Inkluusio koulussa on usein utopiaa

Olen tyytyväinen, kun kouluasiat ovat nousemassa yhdeksi kuntavaalien keskeiseksi teemaksi. Ja vieläpä niin, että nykyisen perusopetuksen ehkä suurin ongelma eli inkluusio nostetaan pöydälle.

Opetustyötä kentällä tekevät tietävät, että reilut kymmenen vuotta inkluusiota nykyisessä muodossaan pitäisi riittää siihen, että malli voitaisiin todeta suurelta osin epäonnistuneeksi. Koko ajatus perustuu vahvaan vasemmistolaisen tasa-arvonäkemykseen, jonka mukaan kaikilla on oltava oikeus opiskella yhdessä. Idea on hieno, mutta se on tarkoittanut pienluokkien ja erityisryhmien alasajoa ja tilalle on tarjottu kahden opettajan ja avustajan vetämiä luokkia ja erilaisia tukiratkaisuja. Joissakin kunnissa ei edes tätäkään, vaan koko ikäluokka on jaettu ilman todellista lisätukea luokkiin, ainoana tukena osa-aikainen erityisopetus joissakin aineissa.

Teoriassa tämä em. malli toimii, käytännössä ei. Jos vaikka noin 20 oppilaan luokalla on yksikin käytöshäiriöinen ja säännöistä piittaamaton oppilas, tämä jo pystyy tuhoamaan koko luokan opiskelun. Luokalla olevat motivoituneet oppilaat kärsivät ja oppimisvaikeuksista kärsivät hiljaisemmat jäävät paitsioon, kun opettajan aika menee sopeutumattoman oppilaan kaitsemiseen tai edellisen välitunnin tapahtumien selvittämiseen. Entäs jos käytöshäiriöisiä on kaksi tai enemmän sekä lisänä on sellaisia oppilaita, joiden koulumuoto olisi aikaisemmin ollut erityiskoulu? Lisäksi mielenterveydenhäiriöt ovat lisääntyneet, tutkimuksiin ja hoitoon on usein pitkät jonot, jolloin hädin tuskin koulukuntoiset oppilaat sinnittelevät näissä inkluusioluokissa, joita kutsutaan tukiluokiksi tai ties miksi.

Tämä on monelle opettajalle arkea, ei siis ole ihme, että opettajat tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Palavereja pidetään, tehdään suunnitelmia ja selvitään päivä kerrallaan, mutta tiedetään, että tilanteesta kärsivät kaikki. Osa oppilaista jää väistämättä vaille tarvitsemaansa huomiota, vaikka luokan kanssa työskentelisi kolmekin aikuista.

Itse aineenopettajana joudun priorisoimaan aina sitä, kenen ehdoilla tuntia vedetään. Yritänkö mennä opetussuunnitelman tavoitteiden mukaan, jolloin heikommille olisi kyettävä tuottamaan heille sopivaa materiaalia sekä kyettävä myös opettamaan heitä. Vaikka tällaisissa ryhmissä olisi mukana erityisopettaja, ei hänellä saati koulunkäynninohjaajalla ole opetettavan aineen hallintaa ja päävastuu opetuksesta on aineenopettajalla. Monesti erkkaope ja ohjaaja joutuvat keskittymään joko käytöshäiriöisten tai luokan heikompien kanssa työskentelyyn ja muu opetusvastuu on aineenopettajalla. Jos taas tietoisesti karsin sisältöä ja yksinkertaistan, lahjakkaat eivät saa heille kuuluvaa opetusta ja kenties turhautuvat. Heille pitäisi pystyä löytämään haasteellisempia tehtäviä. Tuloksena on sillisalaatti, jossa opettajan aika ei vain riitä. Homma huipentuu sitten kokeissa, joita pitää samalle opetusryhmälle laatia 3-4 erilaista, oppilaan taitojen ja kykyjen mukaan plus monesti vielä itse koejärjestelyt pitää miettiä tarkkaan.

Monelle erilaisista vaikeuksista kärsivälle oppilaalle sopivin paikka olisi vanha kunnon pienluokka. Keskittymisen ja tarkkaavuuden ongelmista kärsivillle tai ADHD-diagnoosin omaaville pienempi ryhmä olisi monesti huomattavasti hyödyllisempi ratkaisu erilaisten ärsykkeiden ja häiriötekijöiden määrän ollessa pienempi. Samoin olisi hyvä olla mahdollisuus ns. toiminnallisiin luokkiin, joissa teoriaopetuksen määrää olisi karsittu ja tilalla olisi enemmän käytännön harjoittelua myös koulun ulkopuolella. Lisäksi olisi tarve myös erilaisiin pienryhmiin käytöshäiriöisille oppilaille, jotka pelkällä läsnäolollaan saattavat laittaa yhden luokan elämän täysin sekaisin.

Nuo edellä esitetyt ovat monen opettajan ja huoltajan  toiveajattelua. Kunnat kuitenkin päättävät varsin itsenäisesti opetuksen järjestämisestä, joten jos inkluusio ja sen ongelmat nousevat keskiöön, on toivoa, että jotakin muutosta voisi tapahtua. Mahdottomia ei kannata haaveilla, mutta inkluusio ei voi olla sellainen opinkappale, jota ei voi kyseenalaistaa ja josta ei voisi osin myös luopua.