Seurakuntavaalit viikonloppuna, oletko taas valmis?

Olen itse ehdokkaana 2022 seurakuntavaaleissa. Oma hinku ehdokkaaksi nyt ei ollut niin pakottava, mutta kun on jälleen kauniisti pyydetty, niin miksei. Olenhan evankelisluterilaisen seurakunnan jäsen, kastettu ja rippikoulu on käyty, ja kirkossakin olen silloin tällöin käynyt. Enkä ole eroamassa kirkosta vaan päinvastoin kannatan sitä ja pidän arvossa. Enkä kuulu mihinkään lahkoon tai ääriryhmään. Ihan tavallinen keskiverto seurakunnan jäsen siis vaan.

Neljä vuotta olen ollut parissa seurakunnan toimielimessä, kasvatustyön johtokunnassa ja eräässä alueneuvostossa. Kasvatustyön johtoryhmä on käsitellyt niitä asioita, jotka ovat olleet omassa perheessä ajankohtaisia ja tärkeitä, joten rippikoulut ja nuorisotyö ovat tulleet tutuiksi sekä kodin suunnasta että seurakuntahallinnon suunnasta. Toisaalta esimerkiksi Palosaaren liikuntakirkon tapahtumajärjestelyissä myös seurakuntalaisten palvelut ovat tulleet tutuiksi myös tiskin takaa katsottuna.

Ehdokkaan vaalikone on täytetty. Asia mikä on tämän artikkelin varsinainen sisältö, on evankelisluterilaisen kirkon ajankohtainen ongelma, kirkosta eroaminen. Vaalikoneessa ja vaalipaneeleissa kysytään uudelleen ja uudelleen eri tavoin samaa kysymystä: miten seurakunnissa pitäisi säästää, säästetäänkö rakennuksista vai säästetäänkö henkilökunnasta? Ei siis laisinkaan puhuta uuden rakentamisesta tai eteenpäin menosta, eli ehdokkailta ei kysytä kuinka rakennetaan positiivista tulevaisuutta vaan miten kutistutaan ja kuristutaan helpoiten.

Miten tällaiseen negatiivisuuden kierteeseen ollaan jouduttu?

Kirkosta eroaminen on seurakunnan talouden ja näkökulmasta suuri ongelma. Se vaikuttaa suoraan verotuloihin eli budjettiin. Rahalla maksetaan palkat ja seurakuntatilat sekä kustannetaan kaikki seurakuntatoiminta. Jos ei ole rahaa, ei ole seurakuntaakaan. Kirkosta eroaminen on erittäin helppoa, ei tarvitse kuin klikata monesta paikasta löytyvää linkkiä, niin asia on nopeasti sillä selvä. Toisaalta vastalääkkeeksi on perustettu seurakunnan sivuilla löytyvä Liity kirkkoon -linkki, mutta sen käyttö lienee vähäisempää.

Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan täällä Lapuan hiippakunnan alueella kirkkoon kuuluvia on 74,1 prosenttia alueen väestöstä, eli ihan Suomen huippua. ”Syntisessä” pääkaupungissa kirkkoon kuluvien määrä on vain 51,4 %.

Evankelis-luterilaisesta kirkosta karataan kahteen suuntaan. Näkyvin suunta on äkkikarkaaminen suutuspäissään kansankirkosta pois. Jos kansanedustaja Päivi Räsänen kiekasee julkisuudessa jotain ahdasmielistä, niin seurauksena on äkillinen kirkosta karkaamisen aalto. Varsinkin suhtautuminen homoihin, homoliittoihin, lihansyöntiin ja naispappeuteen ovat saaneet aikaan kirkosta eroamisen aaltoja.

On myös karkaajien virtaa toiseen suuntaan. Omassa kaupungissani Vaasassa kansankirkot kumisevat turhankin usein tyhjyyttään sunnuntaisin, mutta sen sijaan rukoilevaisten, herännäisten (körttiläisten), evankelisten, helluntailaisten, sionilaisten, lestadiolaisten, vanhoillis-lestadiolaisten, viidensien, vapaakirkkolaisten, keidaslaisten, Luther-säätiöläisten, babtistien ja muidenkin lahkojen kirkkotilat ovat täynnä. Ainakin kun ohi menee, niin valot niissä on, ja autoja pihalla. On niitä muitakin irronneita liikkeitä kuten Hengen uudistus kirkossamme -liike ja Tuomamessu-yhteisö, mutta en tiedä niistä kaikista. Sanoisinko äkkiä laskien että noin kymmenen kirkkokuntaa on rakentanut ja keskuslämmityksellä lämmittää sekä sähkövaloissa harjoittaa viikoittain enemmän tai vähemmän protestanttista uskontoa kansankirkon ulkopuolella ihan itse maksamissaan tiloissa.

