Ex-hiihtäjä Lassila ja traumatisoiva liikunta kouluissa
Entinen huippuhiihtäjä ja nykyinen liikuntajohtaja Kalle Lassila otti kantaa koululiikuntaan Keskipohjanmaa-lehdessä julkaistulla vblogilla ja aiheutti näin pienen somemyrskyn. Lassilan ajatus nähtävästi ymmärrettiin täysin väärin, kyse ei ollut koululiikunnan mahdollisesta traumatisoivasta vaikutuksesta vaan siitä, että liikunta koulussa ei sinänsä traumatisoi ketään. Näin ainakin Lassila asiaa selitti eri medioiden mukaan.
Ja näinhän se todellakin on. Hikoilu, hengästyminen, hapotus tai edes jälkikäteen jäykät tai kipeät lihakset eivät oikeasti traumatisoi ketään. Jos joku kokee, että hikoilu tai hengästyminen on vastenmielistä, on kyseessä aivan samanlainen kokemus kuin se, että jostakin toisesta kirjoittaminen tai lukeminen on vastenmielistä.
Koulussa kuuluu tehdä asioita, joista ei välttämättä erityisesti pidä ja oman mukavuusalueen ulkopuolelle meno on jokaisessa aineessa aivan oikein, jotta kehitystä tapahtuisi. Ongelma on se, että yllättävän moni nykynuori haluaa hyvin tarkkaan valikoida, mitä tekee ja tämä näkyy niin liikunnassa kuin muissakin aineissa.
Esimerkiksi itse olin alaluokilla monestakin syystä huono liikkuja, ensimmäiset numerot aineessa olivat kutosta ja seiskaa. Lukiossa olin kilpaurheilija ja kympin arvosanalla, mutta pointti on se, etteivät oma kömpelyys tai huono kunto, jotka minuakin vaivasivat, voi olla mikään syy, jonka taakse voi mennä ja lyödä homman läskiksi ja valittaa myöhemmin, kuinka koululiikunta traumatisoi.
Kuten Lassilakin tarkoitti, traumatisoituminen voi tulla opettajan metodeista, pedagogiikasta, jossa kannustamisen sijaan arvostellaan kömpelyyttä, hitautta tai muuta ominaisuutta. Tai nolataan oppilas tai annetaan lahjakkaiden dominoida joukkuepeleissä.
Edes pieni kilpailullisuus ei ole väärin, vaikka jotkut tästä nillittävät.
Väärin on puolestaan se, että yhä useampi oppilas pyrkii välttelemään kaikenlaista liikuntaa ja käyttää älyään, jotta voisi tavalla tai toisella välttää liikkumisen koulussa. Ja toisaalta sitten aktiiviset liikkujat treenaavat seuroissa ja liikkuvat hymyssäsuin koulussakin eli polarisoituminen vain jyrkkenee.
Aivan varmasti on ollut opettajia, jotka omalla toiminnallaan ovat traumatisoineet oppilaitaan. Kuitenkin olen aika vakuuttunut, että nykyisin liikuntaa opettavat eivät tähän virheeseen juurikaan syyllisty.
Liikuntaa olen itsekin jonkin verran opettanut, ilman alan koulutusta, mutta en toki aivan pystymetsästä. Eräs varsin kyseenalainen mutta liikunnallisesti toimiva juttu jäi mieleen ja juuri siksi, että onnistuin saamaan liikuntaa välttelevät innostumaan. Opetin alakoulun poikaporukkaa, joka ei kovin paljon liikunnasta välittänyt. Jostakin pälkähti päähän, että jospa leikitään vaikka suksilla talvisotaa mäkisessä ja metsäisessä maastossa ja tiedustellaan, tehdään ylläkköjä ja motitetaan vastustaja. Idea ostettiin vähän liiankin hyvin, kaikki liikuntaa välttelevätkin olivat innolla mukana ja kaksoistunnin lopuksi oli täysi työ saada porukka pois metsästä…no, ehkä eivät traumatisoituneet, toivottavasti.
Tuota traumatisointia vähennettiin aikanaan 70-luvulla poikakoulussa jakamalla luokka kolmeen eritasoiseen jalkapallopeliin. Parhaimmat pelasivat verenmaku suussa, ja voitosta saatettiin vielä pelin jälkeen käydä tappelunpoikanen. Keskikasti pelasi huvikseen asiaa liian vakavasti ottamatta. Kolmas porukka otti tavoitteekseen saada pallo lehmukseen, ja kun ikää vähän karttui, yritettiin saada pallo osumaan kadun toisella puolella olevan musiikkikaupan ovesta sisään – parhaassa tapauksessa suoraan levyhyllyn ääreen.
Mutta vakavammin puhuakseni: Kyllä liikuntatunneilla oli erittäin traumatisoivia tapahtumia esimerkiksi telinevoimistelussa, jossa vähiten liikunnallisetkin joutuivat yrittämään ja usein epäonnistuen kaikkien, usein pilkallisten katseiden sitä seuratessa. Opettajat, joilla itsellään oli menestyksekäs urheilu-ura takanaan, olivat keskimäärin inhottavimpia, koska ilmeisesti heillä kilpaurheilu oli vääristänyt tavoitteet niin, että liikunnan ilo muista lähtökohdista ei ollut asia, johon olisi kannattanut satsata.
Ilmoita asiaton viesti
Parhaimmat pelasivat verenmaku suussa, ja voitosta saatettiin vielä pelin jälkeen käydä tappelunpoikanen.
—————————–
Minun lapsuudessani jaot suoritettiin aina siten, että kaksi kaveria valitsi aina omaan joukkueeseen vuorotellen jonkun ryhmästä omaan joukkueeseensa. Koska olin jalkapallossa aivan haka minut valittiin lähes aina ekana, mikä hiveli itsetuntoani. Silloin ei tullut ajateltua niitä toisia, jotka jäivät aina viimeisiksi. Ei ollut varmaan kivaa.
Kerran pelasimme toista luokkaa vastaan ja opettajankin ihmetykseksi meidän luokka voitti 3-1. Tein maaleista kaksi ja syötin sen kolmannen. Vastustaja joukkueen paras pelaaja, joka oli vielä koko koulun tuntema kuumakalle, meinasi vetää minua turpaan pelin jälkeen mutta selvisin ehjin nahoin.
Ilmoita asiaton viesti
Voin vahvistaa, ei ollut kivaa. Sitten kun peli alkoi, niin hyvät syöttivät toisilleen ja tekivät maalit. Huonot pysyivät huonoina. Koulun liikuntatunneilla opin lähinnä vihaamaan liikuntaa ja kun koulu oli ohi, en kymmeneen vuoteen liikkunut metriäkään. Sittemmin liikkumisen ilo on kyllä löytynyt.
Ilmoita asiaton viesti
Niin…mutta yrititkö itse kehittyä? Olen tuntenut joukon oppilaita, jotka eivät ole olleet synnynnäisiä lahjakkuuksia, mutta sinnikkäästi yrittämällä ovat kehittäneet itseään ja saaneet niitä onnistumisen kokemuksia. Se, että haluaa yrittää ja pärjätä, vaikka ei olisikaan kovin lahjakas, auttaa paljon.
Ilmoita asiaton viesti
Jaa että ajattelinko 10-12 vuotiaana että voi hitsi, kyllä minun täytyy nyt opetella pelaamaan jalkapalloa. Nyt kun muistelen, niin en ajatellut. Ihan ensimmäinen kysymys olisi ollut, että miten sen olisi noissa olosuhteissa edes voinut oppia? Itsekseen potkimalla?
Ilmoita asiaton viesti
No, minä ainakin toimin ja ajattelin juuri noin. Jos en osannut, harjoittelin ja vaikka futista voi treenata ihan itse.
Ilmoita asiaton viesti
Kenties sitten sinä ja Lassila ette ole parhaita kokemusasiantuntijoita siinä kysymyksessä, voiko koululiikunta olla traumatisoivaa.
Ilmoita asiaton viesti
Voi olla, mutta lähtökohdat olivat minulla ihan samat kuin sinullakin eli viimeiseksi valittiin joukkueeen alakouluaikaan vielä 9-10-vuotiaana. Yläkoulussa asiat olivat jo ihan toisin ja liikunnassa pärjäämällä sai arvostuksen myös ns. kovilta jätkiltä. Minun valintani oli selkeä, kaikkea voi oppia ja kehittää, nopeutta, kestävyyttä, koordinaatiota…
Ilmoita asiaton viesti
Niin, monet tuntuivat silloin ajattelevan – ja ilmeisesti näin ajatellaan edelleen – että jokaisen pikkupojan kuuluu olla kiinnostunut pallopeleistä, ja jos on niissä huono, se on vain omaa syytä, mitäs ei harjoittele tarpeeksi ja sitä kautta voittaisi porukan suosiota puolelleen. Mutta tällöin unohtuu ainakin se, että liikuntatunti ei ole mitenkään muusta koulumaailmasta irrallaan, vaan siellä vallitsevat samat porukan sisäiset valtasuhteet kuin muuallakin. Saattaa esiintyä koulukiusaamista, ja niin että kiusaajat ovat samalla heitä jotka ovat parhaita pallopeleissä. Kiusaajia voi olla kymmenen ja kiusattu yksin.
Kaikilla on samat lähtökohdat, se on totta, ja ehkä tuostakin tilanteesta joku nousee ja lopulta potkaisee pallon maaliin entisten kiusaajien hurratessa vierellä. Mutta voi siinä käydä niinkin, että lapsi masentuu, syrjäytyy ja vetäytyy. Koulun liikuntatuntien ongelma oli, että käytetyt opetusmetodit enimmäkseen vaikuttivat kuvaamani kaltaisia valtasuhteita vahvistavasti.
