Demokratia tulee, demokratia men… no, toivottavasti pysyy

Monelle minun ikäiselleni ja tapaiselleni Bertrand Russell oli kouluaikoina samanlainen sadankomitealainen televisiohahmo kuin Erkki Tuomioja. Nyt ajatellen heidän välillään on sentään pieni ikäero, vähän yli 74 vuotta.

Russell täytti 56 sinä vuonna, jolloin Britanniaan saatiin yleinen äänioikeus, jopa naisille. George Bernard Shaw täytti samana vuonna 72. Demokratia ei todellakaan ole mikään ikiaikainen itsestäänselvyys.

Sanahan on alun perin muinaisten kreikkalaisten, mutta ei se vielä 1700-luvun Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksissakaan koskenut naisia, orjia ja sen sellaisia. John Stuart Mill oli jokseenkin ensimmäinen, jolle yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tuli mieleen edes etäisenä mahdollisuutena, 1800-luvun puolivälissä.

Toistaiseksi aikuisten yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, kaikkia hulluja ja hulttioitakin koskevana, on oikeastaan toteutunut vain Suomessa, jossa tunnetusti otettiin ensimmäisenä käyttöön myös naisten vaalikelpoisuus.

Mainitsin aluksi Russellin, koska hänkin oli niitä, jotka kaavailivat itsehallinnollisen sosialismin muotoja 1900-luvun alussa. Miten sellainen self-governing socialism oikeastaan voisi suhtautua parlamentaariseen demokratiaan? Tätä eivät ole vieläkään ratkaisseet ne systeemiteoreetikot, joiden mielestä on jonkinlainen selviö, että järkevin hallintotapa aina voittaa.

G.B. Shaw’lle ”sosialismi” merkitsi sitä, että valtio omistaa lähes kaiken tuotannon. Kyllähän sellaista voisi parlamentaarisestikin hallita, niin kauan kuin se useimmille puolueille sopii. Itse asiassa vuonna 1950 kuollut Shaw taisi viimeisinä vuosinaan nähdä oman haaveensa melkein toteutuneen Attleen Britanniassa.

Kylmän sodan aikana niin Kiina kuin Varsovan liiton maatkin onnistuivat kuitenkin vakuuttamaan monien itsenäistyvien kehitysmaiden johdon siitä, että monipuoluejärjestelmä on ihan turhaa resurssien tuhlausta.

2000-luvun alkuvuosina poliittiset vapaudet ja parlamentaarinen demokratia etenivät maailmalla yllättävänkin nopeasti – monin paikoin nimenomaan siellä, missä Yhdysvaltain republikaanihallitus ei yrittänyt niitä edistää. Nykyisinhän suuntauksen väitetään joiltakin osin pysähtyneen, mutta ainakin parissa Etelä-Amerikan maassa on viime kuukausina juhlittu demokratisoitumisen uudelleen käynnistymistä.

Sattuman osuus on kulttuurihistoriassa pienempi kuin oikeassa luonnonvalinnassa, mutta kaikessa evoluutiossa säilymiseen riittää, että joten kuten kussakin ympäristössä selviää. Mikään ei takaa yhdenkään poliittisen suuntauksen pärjäävän luontokadon oloissa, mutta varmaa on, että Maapallolla ei ole hätää. Planeettaa ei tarvitse pelastaa, ihmiset vain.

Öisin olen seurannut Yhdysvaltain edustajainhuoneen puheenjohtajan valintaa. Farssi herättää kysymyksen, kuinka todennäköistä pelastus on. Juuri tänään on kulunut tasavuosia Washingtonin vallankaappausyrityksestä.

jpvuorela
Tampere

Vuonna 1955 syntynyt toimittaja, yhteiskuntatieteilijä ja isoisä. Jazz forever.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu