Kun hyvät tekevät vahingossa pahaa – toiseuttamisesta stigmatisaatioon

Elokuu 1998. Kerrostalon parvekkeella lajittelin pyykkejä telineeseen. Talon piha oli avara, siellä oli hiekkakenttä lapsille. Kovasti oli vilskettä. – Jaa, lapset puuhaavat pesäpalloa. Pojat ja pari likkaakin asettuu riviin. Kaksi kunkkua valitsemassa joukkueita. Äkkiä kuuluu huuto ”tota paskasta nenänkaivajaa me ei ainakaan oteta”.

– Sydäntäni kylmäsi Tuiskun puolesta. Hän oli porukan pienimpiä. Näkyi kuitenkin porukkaan pääsevän. Ja puolen tunnin päästä Pyry osallistui palon yhteydessä huutokerhoon ja tuomarointiin kuten muutkin.

Mietin paljon tuota tilannetta. Tunsin etten osannut siinä toimia. Huono omatunto vaivasi minua. Oisiko minun pitänyt  jannut tuntevana puuttua tilanteeseen? Kenties huutaa parvekkeelta: ”hei kundit, lopettakaa tollanen, noin ei kerta kaikkiaan saa puhua”.

En kuitenkaan  osannut toimia. Ja kantanikin määrittely tuohon tilanteeseen vei useamman päivän. Menikö tapahtumassa jotakin pieleen? Kohdeltiinko siinä Tuiskua kaltoin? Vai kohtelivatko huutajat itseään kaltoin? Oliko tilanne täysin luonnollinen tapahtuma tuollaisessa tunteita herättävässä valintatilanteessa?

Auttamiseni olisi tuossa tilanteessa luultavasti ollut Tuiskulle pahaksi. Olisin alleviivannut muille jätkille, että Tuisku on erilainen, ettei hänestä ole jätkäporukkaan ilman apua.  Jos Tuisku olisi omaksunut itseensä auttamisellani luomani stigman niin olisin tehnyt pahaa vaikka tarkoitin hyvää. ”Olen autettava, toistaitoinen” -tietoisuus ei olisi Tuiskua palvellut. Tämän vuoksi on kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa vältettävä liiallista avuntarjoamista!

Stigmatisaatio voinee tapahtua toisinpäinkin. Ihmiseen josta syntyy kuvitelma omasta ylivertaisuudestaan. ”Valta tuhoaa aina” – sananlasku kertoo katteettoman positiivisen palautteen tuloksista. Tasapainoisimmaksi ihminen kasvaa sopivia haasteita ja epäonnistumisia kohdatessaan. Tuiskun haaste tuossa yllä oli sopiva juuri hänen ikätasolleen: ”älä välitä paskanjauhajista vaan ponnistele reippaasti porukan jäseneksi, se kyllä hyväksyy jos on pelitaitoa tarpeeksi”.

Olisiko tuo tapahtuma malliesimerkki stigmatisaatiosta? Siis tilanteesta, jossa ihminen määritellään surkimukseksi, jossakin suhteessa muita huonommaksi. Ja häneen lyödään, tavallisesti lähiyhteisön toimesta, sosiaalinen leima: looseri?

– Stigmatisaatioprosessi on edennyt päätökseensä kun ihminen on sisäistänyt leiman itseensä. Tuisku ei sitä sisäistänyt. Mutta jos olisin jeesannut Tuiskua, olisinko minä alleviivannut hyvää tavoittelevan auttamis yritykseni avulla hänen heikkouttaan?

Kirjoitin aiemman blogini siitä, miten vapaudutaan toiseuttamisesta. Toiseuttaminen ja stigmatisaatio ovat saman prosessin kääntöpuolia. Toisuttaminen on aktiivista työtä, jotta toisen ihmisen ohitse voidaan kävellä hänestä piittaamatta. Stigmatisaatiossa ihminen taas omaksuu sosiaalisen ympäristönsä viestit omasta kelpoisuudestaan, omasta arvostaan.

Homoseksuaalit, transseksuaalit, negroidit, romanit, saamelaiset, juutalaiset…. ovat vähemmistöryhmiä, joita on pontevasti toiseutettu. Ja juurrutettu toiseuttaminen syvälle kulttuurisiin vuorovaikutuksen tapoihin. Toiseuttamisen prosessin avulla loimme todellisuuden, jossa oli luontevaa yksinkertaisesti kävellää heidän ohitseen havaitsematta. Jos vähemmistöläinen halusi tulla näkyväksi, tunnustetuksi ihmisenä, hänen oli käytävä kamppailuun. Silloin häntä pidettiin röyhkeänä ja julkeana.

***   ***   ***

Toiseuttamisen ja stigmatisaation paras vastalääke on niin yksittäisen ihmisen kuin ryhmien sekä kansakuntien tasolla toisen osapuolen kuuntelu. Onnistelun kuuntelun ehtona on, että katsoa maailmaa tuon toiseuttavan, stigmatisoitavan näkökulmasta.

Olen koko tämän vuosituhannen aistinut vastakkainasetteluiden jyrkentymistä. Suomessa muutos tapahtui parissa vuodessa, sanoisinko vuosina 2004-2006. Opetin etupäässä keski-ikäisiä ihmisiä. Opiskelijoiden yhteiskunnallinen tietoisuus muuttui jostakin syystä tosi nopeasti konfliktihakuiseksi. Voimaan haluttiin asettaa vastavoima. Suuresti huvitti tuolloin eräs sosiaalikasvattaja joka julkisena viranhaltijana julisti: ”ja niiden kananpaska-aivoisten skinien kanssa minä en toimi hetkeäkään, niitä en kuuntele tippaakaan”.

No, tuohan se on oiva vähemmistöryhmien aggressiivisuuden virittäjä. Totaalinen kuulemattomuus. Sama ilmiö, jota oli aiemmin harrastettu muita vähemmistöryhmiä kohtaan.

Miksi kirjoitin toiseuttamisesta ja nyt stigmatisaatiosta? Näen Usarin blogeissa paljon toiseuttamista, myös stigmatisaatiota. Lyömme toisiamme sanan säilällä. Lyönnit olisivat luultavasti kovempia, ellei laki loisi peloitetta.  Mutta: kaikki mikä täällä tapahtuu, heijastaa kulttuurimme muutosta.

Ukrainan sota on jo toiseuttamisen ja stigamatisaation tuolla puolen. Sen jälkeen on kuitenkin osattava elää taas sovussa. Myös kansakuntien sisällä niin, ettei synny kahtiajakoja kuten Jenkkilässä. Hyvät tavat, toiseuttamisen ja stigmatisaation välttäminen lienevät ainoat keinot estää kansakuntien sisäinen jakautuminen. Ohitse ei kävellä, halveksunta ja väheksyntä pois… siitä se lähtee hyvän yhteiskunnan rakentaminen.