Kiinteistönvälittäjänä minultakin on kerrän kysytty kokoontumistiloja useiden satojen jäsenten ”Vaasan nopeimmin kasvavalle seurakunnalle”. En nyt sano mikä suuntaus se oli, enkä siksikään että soittaja oli entinen työkaverini, mutta valitettavasti minulla ei juuri silloin sattunut varastoissani olemaan hänelle sopivaa välitettävää isompaa keskuslämmitettyä toimitilaa. Mutta hieman kyllä jäin ihmettelemään mikä on tämä uusi jännittävä uskontoporukka, joka suosiossaan syö kaikki muut Vaasan monista suuntauksista laudalta ja vie maksavat jäsenet osaltaan Vaasan seurakunnilta. Mutta heillä näkyy olevan isot vaikkakin päällepäin melko huomaamattomat toimitilat kaupungin liepeillä nykyään.

Puuttumatta eri herätysliikkeiden teologisiin ristiriitoihin ja erimielisyyksien sekä oppien moninaisiin hienovaraisiin eroihin, joista en todellakaan ole mikään asiantuntija, niin pakkohan on todeta, että tämä jatkuvasti uusia uskonnollisia lahkoja synnyttävä virta on iso ongelma kansankirkolle. Samoin kirkon perinnäissanomaa vastustavien ulosmarssi on vielä suurempi ongelma. Luterilaisten perinteiden kansankirkko hajaantuu liberaalien homovihkimisten, naispappeuden ja veganismin puolustustaistelusta sekä vastustamistaistelusta.

Evankelisluterilainen kirkko on joko aivan liian vanhakantainen tai aivan liian liberaali.

Itse olen vakaa arvokonservatiivi, eikä minusta nykykirkon meininki pääsääntöisesti ole viallinen, mutta kieltämättä kirkon hallinto on sisältäpäin katsottuna vanhakantainen, eli julkishallinnolliselle verottajalle tyypilliseen tyyliin virkakankea ja byrokraattinen. Kansankirkon verovaroin kustannettu arkki kääntyy hitaasti, jos kääntyy lainkaan. Arkkiin pitäisi sopia kaikki suuntaukset ja mielipiteet kuten demokratiaan kuuluu. Kirkko tarvitsee dynaamisuutta ja ajanmukaistamista ollakseen kaikkien kirkollisveron maksajien kansankirkko. Verovaroin toimivassa kansankirkossa tarvittaisiin isompi nivelten voitelu, muuten hukka perii.

Tunnistan arkkipiispan, kirkolliskokouksen ja hiippakuntapiispojen tuskan. Seurakuntien kirkkoherrat ja muut työntekijät yrittävät luovia patoutuneiden teologisten paineiden ristiaallokossa ketään tietoisesti teologisesti ärsyttämättä, mutta kirkollisveroa maksava kansa on jo liian heterogeenista. On tapahtunut turhan paljon ideologista yleistä poliittista polarisaatiota, jonka takia erotaan heti nappia painamalla, tai vastustetaan kirkon liberalisoitumista ja mennään mieluummin omiin pikkuporukoihin maksaen vielä kirkollisveroa. Tai sitten marssitaan kansalliskirkosta eroten omaan evankelisoivaan yhteisöön – tai sitten jopa ihan muuhun, usein amerikkalaislähtöiseen uususkontokuntaan.
Jehovan todistajien ja mormonien ja ties minkä ei-kristillisen uskontokunnan hienoja temppeleitä on kaupungissa, ja eipä siinä mitään, maassa on sata vuotta ollut uskonnonvapaus, ja hyvä niin. Mutta hyvinvoivilta nuo uususkonnot näyttävät temppeliensä kunnon perusteella.

Uskonnon kysyntä markkinoilla jatkuu edelleen vahvana. Kirkosta eroaminen ei tarkoita synonyymiä uskosta tai uskonnosta luopumiselle. Jokainen pitää päässään omat uskonnon mielipiteet ovesta lähtiessään, vaikka ei tunnustaisikaan. Kauhajoen opiskelijasurmien jälkeen esimerkiksi maakunnan kirkot olivat täynnä järkyttynyttä seurakuntakansaa ja saattoipa kirkossa pistäytyä myös julkisesti kirkosta eronneita. Kun hätä tulee, kirkon viestille on kysyntää, maksaapa kirkollisveroa vielä tai ei.

Kirkko yrittää tehdä monenlaista kompromissia eri mielisten suuntausten kesken koko ajan.

Kun minä olin nuori, kirkossa käytiin kuulemassa saarnaa, jossa kuunneltiin papin ankara viesti ja jonka perusteella piti pelätä sielun kadotusta ja vältellä synnin tekemistä. Rippikoulussa jouduin laiskanläksynä ulkoa opettelemaan katekismuksen toisen uskonkappaleen selityksen ja ulkomuistista julkisesti lausumaan sen ankaralle papille. Ei se nyt ihmeempiä traumoja aiheuttanut, mutta kovaa oppia rippikoulukin tarjosi, oli katekismuskin ihan oikeasti opiskeltava.

Nyt kun olen jälkipolveni rippukoulua seurannut, niin ei katekismusta tunne enää samaksi. Katekismus on värikäs helppo kirjanen, mitään ei niin tarvitse oikeastaan opiskella ulkoa, ja ripari on enempi hauskanpitoa ja viihtymistä ja usein lomaretki Lappiin tai ulkomaille. Nyt satsataan viihtymiseen ja viihdyttämiseen, ei se ihan niin ennen ollut.

Sama juttu kirkonmenoissa, liturgia voi nykyään monimuotoinen, vaikkapa musisointipainotteinen ja tavallisella vanhan liiton seurakuntalaisella on vaikeuksia tietää, milloin nykyään noustaan ylös ja milloin istutaan alas. Seurakuntalaisten veisuutaito ei ole niin kaksinen muistini mukaan koskaan ollutkaan eikä se siitä ole kummemmaksi muuttunut, se on sentään entisellään. Mutta mikä on muuttunut, on säännöllinen kahvitus ja ruokailu sunnuntaipalveluksen jälkeen. Sitä ei ennen ollut, kuivin suin sai lähteä jumalanpalveluksesta. Nyt se on sääntö mieluummin kuin poikkeus, että jotain tarjottavaa seurakuntalaisille on tarjolla. Hyvähän se on ja siinä samalla kahvin tai ruokailun yhteydessä tutustuu muihin seurakuntalaisiin ja kirkosta jää maha täynnä tietenkin hyvä mieli. Mutta se maksaa, ja tietenkin voi kysyä onko mahan täyttö ensisijainen kirkon tehtävä. Mahan täytön takiako tänne tultiin?

Kaikki kristillisten herätysliikkeiden jäsenet eivät suinkaan ole eronneet valtakunnan kirkosta, mutta suuntaavat tarmonsa ja rahansa omaan herätysliikkeeseen. He maksavat oman herätysliikkeen toimitilansa kalliit kulut itse omilla veroillaan, mutta samalla maksavat ainakin jäsenten enemmistö myös kirkollisveronsa. Eli heistä suuri osa on tuplajäseniä. Evankelisluterilainen kansankirkko on vastapalveluna hyväksynyt herätysliikkeiden ”kuutosten” samanaikaisen toiminnan seurakunnan sisällä ja sallii niiden käyttää kansankirkon tiloja.

Väitän kuitenkin, että milloinkaan ei ole Vaasassakaan ollut näin paljon keskuslämmitettyjä ja kiinteisveroja maksavia temppelikuutioita kuin nyt. Kirkoille on kysyntää maksettujen lämmityslaskujen perusteella jatkuvasti, eli ei uskonnon kysyntä minnekään katoa, vaikka vaalikone pistää ensi sijaan ehdokkaan miettimään mistä pitää säästää, kun pitää säästää. Kyllä vaasalaiset pistävät uskontoonsa rahaa – uskokaa se – uskonto ei ole rahan puutteesta kiinni missään päin Suomea tai maailmaa.

Vaalikoneessa olisi pitänyt kysyä, millä keinoin säilytät ja parannat verovaroin kustannetun kansankirkkomme kilpailukykyä kasvavilla uskontomarkkinoilla? En tiedä siihen kaikkia oikeita vastauksia mutta verovaroin kustannettu kansankirkkomme pitäisi olla kotipesä kaikelle sille luterilaiselle pluralismille mikä kansassa vallitsee, eikä suuntautua yhteen teologisen linjaan eikä varsinkaan katsoa pelkästään menneisyyteen, eikä olla jonkun tietyn teologisen suuntauksen panttivanki. Minä ehdotin hiljattain vaalipaneelissa, että kansalaisten verovaroin maksettu kansankirkko pitäisi olla kotirakennus kaikille evankelisille suuntauksille, kukin toki omalla vuorollaan, niin että evankelis-luterilainen liike ei olisi hajallaan ympäri kaupunkia omissa majoissaan. Ja nimenomaan niin että verovaroin kustannettuja kirkkoja voisivat käyttää myös ne liikkeet jotka ei ole niitä aikaisemmin käyttäneet.

Näin jaetaan kustannuksia, säästetään, luodaan synergiaetuja, pidetään väki töissä ja vastataan yhdessä kansalaisten uskonnolliseen kysyntää. Lisäksi vähennetään evankelisluterilaisen uskon enempää hajaantumista kuppikuntiin. Kaikki tämä maksullisesti tai yhteisiä kuluja jakaen ja kustannuksista ja resursseista maksaen.

Tunnen tavallisia peruskirkollisveron maksajia, helluntailaisia, vapaakirkkolaisia, lestadiolaisia, keidaslaisia, vanhoillis-lestadiolaisia, herännäisiä, ja muita ja tunnen kirkollisveroja maksamatta jättäviä uskonnottomia, mormoneja, muhamettilaisia, juutalaisia – kaikkia ihan henkilökohtaisesti – ja kaikki ovat hyviä tyyppejä. Minä antaisin lähtökohtaisesti aina kaikkien paikallisten kristillisten liikkeiden hyödyntää Vaasan verovaroin maksettuja kirkkoja omassa toiminnassaan. Teologisia eroja on ja tulee lisää, enkä niihin puutu.

Mutta miettikääpä sitä, että esimerkiksi kansainväliset vaihto-opiskelijat katoliset, muslimiopiskelijat, buddhalaiset, šintolaiset ym sekä uskonnottomat ovat kokoontuneet opiskelijoiden epiphaniin Vaasan seurakunnan tilaisuuksiin, eikä sitä ole pidetty missään vaasalaisten joukossa pahana. Vaikka rippikouluja ei ole vaihtareiden joukossa käyty, niin minusta se on täysin ok käyttää seurakuntatiloja ”vääräuskoisten” tilaisuuksiin, jotka seurakunta järjestää.

Sivumennen sanoen, itse tykkäisin myös jos juutalaisten ja evankelis-luterilaisen kansankirkon välillä käytäisiin kansallisesti ja kansainvälisesti teologista ekumeenista ystävällismielistä vuoropuhelua enemmän, onhan Raamattu puoliksi yhteinen heidän kanssaan. Ei siis mitään käännyttämistä eikä riitelemistä vaan vuoropuhelua, jolla kaksivuosituhantista kipeää ja tuhoisaa eroa käydään yhdessä läpi.

Kun esimerkkejä on jo olemassa eri uskontokuntien yhteisistä tapahtumista seurakuntatiloissa, niin kyllä laajempi yhteistyö evankelis-luterilaisten uusien lahkojenkin kanssa pitäisi onnistua kiinteistöjen ja henkilökunnan kustantamiseksi, siis siitä mistä vaalikone on kiinnostunut ja mikä on ihan oikea ongelma. Ainakin minä toivon niin. Näin minun mielestäni pysyvästi vähennetään riskiä kirkosta eroamiselle. Teologiassa emme koskaan pääse täyteen yhteisymmärrykseen, mutta ei tarvitsekaan, sillä erilaiset mielipiteet ovat kirkollisverovaroin maksettavan kansankirkkoon kuuluvan demokratian ominaisuus.

Pitäisi alkaa siis yhteisessä arkissamme tietoisesti ohjata rohkeasti uuteen yhteiseen suuntaan, eikä olla liian varovainen.

0
Jouni Niskanen
Keskusta Vaasa

Korkeakouluissa hallinnon ja johtamisen opetus- ja tutkimus- sekä monissa esimiestehtävävissä pitkään, pankkimaailmassa kiinteistövälitystehtävissä vuosia, nyt oma yritys sekä kiinteistö- ja metsäharrastetta. Aikaisemmassa elämässä geologina Lapissa ja Keski-Suomessa. Sote jaksaa kiinnostaa, samoin koulutus, kuntien kehittäminen, kaikki elinkeinoihin liittyvä, sekä ulkopolitiikka ja EU. Viimeksi vaalipäällikkönä (Keskusta) Vaasassa kuntavaaleissa 2021 .

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu