikotin natsi-Saksaa vastaan, Zionistijohtajien ja Hitlerin llituksen välillä oli yhteyksiä ja yhteistyötä.” Asiakirja lainasi Eliezer Livnehiä (joka oli toiminut Haganahin lehdistötiedottajan toisen maailmansodan aikana), joka julisti israelilaisen Maariv-lehden vuonna 1966 järjestämässä symposiumissa, ”että sionistijohdolle juutalaisten pelastaminen ei ollut tavoite sinänsä, vaan keino” (eli juutalaisen valtion perustamiseen Palestiinaan). Zionistiliikkeen suhtautumisen kyseenalaistaminen saksalaiseen fasismiin, joka 12-vuotisen hallituskautensa aikana murhasi miljoonia juutalaisia, on Zionistijohtajien silmissä tabu.

Tilastojen mukaan Saksassa asui vuonna 1933 503 000 juutalaista, mikä oli 0,76 prosenttia koko väestöstä. 31 prosenttia kaikista Saksan juutalaisista asui pääkaupungissa Berliinissä, jossa heitä oli 4,3 prosenttia kaupungin väestöstä. Saksan tilastot osoittavat myös, että juutalaisten määrä Saksassa laski vuosina 1871-1933 1,05 prosentista 0,76 prosenttiin.

Nämä Saksan juutalaiset olivat valtaosin ei- tai anti-Zionisteja. Ennen vuotta 1937 Saksan Zionistiliitolla (Zionistische Vereinigung für Deutschland (ZVFD)) oli suuria vaikeuksia tulla kuulluksi. Vuonna 1925 laskettujen Saksan juutalaisten joukossa oli oli esimerkiksi vain 8739 henkilöä (alle 2 prosenttia) äänioikeutettuja Zionistikonventeissa eli Zionististen järjestöjen jäseninä). Helmikuussa 1925 pidetyissä Preussin juutalaisen yhteisön aluevaaleissa vain 26 jäsentä 124 valitusta kuului Zionistiryhmiin. Keren Hayesodin raportissa, joka toimitettiin ZVFD:n 24. istuntoon heinäkuussa 1932, sanottiin: ”Arvioitaessa Keren Hayesodin työtä Saksassa ei saa koskaan unohtaa, että meidän on otettava  Saksassa huomioon paitsi laajojen juutalaispiirien välinpitämättömyys, mutta myös heidän vihamielisyytensä.

Siten Hitlerin vallanoton aikaan Zionistit olivat pohjimmiltaan pieni ja merkityksetön vähemmistö, jolla oli vähän vaikutusvaltaa, ja juutalaisten keskuudessa hallitseva rooli oli ei-Zionistisilla järjestöillä. Heidän johdossaan oli vuonna 1893 perustettu Centralverein Deutscher Staatsgbürger jüdischen Glaubens (CV eli Saksan juutalaisuskon kansalaisten keskusliitto), joka nimensä mukaisesti piti Saksan juutalaisia saksalaisina ja piti päätehtävänään taistelua antisemitismiä vastaan.

Tätä perustavanlaatuista kantaa vastaavasti CV ilmoitti myös vastustavansa jyrkästi Zionismia. Siten CV:n pääneuvoston 10. huhtikuuta 1921 tekemä päätös päättyi sanoilla: ”Jos Palestiinan siirtokuntatyö ei olisi muuta kuin avunanto tehtävä, niin CV:n näkökulmasta katsottuna mikään ei olisi esteenä tämän työn edistämiselle. Palestiinan siirtokunta on kuitenkin ensisijaisesti kansallisen juutalaisen politiikan kohde, ja siksi sen edistäminen ja tukeminen on hylättävä. Vuotta ennen Hitlerin valtaanottoa, CV seisoi edistyksellisten puolueiden ja järjestöjen eturintamassa niiden taistelussa antisemitismiä vastaan. Tästä asenteesta juutalainen kirjailija Werner E. Mosse huomautti: ”Vaikka CV:n johtajat näkivät sen omana erityisvelvollisuutena edustaa Saksan juutalaisten etuja aktiivisessa poliittisessa taistelussa, Zionismi edusti systemaattista juutalaisten osallistumatta jättämistä Saksan julkiseen elämään. Se hylkäsi periaatteessa kaiken osallistumisen CV:n johtamassa taistelussa.”

Zionistien asennetta kohti tunkeutuvaa fasistisen herruuden uhkaa Saksassa määritteli eräät yleiset ideologiset olettamukset: sekä fasistit että Zionistit uskoivat epätieteellisiin rotuteorioihin ja molemmat kohtasivat samalla pohjalla uskossaan sellaisiin mystisiin yleistyksiin kuin ”kansallinen luonne (Volkstum) ja ”rotu”, molemmat olivat šovinistisia ja taipuvaisia ”rodulliseen yksinoikeuteen.” Näin Zionistinen virkamies Gerhart Holdheim kirjoitti vuonna 1930 Süddeutsche Monatsheften juutalaiskysymykselle omistetussa laitoksessa (julkaisu, jossa muun muassa johtavat antisemiitit esittivät näkemyksensä): ”Zionistinen ohjelma sisältää käsityksen homogeenisesta, jakamattomasta juutalaisuudesta kansallisella pohjalla. Juutalaisuuden kriteeri ei siis ole uskonnon tunnustaminen, vaan kaiken kattava tunne kuulumisesta rodulliseen yhteisöön, jota sitovat veri- ja historiasiteet ja joka on päättänyt säilyttää kansallisen yksilöllisyytensä.” Se oli sama kieli, sama fraseologia, jota fasistit käyttivät. Ei siis ihme, että saksalaiset fasistit suhtautuivat myönteisesti sionistien käsityksiin, ja natsipuolueen pääideologi Alfred Rosenberg kirjoitti: ”Zionismia on tuettava voimakkaasti, jotta tietty määrä Saksan juutalaisia kuljetetaan vuosittain Palestiinaan tai ainakin pakotetaan lähtemään maasta.” Tällaisia lausuntoja silmällä pitäen Hans Lamm kirjoitti myöhemmin: ”..on kiistatonta, että juutalaispolitiikkansa alkuvaiheessa kansallissosialistit pitivät asianmukaisena omaksua Zionistinen asenne.”

CV:ssä todettiin erittäin tarkkaan, että se, että Zionistit tunnustivat ”tietyt saksalaisten nationalistien väitteet”, tarjosi antisemiiteille ammuksia, ja CV:n antamassa politiikkajulistuksessa puhuttiin jopa Zionismista, joka oli iskenyt ”puukon selkään” taistelussa fasismia vastaan. Mutta Zionistit näkivät, että vain antisemitistinen Hitler saattoi työntää anti-Zionistiset Saksan juutalaiset Zionismin syliin. Robert Weltsch, joka oli silloin saksalaisen Zionistisen lehden Jüdische Rundschau päätoimittaja, julisti 8. tammikuuta 1933 (kolme viikkoa Hitlerin valtaanoton jälkeen) paikallisen ZVFD:n neuvoston kokouksessa: ”Saksalaisen nationalismin antiliberaalista luonteesta [eli saksalaisen porvariston taantumukselliset taipumukset] kohtaavat Zionismin antiliberaalisen kannan, ja tässä meillä on mahdollisuus löytää pohjaa, ei ymmärrykseen vaan keskustelulle.

Hitlerille 30. tammikuuta 1933 annettua kutsua tulla hallituksen päämieheksi seurasi kansallissosialistinen puolue, joka otti kaikki valta-asemat, mikä tarkoitti, että vannoutuneet antisemiitit olivat nyt vallassa. Saksan juutalaiset pohtivat näitä tapahtumia syvällä epäilyksellä, sillä natsipuolueen ohjelmaan kuului vaatimus poistaa juutalaisilta kansalaisuus ja poistaa kaikki juutalaiset julkisista viroista sekä karkottaa kaikki Saksaan muuttaneet juutalaiset. 2. elokuuta 1914 jälkeen. Vain Zionistit näkivät jotain hyötyä tästä tapahtumien käänteestä. Brittiläinen historioitsija Christopher Sykes, joka ei todellakaan ole anti-Zionisti, antaa mielipiteensä, että Zionistijohtajat olivat päättäneet saada natsikatastrofin alussa poliittista hyötyä tragediosta. Ensimmäinen julkinen ilmaus tästä tuli Berliinin rabbilta, tohtori Joachim Prinziltä, joka oli sitoutunut Zionisti ja joka heti tammikuun 30. päivän 1933 jälkeen kuvaili Hitlerin valtaannousua juutalaisten paluuksi juutalaisuuteensa. Viitaten lisääntyvään fasistiseen terrorismiin Saksan juutalaisia vastaan, Prinz kirjoitti: ”Mikään piilopaikka ei piilota meitä enää.

Käyttämällä tätä argumenttia Zionismi omaksui saman poliittisen linjan kuin fasistit.

Kesäkuun 21. päivänä 1933 saatiin vihdoin virallinen Zionistinen julistus politiikasta koskien fasistista vallankaappausta: ”Saksan Zionistiliiton julistus viitaten juutalaisten asemaan Uudessa Saksassa.” Tämän laajan asiakirjan yhdessä osassa korostettiin, että ”Mielestämme yksi Saksan uuden kansallisen korotuksen valtion periaatteista tekisi sopivan ratkaisun mahdolliseksi. ZVFD antoi asiakirjassaan sitten historiallisen katseen takaisin juutalaisten asema Saksassa, käyttäen sellaisia fasistisia termejä kuin ”veren ja rodun siteet” ja aivan kuten Hitler, väittäen juutalaisille ”erityisen sielun” Sitten sionistit totesivat: ”Juutalaisillekin” alkuperä, uskonto , yhteisellä kohtalolla ja itsetunnolla on oltava ratkaiseva merkitys hänen elämänsä muovaamisessa. Tämä vaatii liberaalikaudella syntyneen egoistisen individualismin ylittämistä, ja tämä tulisi saavuttaa yhteisen yhtenäisyyden tunteen ja iloisen vastuunoton kautta.”

Tämän fasististen teesien tunnustamisen ja toistamisen jälkeen seurasi fasistisen valtion avoin tunnustaminen: ”Rotuperiaatteen laatineen uuden valtion [eli fasistisen Saksan] maaperällä haluamme järjestää koko yhteisömme rakenteen sillä tavalla, että meillekin on mahdollista tehdä hedelmällinen isänmaan hakemus meille osoitetulla alueella.” Lopuksi Zionistit tuomitsivat antifasististen voimien taistelun Hitlerin hallintoa vastaan, joka keväällä 1933 oli vaatinut taloudellista boikottia natsi-Saksaa vastaan. ”Boikottipropaganda, jota he harjoittavat Saksaa vastaan, on luonteeltaan epä-Zionistista, koska Zionismi ei halua taistella, vaan suostutella ja rakentaa.”.

Tämän ZVFD:n julistuksen täyden merkityksen ymmärtämiseksi on jälleen muistettava, mikä oli sitä edeltänyt. Juutalaisten vaino oli jo alkanut ja saavuttanut ensimmäisen huippunsa suuressa pogromissa 1. huhtikuuta 1933, joka kattoi koko Saksan. Maaliskuun 1933 ensimmäisinä päivinä Saksan juutalaisia kohdeltiin kaltoin Saksan kaupungeissa (esim. Brunswickin juutalaiset kaupat ryöstettiin 11. maaliskuuta 1933 ja 13. maaliskuuta juutalaisia lakimiehiä pahoinpideltiin Breslaun oikeussalin edessä). Fasistiset viranomaiset antoivat ”Lain ammatillisen luonteen palauttamisesta”, joka muun muassa johti 2000 juutalaisen tiedemiehen ja tutkijan poistamiseen Saksan yliopistoista. Kesällä 1933 kokoontunut kahdeksastoista Zionistikongressi suhtautui tähän kuitenkin viileän pidättyväst: kun Zionistisen kongressin istunnossa 24. elokuuta 1933 oli tarkoitus keskustella Saksan juutalaisten asemasta, kongressin puheenjohtajisto ryhtyi estämään keskustelun. Se myös yritti sinnikkäästi ja menestyksekkäästi estää saksalaisten tavaroiden boikotointia vaativan päätöslauselman käyttöönottoa ja painotti sen sijaan suuresti tarvetta järjestää Saksan juutalaisten maastamuutto. Protestit Saksan tapahtumia vastaan pidettiin minimissä.

Fasistit palkitsivat Zionisteja heidän ”pidättäytyvyydestään” ja antoivat ZVFD:n jatkaa työtään esteettä. (Tämä oli aikaan, jolloin kaikki demokraattiset ja antifasistiset puolueet ja järjestöt Saksassa joutuivat ankarimman vainon alle, ja niiden virkamiehet ja jäsenet olivat kaltereiden takana vankiloissa ja keskitysleireissä.)

Nämä esteet iskivät ennen kaikkea CV:n toimintaan, sillä ennen vuotta 1933 fasistit olivat nähneet CV:n ”juutalaisina päävastustajinaan”, kuten monet esimerkit natsilehdistöstä osoittavat CV:ssä oli aina syytetty Zionisteja vähäisestä kiinnostuksesta ”taistelussa fasismia vastaan” ja että Zionismi noudatti välinpitämättömyyden politiikkaa fasistisen vaaran edessä, koska se ei tuntenut olevansa osallisena.

1. maaliskuuta 1933 SA:n fasistiset terrorijoukot miehittivät CV:n keskustoimiston ja sulkivat sen. 5. maaliskuuta 1933 CV kiellettiin Thüringenissä ”vakavien maanpetoksellisten juonittelujen” vuoksi. Samaan aikaan natsivaltio kääntyi muita ei-Zionistisia juutalaisia järjestöjä vastaan, jotka, kuten esimerkiksi “Reich League of Jewish Veterans, jotka edustivat juutalaissaksalaista nationalistista kantaa. Myös Saksan kansallisjuutalaisten liitto kiellettiin.

Tällä fasistisella tuella Saksan Zionistiliiton johtajat pääsivät ensimmäistä kertaa johtavaan asemaan Saksan juutalaisten joukossa. Syksyllä 1933 perustettiin ”Saksan juutalaisten valtakunnan valtuusto” ja kaikki suuret juutalaiset järjestöt mukaan lukien CV ja ZVFD osallistuivat siihen. Valtakunnan valtuuston johtaja oli rabbi tohtori Leo Baeck, jonka persoonassa heijastui Valtakunnan valtuuston jakautunut asenne Zionismia kohtaan; Baeck oli samanaikaisesti CV:n pääneuvoston jäsen sekä Zionistisen siirtokuntarahaston ”Keren Hayesod” puheenjohtaja Saksassa. Äskettäin perustettu Reich Deputation tarjosi sionistijohtajille laajemman alustan heidän toiminnalleen.

Reich Deputaatiota ei perustettu fasististen viranomaisten käskystä, kuten joskus väitetään. Ball-Kaduri kirjoittaa: ”Joten tapahtui, että Reich Unionin perustaminen tapahtui ilman valtion puuttumista; perustamisprosessin päätyttyä se yksinkertaisesti raportoitiin valtakunnan sisäministeriölle – Gestapo ei osoittanut mitään kiinnostusta.’ Vasta 4. heinäkuuta 1939 annettiin määräys Juutalaisten valtaliiton pakollisesta perustamisesta Saksassa, mikä muutti järjestön nimen Deputationista Unioniksi. Tämä määräys velvoitti kaikki juutalaiset liittymään Reich Unioniin Tämän määräyksen 2 kappale täytti myös Zionistiset tavoitteet julistamalla: ”Reich Unionin tavoitteena on edistää kaikkien juutalaisten maastamuuttoa.

Natsipuolueen korkeimmat tasot sallivat monenlaisen poliittisen toiminnan. Tässä suhteessa esimerkiksi Baijerin poliittinen poliisi totesi 9. heinäkuuta 1935:
Zionistiset järjestöt ovat jo jonkin aikaa keränneet lahjoituksia jäseniltään ja kannattajiltaan tarkoituksenaan edistää maastamuuttoa, Palestiinan maiden ostamista ja tukea Palestiinan asuttamiseen. Nämä kokoelmat eivät vaadi hallituksen lupaa, koska niitä pidetään suljetuissa juutalaispiireissä. Lisäksi valtiollinen poliisi ei vastusta näitä järjestettyjä kokouksia, koska niissä käsitellään sellaisia varoja, joilla on tarkoitus edistää juutalaisongelman käytännön ratkaisua.

Vuoden 1933 jälkeen fasistit antoivat Zionistien jatkaa propagandaansa. Vaikka kaikki sanomalehdet Saksassa asetettiin suoraan propagandaministeriön valvontaan (kommunistien tai sosiaalidemokraattisen puolueen tai ammattiliittojen ja muiden edistyksellisten järjestöjen julkaisemat sanomalehdet kiellettiin), sionisti Jüdische Rundschau sai ilmestyä esteettä.

Winfried Martini, Deutsche Allgemeine Zeitungin silloinen kirjeenvaihtaja Jerusalemissa, jolla oli oman todistuksensa mukaan ”läheiset henkilökohtaiset siteet Zionismiin”, huomautti myöhemmin ”paradoksaalista tosiasiasta”, että ”kaikista lehdistä se oli juutalainen [ts. , Zionistinen] lehdistö, joka säilytti vuosia tietyn vapauden, joka oli kokonaan pidätetty ei-juutalaiselta lehdistöltä.” Hän lisäsi, että Jüdische Rundschaussa havaittiin hyvin usein kriittinen näkemys natseista ilman, että tämä olisi millään tavalla johtanut lehden kieltämiseen. Vasta vuoden 1933 lopulla se johti kieltoon myydä tätä lehteä ei-juutalaisille.

Juutalaiset tulisi fasistien toiveiden mukaan käännyttää Zionismiin, vaikka tämä tapahtuisi fasisteja vastaan suunnatuilla argumenteilla. Tällä tavalla tämän Zionistisen lehden levikki, joka oli siihen asti ollut pieni, kääntyi nopeasti ylöspäin.

Se, että Zionistinen sanomalehti saattoi onnitella itseään kuulumisesta fasististen johtajien hyviin kirjoihin, on ymmärrettävää, kun tarkastellaan lehden kantaa juutalaisten boikottiin 1.4.1933. Lehti ei tuominnut suoraan tätä Saksan juutalaisia vastaan järjestettyä pogromia, joka herätti suuttumusta kaikkialla maailmassa ja vihaa ja vastenmielisyyttä kaikissa kunnollisissa saksalaisissa; pikemminkin sitä arvioitiin Zionististen näkemysten vahvistukseksi: ”Monien juutalaisten kohtalokas virhe, että juutalaisten etuja voi edustaa toisen viivan alla, on poistettu”, kirjoitti Jüdische Rundschau viitaten pogromiin:
”Huhtikuun ensimmäinen päivä 1933 voi olla juutalaisten heräämisen ja juutalaisen renessanssin päivä.”

Zionistien toimintavapauteen kuului sanomalehden lisäksi myös kirjojen julkaiseminen. Vuoteen 1938 asti monet kustantajat (mukaan lukien Jüdische Verlag Berlin-Charlottenburgissa ja Schochen-Verlag, Berliini) pystyivät julkaisemaan Zionistista kirjallisuutta esteettömästi. Chaim Weizmannin, David Ben-Gurionin ja Arthur Ruppinin teokset julkaistiin täysin laillisesti fasistisessa Saksassa.

Pääoman siirto

Natsiherruuden ensimmäiset päivät Saksassa aloittivat myös fasistien ja Zionistien välisen taloudellisen yhteistyön. Toukokuussa 1933 Palestiinassa toimiva Zionistinen sitrushedelmien istutusyhtiö ’Hanotea’ haki lupaa natsivaltakunnan talousministeriöltä pääoman siirtoon Saksasta, mikä tasoitti tietä myöhemmin syntyneelle Haavara-sopimukselle.

’Hanotea’ osti tarvitsemansa saksalaiset tavarat maksamalla ne juutalaisten emigranteiksi aikovien saksalaisilta pankkitileiltä. Tämän jälkeen emigrantit lähtivät Saksasta ja saivat maksuja vastaavan arvon kiinteistöinä.

Koska ’Hanotea’ kokemukset vaikuttivat Zionistijohtajien mielestä onnistuneilta, käytiin kesällä 1933 Zionistipuolen ja Saksan talousministeriön välillä neuvottelut, jotka johtivat niin sanotun Haavara-sopimuksen allekirjoittamiseen.

Vuoden 1933 Haavara-neuvottelut olivat yksi Zionistien historian tapahtumista, jonka ylle on vedetty verho, koska ne olivat esimerkki taloudellisesta yhteistyöstä aikana, jolloin antifasistiset voimat yrittivät johtaa boikottia natsi-Saksaa vastaan.

Kommentoidessaan näitä pyrkimyksiä Nahum Goldmann, joka oli tuolloin johtavassa asemassa Zionistisessa liikkeessä, kirjoitti myöhemmin:
Monet juutalaiset ryhmät kuitenkin kieltäytyivät osallistumasta boikottiin, joko siksi, että monet juutalaiset yritykset sattuivat olemaan saksalaisten yritysten liikeagentteja, tai siksi, että jotkin juutalaiset järjestöt, erityisesti yhdysvaltalaiset, omaksuivat kannan, jonka mukaan boikotin järjestämien maata vastaan, jonka kanssa maalla oli normaalit kauppasuhteet oli epäisänmaallista.

Tämä argumentti saattaa olla yleisellä tasolla pätevä, mutta se peittää totuuden, sillä boikotin rikkojia olivat ensisijaisesti Zionistit itse.

Haavara-sopimukseen johtaneista olosuhteista on ristiriitaisia versioita. Eräs versio esittää näkemyksen, että aloite neuvotteluihin fasististen viranomaisten kanssa tuli Saksan Zionistiliitolta, joka oli kiinnostunut Palestiinassa sijaitsevan Anglo-Palestine Bankin pääjohtajan Hoofienin hankkeesta.

Hoofien kerrotaan matkustaneen Berliiniin vuonna 1933 ja aloittaneen neuvottelut Valtakunnan talousministeriön Oberregierungsrat Hartensteinin kanssa (tästä syystä Haavara-sopimusta kutsutaan usein myös Hoofienin sopimukseksi, nimitys, joka siirtää vastuun tapahtumasta yksinomaan Hoofienin henkilölle).

Siltä osin kuin Hoofien oli mukana (osallistuminen, joka oli luultavasti välttämätöntä, koska kyseessä oli konkreettiset sopimukset siirtokysymyksistä, jotka vaativat ammattipankkiirin asiantuntemusta), on oletettava, että näin tärkeä asia ei voinut syntyä yksityisestä aloiteesta ja että sitä ei voitu käynnistää ilman Zionistien instituutioiden lupaa.

Itse asiassa muista julkaisuista voidaan nähdä, että neuvotteluja johti Berliinissä Juutalaisviraston poliittisen osaston silloinen päällikkö Chaim Arlosoroff. Lopulta Maailman Zionistikongressi hyväksyi virallisesti vuoden 1935 sopimuksen!

Kurt Ball-Kadurin mukaan Haavara-sopimus solmittiin Valtakunnan talousministeriön herra Hoofienille osoittamana kirjeenä. Neuvottelut natsien ja Zionistien välillä  menivät sujuvasti, natsihallinnon ollessa tuolloin Zionisteille myönteinen.

Berliinissä tehdyn sopimuksen seurauksena syntyi kaksi yritystä: Haavara-yhtiö Tel Aviviin ja sisaryhtiö Paltreu Berliiniin. Toimenpide toteutettiin seuraavalla tavalla: juutalainen emigrantti maksoi rahasumman (minimisumma oli noin tuhat puntaa) Haavaran saksalaiselle tilille (Wassermann Bankissa Berliinissä tai Warburg Bankissa Hampurissa).

Näillä rahoilla juutalaiset maahantuojat saattoivat ostaa saksalaisia tavaroita vietäväksi Palestiinaan, samalla kun he maksoivat vastaavan arvon Palestiinan puntina Palestiinan Anglo-Palestine Bankin Haavara-tilille. Kun emigrantti saapui Palestiinaan, hän sai tältä tililtä Saksassa maksamaansa summaa vastaavan arvon mukaisen rahasumman (tässä vaiheessa Ball-Kaduri huomauttaa: ”melko korkeiden kulujen maksamisen jälkeen.”)

Haavara-sopimuksen aiheuttaman muuttoliikkeen yhteydessä Palestiinaan Zionistit perustivat oman Palestine Shipping Companyn, joka osti saksalaisen matkustaja-aluksen ”Hohenstein” ja nimesi sen uudelleen ”Tel Aviviksi”.

Tämä alus lähti ensimmäiselle matkalleen Saksan Bremerhavenin satamasta Haifaan vuoden 1935 alussa. Tällä matkalla laivan perässä oli uuden nimen ”Tel Aviv” heprealaiset kirjaimet, kun taas mastosta heilutti hakaristi. ”Yhdistelmä metafyysistä absurdiutta” kirjoitti yksi matkustajista myöhemmin. Laivan kapteeni Leidig oli natsipuolueen rekisteröity jäsen!

Haavara-sopimus tuomitsi natsivaltion taloudellisen boikotin yrityksen epäonnistumaan ja takasi fasistiselle taloudelle laajat ja katkeamattomat vientimarkkinat tilanteessa, jossa maailmankauppa kärsi vielä vuoden 1929 kansainvälisen talouskriisin jälkistä.

Natsien valtakunnan sisäministeriön valtiosihteeri korosti tätä muistiossa. Tässä 17. joulukuuta 1937 päivätyssä muistiossa todettiin: [Haavara-sopimuksen] tärkeimmät edut ovat seuraavat: Haavara-ryhmän vaikutus Palestiinassa on johtanut epätavalliseen mutta toivottuun sattumaan, jossa kaikista paikoista Palestiina on maa, jossa juutalaiset eivät boikotoi saksalaisia tuotteita.

Samalla Haavara-menettely mahdollisti juutalaisten siirtolaisliikkeen laajentamisen Saksasta Palestiinaan, mikä johti Zionistien aseman vahvistumiseen Palestiinassa. Saksasta tulleet siirtolaiset toivat mukanaan muun muassa korkeampaa taloudellista osaamista.

Tämä johti myös ”selektiivisyyteen”. Koska sopimuksessa vaadittiin siirtolaiselta vähintään tuhannen punnan maksua, vain juutalaisen porvariston jäsenet saattoivat hyötyä sen eduista, kun taas juutalaista alkuperää olevat työntekijät jätettiin kohtalonsa varaan.

Näin ollen fasistisen rotupolitiikan tarkastelussa Haavara-sopimuksen arviota voidaan pitää täysin perusteltuna: ”Solidaarisuusperiaate, joka edellytti Saksan juutalaisten seisomista vainoajiaan vastaan, repeytyi kapitalististen intressien takia, Pecunia non olei.

Samaan aikaan juutalaisten urakoitsijoiden toimet, joiden ainoana tavoitteena oli tuoda pääomaa fasistisesta Saksasta Palestiinaan, saivat suuren pyhityksen. Väitettiin, että lähimenneisyyteen tuotu pääoma asetettiin juutalaisten palvelukseen. Todellisuudessa se palveli kuitenkin Palestiinassa samaa tarkoitusta kuin ennen Saksassa: omistajiensa voittointressejä.

Sama kirja vahvistaa, että ”Zionistinen internationaali halusi, että Saksasta saapuvat juutalaiset siirtolaiset Palestiinan maaperälle, ei turvattomina, vaan pääoman omistajina, jotka auttaisivat kapitalistisen valtion rakentamisessa. Tästä halusta kumpusi Zionistien kiinnostus yhteistyöhön antisemiittien kanssa.”

Toden totta, ennen Israelin perustamista Haavaran siirto oli valtava sysäys Palestiinan Zionistiselle taloudelle. Zionistiset lähteet puhuvat 139,6 miljoonan Reich markan – tuohon aikaan valtavan summan – siirtämisestä Saksasta Palestiinaan.

Toisissa lähteessä siirretty summa on kahdeksan miljoonaa puntaa. Siten kapitalistinen Zionistinen talous kasvoi. Eikä ollut sattumaa, että Israelin tärkeimmät hankkeet olivat Saksasta tulleiden siirtolaisten perustamia ja/tai ohjaamia.

Palestiinan suurimman valimo ja sementtiteollisuuden perusti Berliinin sähkö- ja vesiyhtiön entinen johtaja, tohtori Karl Landau. Tohtori Arnold Barth Berliinistä, tri Siegfried Sahlheine Hampurista ja Herbert border Breslausta olivat Bank Leumin ensimmäiset järjestäjät. Fritz Naphtals Berliinistä ja George Josephthal Nürnbergistä tekivät jättiläisyrityksen merkityksettömästä ”Arbeiterbankista”.

Jotkut tärkeimmistä israelilaisista yrityksistä perusti Yekutiel ja Sam Federmann Chemnitzistä (nykyisin nimeltään Karl-Marx-Stadt); Yekutielin artikkeli Who’s Who in Israelissa (1962) kuvailee häntä ”Israel Miami Groupin” (Dan Hotel) perustajaksi; Isasbestin israelilainen kumppani; Israel Oil Prospectors Corp., Ltd:n perustaja ja kumppani. Hän aloitti ensimmäisen öljynporausprojektin ”Mazal I” ja toimi useiden muiden suurten yritysten toimitusjohtajana.”

Kaikki natsivaltakunnan instituutiot hyväksyivät Zionistien ja saksalaisen fasismin väliset taloudelliset sopimukset. Saksan ulkoministeriö oli omaksunut Zionistisen asenteen jo useaan otteeseen ennen vuotta 1933. (Chaim Weizmannin ja valtiosihteerin von Schubertin ja von Bulowin välillä oli useita tapaamisia).

Vasta Palestiinan arabien kapinan puhkeamisen jälkeen vuonna 1936 syntyi ensimmäinen erimielisyys eri fasististen instituutioiden kesken Haavara-siirtojen jatkamisen hyödyllisyydestä.

Saksan ulkoministeriö ymmärsi nyt, että tosiasiallinen tuki Zionistiselle politiikalle vieraannuttaisi arabeja Hitlerin Saksasta – tämä mahdollisuus ei ollut natsivaltakunnan edun mukaista. Döhle, Saksan pääkonsuli Jerusalemissa, oli tämän näkemyksen edustaja, hän julisti 22. maaliskuuta 1937 päivätyssä laajassa muistiossa että ”juutalaisten maahanmuuton edistämisellä… saksalaisten jälleen valloittama asema… kävisi vaikeaksi. Ottaessaan tämän kannan Döhleä ei luonnollisestikaan liikuttanut arabien asema vaan hän oli huolissaan saksalaisen fasismin poliittisista eduista. Hän lisäsi, että Saksan ei tarvitse murehtia palestiinalaisten arabien sympatioista Saksaa kohtaan, koska aktiivista arabipolitiikkaa enemmän on tarve välttää juutalaisten kansallisen kansallisen kodin rakentamiselle lainattua näkyvää edistämistä. Döhle pelkäsi, ”että arabien mieliala voisi kääntyä ja että meitä saatetaan syyttää aktiivisesta osallistumisesta taisteluun heitä vastaan”.

Döhlen pelot jakoivat myös muut fasistiset viranomaiset. Siten natsipuolueen Auslands-organisaation ulkomaankauppatoimisto (puolueen ulkoasioista vastaava toimisto) totesi täysin rehellisesti: ”Poliittisesti se [Haavara-siirto] tarkoittaa arvokasta tukea juutalaisten kansalliskodin perustamiselle saksalaisen pääoman avulla.

Valtakunnan sisäministeriön valtiosihteeri Wilhelm Stuckartin muistiossa 17. joulukuuta 1937 todettiin, että Palestiinan arabikapinojen alkamisesta lähtien ”[Haavara]-menettelyn edut ovat pienentyneet, kun taas haitat ovat kasvamassa.”

Stuckart oli sitä mieltä, että juutalaisen valtion perustaminen oli väistämätöntä, joten ”kaikesta, mikä edistäisi sellaisen valtion kasvua, tulisi pidättäytyä”. Sitten Stuckart julisti äänekkäästi: ” Ei ole epäilystäkään siitä, että Haavara-menettely on antanut suurimman panoksen Palestiinan [eli Zionististen siirtokuntien] valtavan nopeaan rakentamiseen. Toimenpide ei ainoastaan tuottanut suurimpia rahasummia (Saksasta!), vaan se tarjosi myös älykkäimmät miehet maahanmuuttajista ja lopuksi tarvittavat koneet ja teollisuuslaitteet – kaikki Saksasta!

Näiden virkamiesten pelot (jotka, kuten tulemme näkemään, olivat ristiriidassa SS:n ja Gestapon näkemysten kanssa) tuotiin lopulta Hitlerin eteen. Hitler päätti, kuten ulkoministeriön poliittisen kaupan osaston muistiosta, päivätty 27. tammikuuta 1938, nähdään, että Haavara-menettelyä tulisi jatkaa.

Tämä Hitlerin myönteinen asenne Palestiinan Zionistisen kolonisaation vahvistamiseen pysyi ennallaan huolimatta ulkoministeriön ja natsipuolueen Ausland-organisaation valituksista palestiinan muslimiväestön kasvavasta vihamielisyydestä Saksaa kohtaan.

Auslandsorganisationin toimisto ulkoministeriössä vaati uudelleen 12. marraskuuta 1938 päivätyssä muistiossa, että ”Haavara-sopimuksen mitätöimisestä pitäisi tehdä aloite”. Jon ja David Kimche vahvistavat sen tosiasian, että Hitler ”määräsi päättäväisisesti edistää joukkomuuttoa Palestiinaan” ja että Hitler teki perustavanlaatuisen päätöksen, jonka mukaan ”juutalaisten siirtolaisuutta tulisi edelleen edistää kaikin mahdollisin keinoin”.
Ei siis voi olla epäilystäkään Führerin näkemyksestä siitä, että tällainen siirtolaisuus tulisi ennen kaikkea kanavoida Palestiinaan.”

Lopuksi jopa Winfried Martini vahvistaa johtavien fasististen piirien pro-Zionistisen kannan arabien kapinan aikana vuosina 1936-39. Hän kirjoittaa, että Deutsche Allgemeine Zeitungin kirjeenvaihtajana Palestiinassa hänen raporttinsa kapinasta ”olivat melko selvästi suotuisia juutalaiselle puolelle”, ja ettei tämä herättänyt vastalauseita natsiviranomaisten taholta.

Hitler pysyi siis Haavara-siirtojen takaajana, jotka pysäytettiin vasta toisen maailmansodan syttyessä.

Kun tarkastelemme vielä hieman syvemmältä niin huomaamme että, uhriutumisen maailmanmestarit, Zionistit, jotka siis eivät olleet niiden juutalaisten joukossa, jotka joutuivat holokaustin (muinaiskreikankielen holokaustos, polltouhri) uhreiksi, mutta jonka uhrien muiston avulla ratsastanut ja yhä ratsastava Zionistien maailmanlaajuinen propagandakoneisto onnistui keräämään koko maailman sympatiat puolelleen ja sai samalla maailman sulkemaan silmänsä Palestiinan muslimiväestöön kohdisteuneelta ryöstömurhalta.

‎

Johtopäätöksenä: Zionisteja ei liiemmin kiinnostanut ei-Zionisti juutalaisten hyvinvointi ja kohtalo kuin vasta siinä vaiheessa kun he tarvitsivat uhrien muistoa oman agendansa julistamiseen ja myöhemmin saadakseen aikaan laajemman väestöpohjan varmistamaan luomansa Zionistivaltion säilymisen. Nappasivat vielä suurimman osan korvauksista joita Länsi-Saksa oli aikoinaan valmis maksamaan keskitysleireiltä selviytyneille natsivallan uhreille.

Inglourious Basterds in every sense