Mietteitä kunniavartiossa

Aattoiltana tuli seistyä kunniavartiossa sankarihaudoilla, kuten niin monina muinakin jouluaattoina 2000-luvulla ja jo aikaisemminkin. Nyt oli vain kovin hiljaista, jokunen sankarihaudoilla pistäytyjä, mutta ei aattohartauteen menijöitä kuten normaalisti. Niinpä siinä tuli taas tuumailtua monia asioita, nyt ehkä tavallistakin enemmän.

Takanani olivat sankarihaudat. Niiden miesten ansiosta minäkin seisoin vapaassa maassa lumipuku päällä ja katselin koronajoulun hiljaista menoa. Tuli mieleen, että tietysti itsenäisyyden ja vapauden lunastaneet sankarivainajat olivat myös osaltaan luoneet sen pohjan, jolta Suomi ponnisti hyvinvointivaltioksi. Mieleeni tulivat molemmat pappani, äidin isä Einar, joka joutui ottamaan pienen talon ainoan miehen paikan jo 12-vuotiaana isänsä kuoltua äkillisesti. Einar oli todellinen nuori isäntä, voisi sanoa että lapsi-isäntä ja joutui raatamaan ankarasti, niin ankarasti, että lääkärit totesivat miehen sydämen olleen täysin lopussa jo 60-vuotiaana. Einar ei kovin paljon ehtinyt hyvinvointi-Suomesta nauttia, hän kuoli seitsemänkymppisenä enkä käytännössä muista hänestä juuri mitään.

Toinen pappa, isän isä Viljam lähti liikkeelle vieläkin huonommista lähtökohdista. Viljam oli kyllä vauraan talon tyttären poika, mutta avioton eli 1900-luvun alun kielenkäytössä äpärä. Äitinsä elämä meni aika lailla raiteiltaan, kolme aviotonta lasta ja sokeutuminen nuorella iällä johti siihen, että Viljamista tuli huutolaispoika. Koulu jäi kiertokouluun, tosin niin kävi äidin isälle Einarillekin. Viljamista tuli renki ja maatyömies, silloisen savolaisen maalaisköyhälistön edustaja.

Vuonna 1939 molemmat papat lähtivät talvisotaan, Viljam oli jo menossa toiseen  sotaansa, sillä hän ehti 16-vuotiaana jo sisällissotaan valkoisten joukoissa ja kävi vasta sen jälkeen varusmiespalveluksen. Taustansa perusteella Viljam olisi kuulunut paremminkin punaisten puolelle, mutta kohtalo päätti toisin. Kumpikin pappa soti talvisodan ja lähtivät jatkosotaan, josta Einar kotiutettiin kait 1943. Viljam nuorempana jatkoi sotimista, ylennettiin korpraaliksi ja alikersantiksi, kunnes 1944 sairastui punatautiin eikä päässyt syksyllä edes kahden pienen tyttärensä hautajaisiin. Elämä oli kovaa.

Sodasta palanneet papat jatkoivat totuttuun tapaan elämäänsä, Einar pienen talon isäntänä ja kolmen lapsen isänä, Viljam taas jatkoi maataloustöitä Juvan kartanoiden ja suurtilojen palveluksessa kuten vaimonsakin. Elämä oli köyhää, isäni muistelee edelleen jatkuvia muuttoja ja puutetta, jota he kohtasivat. Kummankaan papan psyykeen sota ei ilmeisesti suuria vaikuttanut, sotatraumoista ei ollut tietoa eikä mieltä lääkitty viinalla.

Vanhempani syntyivät sodan alla, isä 1934 syntyneenä muistaa jo sota-ajat, äiti 1939 syntyneenä ei niinkään. Kummankin nuoruus 50-luvulla oli vielä aika ankeaa, opinnoista he haaveilivat, mutta realiteetit löivät vastaan. Isän kohdalla silkka rahapula esti oppikoulun ja äidin kohdalla Einar-isän asenne ” miten me selvitään, jos tyttö lähtee kotoa” torppasi unelmat opettajuudesta. No ammatillisia ja yleissivistäviä opintoja sentään he saivat tehtyä, vaikka halua ja kykyä olisi ollut enempäänkin.

Isoisien kohdalla sodan vaikutus oli suurempi Viljam-papan elämään. Köyhästä maatyömiehestä tuli maanhankintalain perusteella itsenäinen maanviljelijä, ihan viimeisten joukossa. Lähtökohta oli kyllä karu, asutusviranomaiset tarjosivat kylmää tilaa, jossa jo aikaisempi asukas oli aloittanut, mutta lyönyt hanskat tiskiin todeten paikan täysin sopimattomaksi. Viljam ja isäni, tuolloin jo aikamies, päätyivät kuitenkin yrittämään. Isäni teki kahta työtä, kävi maataloustyön ohella kaupungissa puusepänliikkessä huoltamassa ja korjaamassa koneita. Velkaa oli ja isännyys siirtyi muodollisesti hänelle vasta 80-luvun alussa, käytännössä vastuu oli ollut hänellä jo aikaisemmin.

Veljeni ja minä synnyimme jo hyvinvointi-Suomeen. Meidän lapsuudessamme moni asia oli aivan toisin kuin vanhemmillamme, isovanhemmista puhumattakaan. Yhteiskunnan palvelut olivat kattavat, peruskoulu tarjosi tasaveroiset mahdollisuudet ja tie oli auki lukioon ja yliopistoon. Tavallaan me toteutimme niitä unelmia, mitä vanhemmillamme oli ollut ja mitä isovanhemmat eivät kenties edes osanneet unelmoida. Edes 90-luvun lama ei hirveästi häirinnyt, töitä oli tietysti hankala saada ja yhtenä kesänä nautin peruspäivärahaakin. Neljä vuotta nuorempaa veljeäni lama ei enää sanottavasti kolhaissut.

Viljam-papasta, joka siis asui meillä, tuli jossakin vaiheeessa lapsuudessani äreä ja hankala vanha mies, jolle lopulta jouduttiin hankkimaan paikka vanhainkodista. En tuolloin pitänyt papasta, meillä oli sama itsepäinen luonne. Mutta vanhainkodisssa olleessaan pappa muuttui, tilalle tuli valoisa ja kohtelias vanha herra, joka kävi kesällä sekä joulun ja pääsiäisen aikaan ”lomalla”. Yhteys pappaan syntyi uudelleen, aloin arvostamaan pappaa ja tulimme aika hyvin juttuun. Tosin tiettyjä asioita hän ei arvostanut, niihin kuului muun muassa kilpajuoksu, josta tuli ykkösharrastukseni. Sotajuttuja Viljam-pappa ei juuri kertonut eikä paljoa nuoruudestakaan, sen toki tiesin, että helppoa ei elämä ollut hänelle ollut. Viljamin kunto hiipui varusmiespalvelukseni aikana, kävin häntä katsomassa vielä kokelaana ja jonkin kerran kotiutumiseni jälkeen.  Muisti pelasi, vaikka fysiikka alkoi pettää, Viljam kuoli rauhallisesti vanhainkodissa, itse oli jo opiskelemassa yliopistossa.

Myöhemmin opiskelujen myötä ja sen jälkeen olen useasti miettinyt sitä valtavaa hyppäystä mitä reilussa sadassa vuodessa Suomessa tapahtui. Loikka on ollut monen muunkin suvun ja kolmen neljän sukupolven kohdalla hurja. Syitä on tietysti monia, niin kansallisessa päätösvallassa olleita kuin muualta vastaan otettuja. Kuitenkin monesti lukkiudumme sotavuosien kärsimyksiin, traumoihin ja selitämme yhtä jos toista asiaa sodan vaikutuksilla. Itse näen, että loppupeleissä sotavuosien vaikutukset ovat olleet enemmän positiivisia kuin negatiivisia, moni asia alkoi edistyä karujen sotavuosien seurauksena. Oman sukuni kohdalla asia on juuri näin ja varmasti myös monen muun.

Juha Hytönen

Työkseen isänmaan toivoja opettava peruskonservatiivi kepulainen ja maalla asuva äijä itäisestä Suomesta. Kestävyysjuoksua lappu rinnassa vuodesta 1984 ja toivottavasti vielä pitkään eteenpäin. Spesiaalialoja historia ja maanpuolustus.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu