Kokonaisuuksista ja osista
Todellisuus on yksi ja sama, sinun tajuntasi mukaan lukien, usko pois. Minä ainakin uskon. Mitään ei voi tapahtua, joka olisi jotenkin vastoin kvarkkeja, fotoneja ja muita perushiukkasia koskevia todennäköisyyksiä. Kaikki johtuu sattumasta ja välttämättömyydestä.
Mahdollisia muita maailmankaikkeuksia ei kannata ottaa huomioon, koska ne eivät voisi kuitenkaan vaikuttaa tähän ainoaan havaitsemaamme.
Jossakin mielessä kovan tieteen kovin ydin ja terävin etureuna pohtii samoja ongelmia kuin 2500 vuotta sitten. Koostuuko todellisuus erillisistä hiukkasista vai jonkinlaisesta jatkuvuudesta? Emme oikein osaa kehittää kaiken teoriaa, joka sisältäisi molemmat näkökulmat ilman ristiriitaa. Fysiikan standardimallissa kaikki muu on kvantifioitu paitsi gravitaatio.
Vallitsevan gravitaatioteorian mukaan menneisyys ja tulevaisuus ovat osa todellisuutta, eikä nykyhetkeä oikeastaan ole. Entropialain mukaan aika kuitenkin kulkee vain yhteen suuntaan. Entropialaki ei kuitenkaan oikeastaan koske avoimia systeemejä.
On helppo sanoa, että ”kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa”, mutta ei ole kovin selvää, mitä sillä tarkoitetaan. En tiedä, onko ”summa” tässä kovin relevantti matemaattinen termi. Ymmärrän, jos tällaisella puheella viitataan vaikka siihen, että osien välisten yhteyksien tuottamia ilmiöitä ei välttämättä huomata pelkästään luettelemalla osia.
Kukaan ei voi millään käytännöllisellä tavalla johtaa fysiikan peruslaeista vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mikä on kastilaitoksen suhde äänioikeuden kehitykseen” tai ”Miten korkotaso vaikuttaa inflaatio-odotuksiin”. Sanomme, että tällaiset ilmiöt ovat emergenttejä kokonaisuuksia. Eivät niitä koskevat lait kuitenkaan voi toimia jotenkin fysiikan peruslaeista riippumatta.
Minkälainen kokonaisuus on maailmankaikkeus? Voiko se oikeastaan koskaan päätyä niin sanotusti todennäköisimpään tilaan siten, että mikään ei enää liikahda, koskaan. Enpä usko, älä usko sinäkään.
> Minkälainen kokonaisuus on maailmankaikkeus? Voiko se oikeastaan koskaan päätyä niin sanotusti todennäköisimpään tilaan siten, että mikään ei enää liikahda, koskaan.
Pitää kai kysyä, onko maailmankaikkeus äärellinen ja deterministinen. Jos on, maailma kai päätyy periaatteessa joskus joko yhteen tilaan tai jonkinlaiseen luuppiin, jossa kiertää ikuisesti. Miten on? 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Entropialaki on tilastollinen kaikkein suljetuimmissakin systeemeissä. Miten yhden maailmankaikkeuden viimeisistä pihahduksista päästäisiin seuraavaan big bangiin, pitäisi kysyä Roger Penroselta.
Ilmoita asiaton viesti
Tähän juttuun sopisi sekin, että juuttuisime positiiviseen luuppiin, jossa kaikenlaiset kaiken tuhoavat katastrofit olisivat mahdottomia, ja maailma vain toistaisi ihanaa itseään vaikkapa muutaman tuhannen vuoden sykleissä. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Tuo sykli toimisi todennäköisesti niin, että et muistaisi eläneesi aiemmin, vaan kokisit vain samat ilot ja riemut uudelleen. Tragiikkaakin voisi vähän olla, mutta ei sen pahempaa kuin edellisellä kierroksella. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Ihmisillä on myös ollut deja-vu -kokemuksia, eli tunne siitä, että joku kokemus on tapahtunut jo joskus aiemminkin. En muista kenenkään kuitenkaan väittäneen, että muistaisi (ainakin pääpiirteittäin) koko entisen elämänsä, joka meni samoin kuin nykyinenkin. Tuollainen tietoisuus mahdollistaisi myös ennustamisen, esimerkiksi niin, että henkilö saattaisi muistaa entisen elämänsä perusteella seuraavan viikon lottonumerot.