Ilmoita asiaton viesti
Olet aivan oikeassa, kuvaamasi kehityskulku on aivan yhtä mahdollinen kuin se, että alkaakin pärjätä ja saa arvostusta. Toisaalta masentaminen, syrjäytyminen jne. ei suoranaisesti ole itse liikunnan syy.
Ilmoita asiaton viesti
Kuten Hytönen kirjoittaa, koulunkäyntiin vähän niin kuin kuuluu se, että vähemmän kiinnostuneet ja edistyneetkin joutuvat yrittämään ja osallistumaan, hui kauhea, jopa muiden nähden ja kuullen. Vähemmän taiteelliset joutuvat kuvaamataidon tunnilla piirtämään niin että muut näkevät lopputuloksen. Vähemmän musikaaliset joutuvat laulamaan ja soittamaan niin että muut kuulevat. Hitaammat ja epävarmemmat lukijat, tai heikomman kielipään omaavat joutuvat kielten tunneilla avaamaan suunsa, koska myös suullista kielitaitoa harjoitellaan. Jne. Jne.
Jostain syystä kuitenkin ne ovat ainoastaan liikuntatunneista traumatisoituneet, jotka vuosi- ja vuosikymmen toisensa jälkeen ovat jatkuvasti äänessä.
Onhan meillä toki vaihtoehto. Totutetaan ihmiset jo pikkulapsesta saakka, että he voivat tehdä ainoastaan niitä asioita, joista ovat kiinnostuneita, ja joissa ovat hyviä.
Sitten voidaan ihmetellä, miksi he ahdistuvat, kun reaalimaailmassa se ei olekaan aina mahdollista.
Ilmoita asiaton viesti
Kysehän ei ole mistään että rasitus olisi traumojen syy, vaan siitä, että heikosti suoriutuvat on vitsin aiheena ja kiusattuna, joskus jopa opettajan toimesta.
Ilmoita asiaton viesti
Pitää tietysti paikkansa. Toisaalta välillä tuntuu, että moni itkee myös sitä, että jokin liikkumismuoto oli vain epämiellyttävää ja kokee tämän lajin pilanneen koko innostuksen liikuntaan.
Ilmoita asiaton viesti
Meidän luokalla oli onneksi todella hyvä henki ja omalle kohdalle sattui niin ala-, kuin yläasteella upeat liikunnanopettajat. Ala-asteella oli paljon terveyshuolia, silti opettaja osallisti ja tein kuten pystyin. Ylä-asteella myös upea maikka, oli myös kitaramaikkana erinomainen. Tsägä siis käynyt kun kannustavia opettajia omalle kohdalle sattunut.
Hyvässä kunnossa kun skidinä olin pelattiin pihapelejä jatkuvasti ja vammaisurheilukin kiinnosti, esim uimavalmennuksessa olen ollut mitä Kasvio piti meille parajunnuille pro bono, se sitten jäi kun oli leikkauksia ja kuntoutusjaksoja jatkuvasti.
Urheilu on muutenkin ollut mulle pelastus, kun saanut kuitenkin hyvän lihaskunnon jo nuorena kehitettyä, pääsee nyt vähemmin huolin. Nykyään en kuin maastopyöräile, siis heh, vuoripyöräile ja kuntopiiriä, mutta on se hyvä peruskuntoa yllä pitää varsinkin kun viidennelläkymmenellä jo.
Hauskinta oli kun olin reseptiä Suomesta hakemassa ja ajattelin että kokeillaas mahtuuko vanhat luistimet jalkaan, mahtuihan ne ja menin sitten kentälle naatiskelemaan ja lämimään, niin sieltähän tuleekin ala-asteen liikanmaikka viitosluokkalaisten kanssa, oli hauska niiden kanssa pelata ja verestellä opettajan kanssa muistoja. 🙂
Ilmoita asiaton viesti
Liikunnan skaala on erittäin laaja, mutta eihän koulussa ole mahdollisuuksia käydä kaikkea läpi edes pintapuolisesti. Peruskoulun aikana sitä omaa lajia ei kaikissa tapauksissa löydy. On ainakin puoliksi pelkkää itsesääliä väittää, että ”liikuntatunnin futisjaot traumatisoivat minut lopuksi iäkseni!”
Edustan tämän maan ensimmäisiä peruskoululaisia 1970-luvun alusta. Yläasteella oli mahdollista valita lukujärjestykseen tiettyjä erityiskursseja, jopa oppiaine nimeltä palloilu. Olen ”palloilukoulutettu”, ja noilla oppitunneilla todella tutustuttiin tiettyihin joukkuepeleihin normaalia koululiikuntaa syvällisemmin. Koripallosta tuli tuolloin ehdoton suosikkini, vaikka hidas pituuskasvuni muodostikin periaatteessa jonkinlaisen handicapin.
Ilmoita asiaton viesti