Kuinka vanhan aatelissuvun vesa näytti kaapin paikan räyhäävälle perusjuntille

Aatelisarvo ei tänä päivänä takaa etuoikeuksia yhteiskunnassa. Aateluus kertoo kuitenkin usein satojen vuosien perinteestä, tapakasvatuksesta ja sivistyksestä ja voi auttaa toimimaan oikein hankalissa ristiriitatilanteissa – myös politiikassa.

En toista enää persu-Peltokankaan aamuöistä purkausta vaan tiivistän tähän kreivien sukua olevan kansanedustaja Anders Adlercreutzin täydellisen vastauksen siihen: ”Tällainen käytös tuskin vie asioita eteenpäin.” Tämän täydellisemmin ei voi isottelevaa ja suutaan soittavaa junttia nolata. Näin puhutaan von oben kuin uhmaikäiselle lapselle: ei provosoiduta, mutta asetetaan selvät rajat. Jos kiukuttelu ja haistattelu jatkuu, on selvää, että asiat mutkistuvat.

Adlercreutzin vastauksessa on piiloviittaus siihen, että Rkp on Säätytalossa kuskin pukilla – vaiko aateloituna ritarina uskollisen ratsunsa selässä.

”Tekstin puolivälissä hän sanoi jotain muuta ja lopussa korosti hyvää henkeä. En oikein tiedä, mitä hän sillä tarkoitti” Adlercreutzin sanakäänteet ovat pehmeät, mutta viesti tulee täysin selväksi.

Peltokankaan räyhäämisen pitäisi hävettää meitä kaikkia maatiaisnousukkaita ja pyrkyreitä. Adlercreutzin kaikesta huolimatta positiivista asennetta pitää harjoitella monessa sukupolvessa, kaikilta se ei onnistu senkään jälkeen. Sen sijaan, että solvaisi takaisin, Adlercreutz antaa hyväntahtoisen ohjeen. Tämä on diplomaattista ja hienotunteista, finkänsligt.

”Heidän olisi varmaan hyvä todeta yhteisesti, että oppositiossa oleminen on yksi asia ja hallitus­neuvotteluissa tai -vastuussa oleminen toinen. Neuvotteluihin ei voi lähteä olettaen, että pystyy sanelemaan asioita.”

https://www.is.fi/politiikka/art-2000009568474.html