Oletin kuitenkin edellä, että ihmiset eivät todennäköisesti muistaisi edellistä elämäänsä (ainakaan noin tarkasti). Tein tuon oletuksen siksi, että tuollaista tietoa ei näköjään ole meillä tässäkään maailmassa. Voisi olla tietenkin toisinkin, mutta maailma olisi siinä tapauksessa aika erilainen kun tämän hetken kokemuksemme maailmasta. (Sekin on mahdollista, että emme ole vielä tuossa luupissa, ja maailmankuvamme tulee muuttumaan radikaalisti, kunhan saavumme tuohon luuppiin.)
Entisiä elämiä voisi olla myös useita erilaisia (viittasit ehkä tällaisiin), mutta nekin voisivat toistua, vaikkapa kymmenen elämän sykleissä. Ja toki jokainen elämä voisi olla myös ainutkertainen, ilman todellisia muistoja aiemmasta. Tiede ja historiankirjojen tutkiminen (löytyisi vanha dokumentti, jossa on yllättäen saman niminen henkilö, joka eli samaa elämää) voisi tosin tässäkin tapauksessa paljastaa yksityiskohtia myös oman elämän tulevista tapahtumista.
Nuo simulaatioskenaarot ovat minusta hyvä ajattelun työkalu. Niitä voi käyttää niin uskonnollisvetoisen kuin uskonnottomankin ajattelun hahmottamiseen. En ole vielä keksinyt sellaista uskonnollista tai muuta maailmankuvaa, joka ei sopisi puitavaksi tuollaisen simulointiskenaarion avulla. Simulaatiopohdinnan suurin etu on kai se, että noin ihminen pääsee helposti tarkkailemaan tilannetta myös simuloijan kannalta, helikopterinäkökulmasta, sen sijaan, että keskustelisi asiasta vain ”simuloinnin kohteen näkökulmasta”. Se tuo valoa myös esimerkiksi jumalan yläpuolella olevan jumalan mahdollisuuteen ja muihinkin kiinnostaviin mahdollisuuksiin.
Ilmoita asiaton viesti
Yhteiskuntafilosofian professori Panu Raatikainen on käsitellyt mentaalisen kausaation filosofisia tulkintoja ja ongelmia esimerkiksi samannimisessä artikkelissaan ” MENTAALINEN KAUSAATIO” (2007), Ilmestynyt teoksessa Heta Gylling et al. (toim.) SYY, Gaudeamus, Helsinki, 2007; https://philpapers.org/archive/RAAMK.pdf
Raatikainen näkyy torjuvan Descartesin jyrkän dualismin, epifenomenalismin, Leibnizin ehdottaman parallelismin sekä onneksi myös behaviorismin – viittaamatta tässä yhteydessä persuihin, äärioikeiston vihapuheeseen taikka kansanedustaja Atte Kalevan twiitteihin.
Mentaalinen kausaatio on ollut ja on aito ongelma länsimaiselle filosofialle, ja toisaalta maagisten harjoittajien, sinänsä epätieteellisen, koulukunnan kannalta on kiinnostavaa jos yhden henkilön mentaaliset tilat aiheuttavat vaikutuksia toisten henkilöiden mentaaliseen ja fyysiseen tilaan ilman fysiikan lakien mukaista vaikutusmekanismia.
Ilmoita asiaton viesti
Näitä on kiinnostavaa pohtia. Jos halutaan edetä uskomusten suhteen minimalistisesti, on hyvä palauttaa mieleen nämä filosofiset perusideat: Occamin partaveitsen mukaan ilmiöitä selittävien tekijöiden määrän tulee olla mahdollisimman vähäinen. Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja (ilman lisäoletuksia).
Jos taas ollaan valmiita liikkumaan jonkin verran myös uskon alueella (kuten Vuorela näyttää suosittelevan: ”usko pois”), pohdittavaa avautuu enemmän. Vaikkapa Leibnizin monadologiaa voi käyttää haastamaan ajatteluaan, vaikka harva sen sellaisenaan hyväksyy. Tämä integraalilaskennan keksijä (Newtonista riippumattomasti) kehitti ajatuksen yksilösubstansseista eli monadeista, joissa kussakin heijastuu koko maailmankaikkeus kuten joulupalloista koko huone.
Suomen arvovaltaisimpana filosofina pidetty Georg Henrik von Wright on pohtinut jossain kirjassaan (muistaakseni Explanation and Understanding), miten voimme selittää omien yksinkertaisten intentioidemme (aikomustemme) ja tekojemme suhdetta. Jos aion avata ikkunan ja sitten avaan sen, olenko aiheuttanut kausaalisesti ikkunan aukeamisen? Voinko tietää tämän varmasti? Jos voin vastata tähän kyllä, mentaalinen kausaatio (hän ei ehkä käyttänyt tätä termiä) näyttää todistetulta.
Sitten tosin on pohdittava vielä esimerkiksi, mikä olen ’minä’. Muistaakseni von Wright päätyi kantilaistyyliseen ratkaisuun: ’minä’ on välttämättä oletettava teon mielekkyyden pelastamiseksi, ja jopa ’minun’ ’vapaa tahto’. Kun näitä toimintoja sitten selitetään ulkoa päin, esim. fysiikan kautta, ei koskaan päästä selittämään esimerkiksi ’minä avaan ikkunan’ -tapahtumaa tyhjentävästi. (Kirjoitin tämän ulkomuistista sikäli kuin se vaikuttaa vaikuttaa minulle ymmärrettävältä, korjatkaa mielellään jos ehditte etsiä lähteen.)
Ilmoita asiaton viesti
”Vapaan tahdon” näennäisongelmasta:
Kukaan ei pakottanut aseella uhaten minua julkaisemaan tätä kirjoitusta, mutta julkaiseminen seurasi silti kaikesta historiassa siihen johtaneesta, kuten kielen ja tietoverkon keksimisestä.
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/jpvuorela/vapaa-tahto-sattuma-ja-valttamattomyys/
Ilmoita asiaton viesti
Kiinnostavia näkökohtia kirjoitit, Vuorela, myös linkkaamassasi aiemmassa jutussa. Itse koen kuitenkin tietäväni vähemmän: En esimerkiksi tiedä, millä perusteella ihmisille ilmenevää vapaata tahtoa koskevat kysymykset olisivat pinnallisempia kuin kvanttifysiikan tason ongelmat. Mistä näkökulmasta ’pinnallisuus’ määritellään?
Kvanttifysiikan tasosta luulen ymmärtäväni, että todennäköisyyksien avulla voidaan selittää ilmiöitä lähes välttämättöminä. Schrödingerin kissa -esimerkki on silti kiinnostava, yksinkertaistaen: jos emme tiedä, onko ydin hajonnut vai ei, emme tiedä, onko laatikossa kissa vai ei.
Eli aihetta agnostisismiin (ei-tietävyyteen) tällä ”syvemmällä” tasolla jää minulle edelleen, on siis ainakin tähän asti jäänyt.
Ilmoita asiaton viesti
En sanonut, ettei ”mikään” pakottanut vaan, ettei ”kukaan” pakottanut. Kaikki johtuu sattumasta ja välttämättömyydestä.
Jälkeläisten tuottamista voisi joissakin tapauksissa pitää huvittavanakin esimerkkinä nisäkkäiden mentaalikausaatiosta, mutta luulen, että itiökasveille asia on toinen.
Ilmoita asiaton viesti
Donald Trump ratkaisi tämänkin asian ilman suurempia pohdintoja:
huusi kurkku suorana, että ”I am the fucking president” ja heitti
ruokalautasensa seinille.
Ilmoita asiaton viesti
Yksi suhteellisuusteorian osa-alue on niin sanottu ”ikuisuusteoria”. Eräs Einsteinin fyysikkokolleega kertoi muistelmissaan, että hän oli istunut Einsteinin vieressä jossain luennolla, jossa puhuja ylisti tuntikausia suhteellisuusteoriaa ja Einsteinin neroutta. Jossain vaiheessa Einstein oli kuiskannut vierustoverinsa korvaan: ”Olen juuri keksinyt uuden ikuisuusteorian.”
Ilmoita asiaton viesti
Vuorela vetää turhan isolla kynällä yksinkertaiseen asiaan. Tottakai fysiikan laeilla voidaan selittää montakin syy- ja seuraussuhdetta esim. poliittiseen päätöksen tekoon. Yksinkertainen selitys asialle on universaalissa kosmoksekssa oleva ilmiö, jota kutsutaan tapahtumahorisontiksi. Wikipediassa on lyhyt ja helppo selvitys mitä asialla tarkoitetaan. Lisäksi siellä löytyy lisäyksiä aiheeseen
wikipedia.org/wiki/Tapahtumahorisontti
Jos linkki ei toimi hae käsin.
Joka tapauksessa kysymyshän ns. valonnopeudesta ja mustista aukoista. Tästä voidaan helposti vetää johtopäätöksiä siitä, että monella poliittisella tai muuten vain päättäjällä on aivokoppansa sisällä musta aukko. Toki mikrokosmokseen sopivassa tilassa. Valo ei pääse pakenemaan sieltä eli ajatusneutonit ovat ikäänkuin vangittuna. Se aukko myös imee näitä neutroneita tai fotoneja, miten vain. Mässäiltyään tarpeeksi musta aukko siellä pääkopassa alkaa vapauttamaan niitä ja ne ylittävät siis valonnopeuden paetessaan. Voittavat gravitaation.
Valitettavasti tämä reaktio tulee liian myöhään ja siitä siis nimike tapahtumahorisontti. Yksinkertaista.
Ilmoita asiaton viesti
Valitettavasti sarkasmini ei taida toimia ja joku ottaa jopa tosissaan kommenttini. Pyydän anteeksi.
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä se varmaan tässä ketjussa toimii. Kerro joskus, miten tosikkous on ilmennyt muualla.
Ilmoita asiaton viesti
Ottamatta kantaa redukionismi – emergenssi -problematiikan fysikaalis-filosofiseen abstrahointiin toteaisin seuraavaa:
Se mikä on kaikille yhteistä – se ei välttämättä ole ihmistieteiden kiinnostavimpia tutkimuskohteita.
Esimerkiksi peilisolujen sanotaan mahdollistavan roolinotto-emootiomme. Hyvä. Jokaisella ihmisellä on x -määrä peilisoluja. Noin siis jokaisella on periaatteellisesti fysikaalis-materiaalisen puolen mahdollistama valmius esimerkiksi empatiaan.
– Mutta se mikä ihmistiedettä kiinnostaa onkin: mistä empatiakyvyn erilaisuus syntyy, miten siihen vaikutetaan.
Tavallaan itsestäänselvä väite ”sulla on kato empatiaa ku sulla on hyvät peilineuronit” on makroluentaa.
– Mikroluentaan siirrymme kun toteamme ”kato, sä oot tommonen nuija kun sun kehityksessä isäs ei opettanu sulla tapoja”. Tällöin itse asiassa kysymme ”miten ihmisen ulkoinen/sisäinen ympäristö tuottaa ihmiselle tietyn sisältöisen ja tasoisen empatiatason”.
Ilmoita asiaton viesti
– Mutta se mikä ihmistiedettä kiinnostaa onkin: mistä empatiakyvyn erilaisuus syntyy, miten siihen vaikutetaan.
Kysymyksen ymmärrän, vaikka peilisoluista en tiedä mitään, ja toisaalta mielikuva niistä, on vähän se, millä joskus paikkaillaan sitä, mistä ei paljoa muutenkaan tiedetä. Ehkä olen väärässä.
Empatiaan liittyy pakosti jotain omakohtaisen läheistä, ts merkittävyyttä ja painoa, joka tuntuu… viimein fysiologiassa, ja ehkä lähinnä näin, kun mukana tosiaan se tulkinta, ts sen kohdistaminen, mihin tuntemukset on oppinut liittämään.
Periaatteessa analyysi mutteritasoisena, mutta samalla osuvan oloisena, ei välttämättä ole vaikea, mutta kuitenkin haastaa, eikä ole heittää ihan tuosta vain.
Kyseessä lienee jako, jonka mukaisesti ottanut maailmaa, itseään suhteessa muihin.
Ääripäässä tätä ei ole, ja on vain tuntemusta, vailla rajoja, jolloin on ei-yksilöllisyyttä, eikä empatiasta voi puhua.
Toinen ääripää on havaintoa, jossa ei ole tuntemusta, jolloin epatiaa ei ole, kouriintuntuvana, joskin ymmärrystä, ts kognitiivista empatiaa voi olla, tavallista enemmän.
Kun puhutaan empatiasta, tarkoitetaan ihmisen tapauksessa empatialla ymmärryksellistä sekä tuntemusperäistä tavalla, jossa on mahdollisuus toteutua toisen tilannetta koskevat merkittävyystekijät tavalla, joka palvelee toista mahdollisimman hyvin.
Empatia sopivimmin toteutuneena, tarkoittaisi noinollen myös sitä, että toisen tilannetta ei tosiaan verrattaisi kaavamaisesti omaan tilanteeseen.
Empatia sopivana, on siten paljon riippuvaista myös siitä, ketä varten empatiaa toteutuu.
Empatia voi olla ylimenevää, ja kääntyä epäempatiaksi, ellei vastaanottoa oikeasti ole, ts empatia on sokeutta, joka ymmärryksellisyyden kautta, tai sen, ettei tuntemuspuoli ole kunnossa.
Vaikka empatiaan liitetään rajanvetoa kokijan ja empatiaa kokevan välille, rajanvedollisuuden voi kokea epäempaattisesti, tai sen, että rajaa ei ole riittävästi.
Mitä maailmaa toinen elää, ja mitä maailmaa voi ottaa vastaan… asettaa tietyt rajat sille, miten empatia voi käytännössä ilmetä, ettei tule koetuksi ongelmallisena, mikä joskus voi olla sopivaa, vaikkei tosiaan tunnu hyvältä.
Melko hyvä kommentti, tässä yhteydessä. Mitähän empatiaa osoitaa, blogistia kohtaan, jos pitää selkeämpää rajaa osallistumiseen. No, jää hänen osuudeksi, ainakin jonkin verran.
L.
Tunne ja tarinallisuus (etc) ihmisen tapauksessa, on kuitenkin voimaa (ymmärrys, liima,.. yhteys), ja ilman tällaista, ei voida puhua kokonaisuudesta. Tämä on merkittävä pointti, ja maailmaa ja siellä ilmeneviä, voi arvioida tällaisen jälkeen, aika toisin.
Ilmoita asiaton viesti
Monesti kiistellään siitä onko olemassa absoluuttista totuutta. Jos pidetään totuutena, että koko maailmankaikkeus koostuu (atomeja pienemmistä) alkeishiukkasista, niin totuus on tietenkin aina se, missä positiossa kaikki alkeishiukkaset maailmankaikkeudessa ovat. Se on siis absoluuttinen totuus, jossa ei ole tulkinnanvaraa.
Jos kaikki tulkitaan reflektioksi yllämainitusta fundamentaalisesta totuudesta, niin se koskee myös koko ihmiskuntaa ja sen historiaa. Jos joku hallitsija raivostuu, niin sekin on johdettavissa alkeishiukkasiin hänen omassa fyysisessä olemuksessaan.
Jos puolestaan ajatellaan aikaa käsitteenä, niin Einsteinin käsitys ajasta neljäntenä ulottuvuutena selittää melko ymmärrettävästi mistä ajassa on kysymys. Ihmiselle kolmiulotteisen havaintomaailmansa vankina riittää sijainnin määrittämiseksi kolmiulotteinen koordinaatisto. Mutta jos on tarkoitus sopia tapaamisesta, niin sen onnistumiseksi tarvitsee neljä ulottuvuutta: pituuspiirin, leveyspiirin, korkeuden (esim. meren pinnasta) sekä ajan. Jos yksikin ulottuvuus neliulotteisesta koordinaatiosta puuttuu, niin tapaaminen ei onnistu.
Yllämainittu ajatusrakennelma sisältää avaruuden kaarevuuden neljännessä ulottuvuudessa. Jos matkustaa riittävän pitkälle samaan suuntaan avaruudessa, niin tulee takaisin lähtökohtaansa. Eli kulkija palaa samaan aikaan, jolloin on lähtenyt. Avaruus on kolmiulotteisesti rajaton, mutta äärellinen.
Pallon pinnalla elävät kaksiulotteisen havaintomaailman vankina olevat lattaoliot eivät mitenkään voisi ymmärtää, että he palaavat takaisin lähtöpisteeseensä. kulkiessaan suoraan eteenpäin. Heille kaarevuus kolmannessa ulottuvuudessa on käsittämätöntä.
Jos ajatellaan Jumalaa kaiken hallitsijana, niin työhypoteesina voi ajatella tarkkailijaa, joka näkee koko neliulotteisen maailmankaikkeuden ”viidennestä” ulottuvuudesta, jolloin aikaa ei ole mennyttä tai tulevaa, vaan kaikki aika äärellisyydessään havaittavissa koko ”pituudeltaan” tässä ja nyt.
Tuosta seuraa myös kohtaloon uskomisen oikeutus. Kaikki mikä on tapahtunut, on tapahtunut vain yhdellä tavalla. Joka hetki alkeishiukkaset universumissa ovat olleet vain yhdessä asennossa suhteessa toisiinsa. Vastaavasti kaikki mikä (meidän näkövinkkelistämme) tapahtuu vasta tulevaisuudessa, tulee tapahtumaan vain yhdellä tavalla. Koska emme ole tarkkailijoina siellä viidennessä ulottuvuudessa, emme tiedä missä asennossa alkeishiukkaset ”myöhemmässä” aikakoordinaatissa tulevat olemaan. Mutta se on varmaa, että vain yhdessä asennossa. (Siis kaikki ne alkeishiukkaset määrältään kvintiljoona potenssiin kvintiljoona potenssiin kvintiljoona …)
Ilmoita asiaton viesti
Että ”ei ole tulkinnanvaraa” siinä, missä positiossa alkeishiukkaset ovat, liittyy tietenkin siihen, kuinka suuria odotuksia meillä on ”tulkinnalle”. Kööpenhaminan tulkintaa parempaa muotoilua on viime vuosina etsitty monessa hyvässä kirjassa:
Adam Becker:
What Is Real? The Unfinished Quest for the Meaning of Quantum Physics. Basic Books, 2018.
Philip Ball:
Beyond Weird. Why Everything You Thought You Knew About Quantum Physics is Different. University of Chicago Press, 2018.
Sabine Hossenfelder:
Existential Physics. A scientist’s guide to life’s biggest questions. Atlantic Books, 2022.
Ilmoita asiaton viesti
Entä, jos kaikkessa ns. kehityksessä, tieteessä kuin kaikessa näkyvässä ja näkymättömässä kvarkkimaailmasta avaruuden linnunratoihin, pitää olla vallitseva kokonaistasapaino. Se voi olla silmissämme ns. kehitysä tai taantumista kokemiemme tunnistettavin aikavälein.
Ihminen on siinä luonnon kokonaIsuudessa vain pieni tekijä, vaikka se luulee olevansa kokoansa suurempi säätelijä ja kehityksen kuningas maan päällä.
Ilmoita asiaton viesti
Hyvää pohdintaa siinä mielessä, että mikään ei töksähtänyt erityisemmin. Se on minusta saavutus kun ottaa huomioon, että sanottuna on jotain. Kyse ei ole huumorista. Ote on ns tolkullinen. Ei mene mahdottomuuksiin, tai kavennu täyshäipyväksi.
Ilmoita asiaton viesti
Samaa mieltä, mutta ei jatketa poistetun kommentin aiheesta tässä.
Ilmoita asiaton viesti
Palautin tänne Helstamon ihan asiallisia kommentteja, jotka hän lienee itse poistanut. Keskustelua on vaikea seurata ilman niitä.
Ilmoita asiaton viesti
No, ei sitten. Ovat poistuneet uudelleen.
Ilmoita asiaton viesti
Maailmankaikkeudeksi kutsuttu järkäle on logiikan mukaan ollut aina olemassa muodossa tahi toisessa, joku ns. bigbang on vain yksi tämän loputtoman prosessin pienen pieni osanen. Aineeksi kutsumamme kaiken muun ylijäämä, joka on 99, 9999 prosenttisesti tyhjää, ja vain 4,6% kaikkeuden energiasta, on tehnyt temppujaan varsin pitkän aikaa jalostuen lopulta pisteessä x lopulta aivoiksi, joissa syttyneen mielenkiinnon johdosta tarkkailemme nytkin vuonna 2023 näkemäämme kokonaisuutta yrittäen ymmärtää sitä. Tehtävä saattaa olla aivoillemme täysin mahdoton, mutta pitää ihmiskunnan osaltaan varsin hyvässä pöhinässä. Huonomminkin voisi aikansa viettää, päasia on liike, siitä ns. maailmankaikkeus antaa hyvän esimerkin, omassa päämäärättömyydessään.
Ilmoita asiaton viesti