Nuorisouupumuksen uudet muodot

Yle uutisoi keskiviikkona 12.2., kuinka korkeakoulujen pääsykoeuudistuksen piti vähentää valmennuskursseja, mutta todellisuudessa onkin käynyt toisin.

Nimittäin lukiolaisille myytyjen kurssien määrä on moninkertaistunut.

Ajelin autolla töihin ja satuin kuulemaan myös opetusministeri Li Anderssonin haastattelun aiheesta. Toimittaja tivasi ministeriltä, että ”miksi se on epätasa-arvoa aiheuttavaa tämmöinen kehitys?”

Anderssonin perusteli näkemystään sillä, että kaikilla nuorilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia osallistua monen tuhannen euron valmennuskursseihin. Että siksi se on epätasa-arvoista.

On tämäkin ongelma, mutta ei suurin ongelma tässä kehityksessä.

Itse näe vielä tätäkin suurempana ongelmana sen, että tämä päätön kaahotus ja kilpajuoksu elämänpuun parhaista oksista ulotetaan nyt entistä nuorempiin lapsiin ja nuoriin.

Ei riitä, että kisassa ovat olleet mukana nämä korkeakoulupaikoista taistelevat, mutta nyt kisaamaan ollaan ajamassa jopa yhdeksäsluokkalaisia. Ei mitään järkeä, sanon minä. Pian ollaan alakoululaisten kimpussa ja sitten jo eskareiden.

Kuulemma alan yritykset ovat jo suunnanneet huomionsa peruskoulun päättäviin eli yseihin. Jatkossa he ovat niitä, jotka maksavat lisävalmennuksesta päästäkseen niihin unelmalukioihin, joissa kirjoitetaan eniten laudatureita.

Siinä ohessa kuulemma myös valmennus muuttuu. Alan yritykset kehittävät parhaillaan hommaan soveltuvia kännykkäsovelluksia, joiden hinta tulee olemaan ”television kanavapaketin” luokkaa, eli muutamia kymppejä kuussa.

Tähän nyt toppia!

Kysyn vakavasti: eikö meillä ole tässä maassa ihan riittävästi uupumuksen kanssa taistelevia nuoria ja nuoria aikuisia?

Muistutan selvityksistä, joiden mukaan lukiolaisistamme 45 prosenttia kokee jo nyt stressiä. Viidesosa heistä kokee itsensä tälläkin hetkellä uupuneeksi ja yli kolmannes heistä on viimeisen vuoden aikana ollut huolissaan omasta mielialastaan.

Tuoreen Tampereen yliopistollisen sairaalan (TAYS) tiedotteen mukaan jopa joka neljännellä nuorella on todettavissa mielenterveyden häiriö.

Eikä siinä kaikki. Samaisen Taysin lastenpsykiatrisilla osastoilla hoidetaan jopa alle kouluikäisiä itsetuhoisia lapsia.

Tätäkö me oikeasti haluamme?

Minua huolettaa, että tämä ylisuorittamisen kulttuuri on jotenkin niin omaan elämäämme sekoittunutta, ettemme edes huomaa sitä.

Hulluinta on se, että kunnon bönäri tuntuu kuuluvan jokaisen todellisen menestyjän kasvukertomukseen. Romahduksesta saadaan ”ihan huikee” osa CV:tä.

Eiköhän puhalleta peli poikki? Nautittaisiin hetkestä. Hengiteltäisiin ihan vaan kaikessa rauhassa.

Ystävien ja perheen seurassa.

Eikö?

Juha Hakala

Kasvatustieteen professori, filosofi

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu