Teologisista kokeiluprojekteista ja seurakuntien itsehallinnosta

Tässäpä on teologinen aihe, jossa en ole todellakaan asiantuntija, mutta minullapa on kuulkaa pari ehdotusta. Ehdotan siis evankelis-luterilaisiin seurakuntiin ikuisiin teologisiin kiistoihin kehittämishankkeita ja kokeiluprojekteja, ja toiseksi paikallisia seurakuntakohtaisia ratkaisuja.

En rienaa ketään enkä mitään, vaan ajattelen asiaa käytännöllisesti.

Evankelis-luterilaisen kirkkomme on kiihtyvään tahtiin menettämässä jäseniään. Milloin mikäkin politiikan ajattelematon tiukkapipoinen irtiotto julkisuudessa saa aikaan havaittavissa olevan ryöpyn kirkosta eroamiseen kansamme liberaalista siivestä. Sekularisoitunut kansan liberaalempi osa ei ymmärrä äärivanhoillista ajattelua kristillisten opinkappaleiden soveltamisessa, kun opinkappaleet ovat sentään yli kaksi tuhatta vuotta vanhoja. Toisaalta joidenkin yksittäisten kirkon virkamiesten välillä liiankin liberaalit kannanotot vaikkapa homoliitoista saavat aikaan kansamme konservatiivisesta osasta kirkosta eroamisryöpyn. Liian pitkälle meno on joskus todellakin liikaa.

Populistit eivät sääli kansalliskirkkoamme: entinen äärinationalistis-populistipuheenjohtaja ilmoitti nähneensä mihin ev.lut.kirkkomme on menossa ja siirtyneensä katoliseen kirkkoon paavin alaisuuteen ja toinen saman puolueen nimeltä mainitsematon ääri-isänmaallinen populistinen europarlamentaarikko ilmoitti hiljattain siirtyneensä noudattamaan juutalaista ruokavaliota. Nykyinen sen puolueen puheenjohtaja on tullut taas tunnetuksi antisemiittisistä eli ainakin vanhan testamentin vastaisista puheistaan. Kansallinen kirkkomme on helppo maali kuittailtavaksi poliittisista äärisuunnista.

Itse en ole minkään suunnan fundamentalisti, vaan kannoiltani ihan tavallinen keskimääräinen poliittisen Keskustan tylsä keskiverto. Keskustalaisena olen tyytyväinen kansalliskirkkomme sakramentteihin, liturgioihin ja muuhunkin uskonnolliseen antiin. Olen tyytyväinen vanhan ja uuden testamentin uusimpiin käännöksiin enkä valita. Mutta kieltämättä huolestuttaa kirkollisveroja maksavien väkikato. Minä olen tyytyväinen kansalliskirkkoomme enkä ole ajatellut lopettavani kirkollisveron maksamista. Toivon tietenkin että kirkosta nettoeroaminen loppuisi, eli kiihkeimmistä ääripäista falskaaminen suuntaan ja tai toiseen loppuisi.

Ristipaineissa kirkkomme yrittää taiteilla kaikkien dogmaattisten äärilaitojen äärellä olemalla olematta ketään vastaan. Vaasalais-kivikyläläislähtöinen arkkipiispamme Markku Luoma yrittää diplomaattisesti taiteilla kaikkien ristipaineiden välissä. Tämä tietenkin johtaa kirkon kompromisseihin, kun kaikkia osapuolia halutaan samaan aikaan koko valtakunnassa miellyttää. Ainoastaan homoliittoja vastaan kirkko on ollut jämptinä ja kieltänyt pappejaan homoliittoja vihkimästä, vaikka eduskunnan säätämä avioliittolain muutos sen salli vuonna 2017. No, on niitä homoja kuitenkin seurakunnissa siellä täällä vihitty, joten onpa hiippakunnissa tietääkseni homoliittopappeja kuritettukin. Tämä on tietenkin tätä kompromissiluovintaa, mutta ei ratkaise ristiriitojen syntymekanismeja.

Kuntasektorilla meillä oli, silloin kun olin niissä piireissä, tavattoman runsaasti kehittämishankkeita. Kehityshankkeita rahoitetaan EU:n aluekehitysrahoilla tai kansallisilla eri ministeriöiden ja muiden toimijoiden rahoilla. Kehittämishankkeen tarkoitus on tietenkin kehittää toimintaa. Niillä on hyvä tarkoitus. Kehittämishankkeilla on tarkoitus saavuttaa uutta ja innovatiivista. Osa kokeiluhankkeista oli epäonnistuneita mutta osa oli täyttä asiaa ja muodostuivat tuleviksi toimiviksi käytänteiksi. Minusta on tavattoman hyvä ollut olla mukana useissa kunnallisissa kehittämishankkeissa, joissa kokeiltiin kunnallishallinnossa jotain uutta riskilläkin ja tehtiin ennakkoluulottomasti innovatiivista. Uutta onkin kehitetty ja niinhän pitää tehdäkin, koska maailma kehittyy!

Ehdotan tätä samaa kehittämishankeajattelua kansalliseen evankelis-luterilaiseen kirkkoomme. Uskonnolliset asiat ovat dogmaattisia, toisin sanoen niihin on vahva kanta jo olemassa ennen kuin mitään edes on käytännössä kokeiltu tai testattu.

Mitäs jos tekisimme kirkossa määräaikaisia kokeiluprojekteja kiistanalaisissa teologisissa uskonasiakysymyksissä?

Esimerkiksi tiukimmissa kiista-asioissa eli homoliitoissa ja naispappeudessa tietyt seurakunnat tai kappeliseurakunnat olisivat voineet projektirahoilla kehittämishankkeissa ruohonjuuritasolla kokeilla ensin asiaa, seurata tilannetta ja tehdä jälkikäteisarvioinnin, ja esittää prosenttitaulukoin mitä tuloksia uudentyyppisellä käytännöllä on saavutettu. Tuottiko hanke tavoiteltavia tuloksia eli missä onnistuttiin, missä puolestaan epäonnistuttiin, ja mitä kehitettävää jäisi uudelle kehittämishankkeelle?

Totuuden nimessä ilmoitettakoon kuitenkin varoittava sana, että on olemassa sellainenkin asia kuin hankehelvetti. Mikä on hankehelvetti? Hankkeissa päästään lupaaviin kehittämistuloksiin, luodaan uutta ja innovatiivista, mutta hanke loppuu joka kerta kesken. Ei se mitään, aina voi tehdä seuraavan innovatiivisen hankehakemuksen. Hankehakemusten kirjoittavat ovat kokeneita kettuja, he selvittävät hankeoppaiden vaatimat innovatiiviset strategiset painopistealueet ja muut hienot sanalliset vaatimukset syöttämällä hakuoppaiden arviointikriteerien vaatimat sanat uudelleen takaisin rahoittajille. Näinhän se projektimaailma menee. Ongelma vaan on se, että hanketta tulee hankkeen perään, ja kun jokainen rahoittaja haluaa kehitettävän eri asiaa, niin paikallinen hallinnossa voi tulla tenkkapoo, kun yksi hanke kehitti asiaa noin, mutta toinen kenties innovatiivisempi taas näin, ja aikaa ja energiaa menee ”helvetillisesti” ristivetoisiin kehittämishankkeistamisiin. Hankkeita pitää olla mutta käyttää harkiten, eli kaikkiin hankkeisiin ei tule mennä eikä kaikkea toimintaa kannata hankkeistaa. Hankkeissakin siis keskiverron mukainen kepulainen maltti on paikallaan.

Toinen asia, jonka haluan tuoda esille edelliseen liittyen, on se, että kansallisen kirkkomme laajemmin pitäisi hyväksyä erilaiset paikalliset tavat seurakuntatasolla. Kuntalakia on vuosikymmeniä liberalisoitu, ja erilaiset tavat hallinnoida kuntia ovat nykyään mahdollisia. Kirkko voisi tehdä saman eli liberalisoida monin tavoin seurakuntien paikallishallintoa, seurakuntien ja kappeliseurakuntien ja muita paikallisia käytänteitä sopeuttamalla sitä seurakuntalaisten demokraattisiin toiveisiin. Näin tehtynä esimerkiksi avioliittolaissa olisi voinut olla maininta, että homoliittoja voivat vihkiä tai naispapiksi voivat vihkiä Suomessa toteuttaa ne ev-lut.seurakunnat, joissa paikallinen kirkkoneuvosto tai seurakuntaneuvosto sen äänestyksen perusteela sallivat. Näin valtakunnalliset kiistat muuttuisi paikalliseksi demokraattisiksi kiistoiksi ja paikallisen demokratian ratkaisuiksi. Enemmistö paikallisesti päättää. Jos konservatiivit ovat paikallisesti kirkkovaltuustossa enemmistö, niin ok. Jos liberaalit ovat enemmistö, niin sekin on ihan ok. Jos kepulaiset ovat kirkkovaltuustossa enemmistö niin sekin on ihan ok. Jos vihreät ja kommunistit hallitsevat seurakuntaa niin ihan ok. Ei tarvitsisi äänestyksen jälkeen jatkaa paikallisesti naspappeudesta tai homoliitoista teologista kinaamista.

Seurakunnissa saisi minusta olla paikallisia eroja suhteessa valtakunnalliseen yhteen ainoaan linjaan. Ei se kehittäminen hankkeistamalla tai paikallinen päättäminen mielestäni hajottaisi kansalliskirkkoa, kun hankkeistaminen ja paikallinen päättäminen eivät hajota paikallista kunnallista itsehallintoakaan.

Näin kiihkomieliset ääripäät toivoakseni pysyisivät seurakuntien veronmaksajina. Ja työrauhaa ja veroeuroja seurakunnissa totisesti tarvitaan.

Jouni Niskanen

Korkeakouluissa opetus- ja tutkimus- sekä esimiestehtävävissä pitkään, pankissa kiinteistövälitystehtävissä aikansa, nyt oma yritys ja muuta kiinteistöharrastetta. Sote kiinnostaa, samoin koulutus, kuntien kehittäminen, kaikki elinkeinoihin liittyvä, sekä ulkopolitiikka ja EU.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu