Työelämän huonontumisesta

Siitä on jokunen vuosi aikaa kun huomasin kirjakaupan tarjoushyllyssä professori Juha Siltalan teoksen ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004)”. Avasin teoksen sattumanvaraisesti sivulta 300 ja ensisilmäyksellä huomasin, että hän oli siteerannut myös minun väitöskirjaani. Kohuttu Siltalan kirja mainitsi yhtenä lähteenään meikäläisen, mikä tietysti mieltä lämmitti, joten pakkohan se kirja oli ostaa. Siltala innostui aiheestaan ja jatkoi julkistamalla vielä laajennetun version kirjastaan vuonna 2007.

Professori Siltala on psykohistorioitsija ja hän vyöryttää maanisesti valtavan määrän kirjallisia todistajakertomuksia siitä, että toden totta: työelämä menee surkeammaksi ja ikävämmäksi kaiken aikaa. Kapitalististen tuottotavoitteiden takia työtahtia kiristetään ja moraalinen pahoinvointi asiasta jätetään työntekijälle. Kapitalisti viis veisaa työntekijän riittämättömyyden tunteista vaan muistuttaa että tulostavoitteita voidaan myös kiristää. Työntekijän huono vointi on ihan omaa syytä jos ei tulostavoitteidensa kanssa pärjää.

Kirja on raskaahkoa luettavaa, mutta työelämän surkeuden kuvaus on kiitettävän perusteellista työtä.

Minulla tuli mieleen Karl Marxin kolmiosainen ”Das Kapital: Kritik der politischen Ökonomie” (1867, 1993, 1894), jossa Marx uupumatta vyöryttää todisteita todisteiden perään kuvatakseen mitä kapitalismi todellisuudessa on. Pääoma keskittyy yhä harvempien suurkapitalistien käsiin ja työläisten elämä väistämättä kurjistuu. Moskovalaisen 1970-luvun Edistyksen (Progres) kustannusliike ei korota Marxin prestigeä ennakkoluulottoman läntisen nykykeskustalaisen lukijan silmissä, mutta neuvostoliittolaiset suomennokset ovat laadukasta työtä.

Kummankin kirjailijan kirjoissa on synkkä poljento. Kumpikin kirjailija on argumenteissaan vastaansanomaton, että vastaväitteitä ei kerta kaikkiaan voi järkevästi muotoilla. En epäile hetkeäkään etteikö rajoittamaton kapitalismi johtaisi rajussa kilpailussa pärjänneiden harvojen oligarkkien suunnattomaan vaurastumiseen, ja laajojen kilpailussa huonommin pärjänneiden massojen köyhtymiseen.

Katsokaa vaikka ympärillenne! Missä ovat entiset kenkätehtaat, mattokutomot, kyläkaupat, huoltoasemat, kivijalkapikkukaupat, pientilat, kyläsepät? Kaikki on nykyään suurmarketeissa tai vielä useammin netissä.

Jeff Bezos kääri kohta voitot arkiostos- ja ruokakauppalaskustasi, kun Amazon vyöryy voimalla Pohjolaan. Siinä citymarketit ja prismatkin ovat helisemässä, puhumattakaan kyläkaupoista (jotka ovat jo lähes kaikki kadonneet), kun Amazon alkaa vyöryttää kiinalaista tai muuta halpatuotantotavaraa Pohjolan perukoille ylivoimaisella logistiikallaan Halvalla. Jeff Bezosin on hyvä laajentaa bisneksiään, kun AliBaban Jack Ma on ilmeisesti nyt jotenkin likvidoitu Kiinassa, ja alkuvuonna maailman rikkain Elon Musk polttaa rahojaan nykyään pääasiassa raketteihinsa.

Marxia nykykapitalistit ja Lontoon pörssimeklaritkin kiittävät siitä, että hänen kapitalisminsa kuvaus on hyvin tehty, ja edelleenkin paikkansa pitävä. Kiitän puolestaan Siltalaa oivaltavasta työelän synteesistä, koska olen itsekin kokenut suuren lama-ajan, työelämän tympeyden ja ankaran kilpailun sekä typerän tulosjohtamisen joutavanpäiväiset tulostavoitteet. Työelämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista vaan raakaa peliä pahimmillaan.

Jonkin verran rohkenen kommentoida Siltalan johtopäätöksiä. Olen tehnyt hyviä hommia ja olen tehnyt paskaduunia. Välillä surkeiden hommien yllä ja välillä on ollut hopeareunus, eli hyviä hetkiä niissäkin on ollut – toisaalta parhaiten palkattu työ on joskus ollut niin sitä ruskeaa itseään että on ollut pakko irtisanoutua ihan vaan mielenterveyttään säästääkseen. Tässä iässä jo voi tehdä osatilinpäätöstä työelämän saavutuksistaan, ja on todettava että on ollut ollut sekä ylä- että alamäkiä, mutta eikö kaikilla ole? Kenellä elo menee vain ylös- ja eteenpäin kaiken aikaa? Pitääkö nykynuorille opettaa että elämän ja työelämän täytyy olla vain auringonpaistetta?

Varmaankin on niin että kunkin senhetkisestä asemasta riippuu, hirvittääkö nykymeno, vain onko nykymeno ihan luonnollista. Jos olet voittajan puolella, nykymeno on ok, mutta jos olet syystäsi tai syyttömästi jäänyt häviäjien puolelle, niin tottahan työelämän nykymeininki jurppii. Varopas tämän päivän menestynyt pikkupomo tai isompikin päällikkö, aina on jossain vielä isompi pomo tai omistaja, joka voi tulla huomenna sanomaan, että nyt pidetäänkin YT:t. Kyllä se pomokin urakehityksestä voidaan näppärästi pudottaa, se vaan sattuu kovemmin. Menneellä menestyksellä ei tee mitään, jos ensi vuonna pitää saada enemmän tulosta. Kuluja on vaan karsittava, minä tiedän, olen kokenut useasti tämän tiskin molemmilla puolilla. Siltala siteeraa osuvasti sivulla 442 lainaamaansa lausetta, että ”Pelkkiin moraalisiin pohdintoihin päätöksensä pohjaava johtaja löytää itsensä äkkiä etsimästä työpaikkaa”. Näin se kuulkaa menee.

Toisaalta oliko oikeasti ennen paremmin? Jos mennään tarpeeksi kauas historiaan, vaikka 1700-luvulle, oliko ihmiselo silloin katovuosien ja ison vihan aikaan parempaa? Tai 1800-luvulla, jolloin oli Suomessakin pitkä rauhan jakso. 1900-luvun alkupuoli oli pelkkiä kulkutauteja, pula-aika ja lukuisia sotia, mutta vuosisadan jälkipuolihan oli suurta yhteiskunnan vaurastumista ja edistystä. Teemu Keskisarja on tehnyt historiateoksia, joissa kaukainen Suomen historia kuvautuu kovasti synkkänä ja hengenvaarallisena aikana. Mitähän Siltala kirjoittaisi esimerkiksi 1830-luvun työelämästä ja sen kurjistumisesta ja kapitalismin vahvistumisesta? Varmaan kriittisesti.

Onko tulos sitten se, että maailmassa on loppujen lopuksi vain yksi suurkapitalisti, joka omistaa kaiken työntekijöittensä sieluja myöten ja jolle koko maailma tekee töitä huonolla omatunnolla itsesyytösten vallassa? Sekö on kapitalistisen maailman ja työelämän surkea päätös?
Siltala itsekin kirjansa lopun johtopäätöksissä pohtii turbokapitalismin legitimaatiokriisiä. Historioitsija kertoo sivulla 437, että ”Hyperkilpailu on ehkä ratkaissut tuottamattoman pääoman ongelmat mutta karahtaa tunnetalouden salakareille”. Tunnetalous-sana on sivistynyt kiertoilmaisu ”pännimiselle”. Selkokielellä sanottuna kansaa ottaa siis päähän, jos kansa joutuu raatamaan suurkapitalistien asettamien tulostavoitteiden eteen saamatta muuta kuin lisää työtehovaatimuksia! Lopulta on pakko seurata kapina. Sehän on itsestään selvää.

Tarvitseeko ihmetellä enää totuuden jälkeistä aikaa: oikeistopopulisteja, keltaliivejä, värivallankumouksia, poliittista polarisaatiota, hörhöpuolueita, kongressin valtaajia, hopeaveden juottajia, salaliittoteorioita, rokotusten vastustajia, fasismin nousua, jne. Sylttytehdas taitaa olla siinä, että annoimme rajattomalle kapitalismin rehottaa ja työelämän annoimme kurjistua. Tottahan se kansan pänniminen jossain näkyy lopulta. Kyllä Marxkin jo sen tiesi.

Jouni Niskanen
Keskusta Vaasa
Ehdolla kuntavaaleissa

Korkeakouluissa opetus- ja tutkimus- sekä esimiestehtävävissä pitkään, pankissa kiinteistövälitystehtävissä aikansa, nyt oma yritys ja muuta kiinteistö- ja metsäharrastetta. Sote kiinnostaa, samoin koulutus, kuntien kehittäminen, kaikki elinkeinoihin liittyvä, sekä ulkopolitiikka ja EU.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu