Sitä toista puolta: Venäläinen opiskelija pakenee Ukrainan sotaa

Netistä löysin kuvauksen, millainen oli venäläisen opiskelijan pakomatka Ukrainasta kotiin. Se avaa näkökulman siihen toiseen todellisuuteen.  Ukraina tai ukrainalaiset eivät joudu parjauksen kohteeksi. Ukrainalaiset opettajat saavat jopa kiitosta siitä, miten he tukivat  kotimaahansa palaavia venäläisiä vaihto-opiskelijoita.

Ps. Olen lyhentänyt kuvausta ja muokannut  sen tunnistamattomaksi. Alkuperäistä lähdettä en paljasta, vaikka kuvaus onkin avoimesti kaikille netissä nähtävissä. Sodan luoman poikkeustilanteen vuoksi en viittaa lähdetietooni.

______________________________________________________________________________________________

Venäjä käynnisti sotilasoperaation.  Järkytyimme, shokki iski. Omat koneet iskivät sotilaslentokentille ja lentotukikohtiin. Olimme motissa. Soitimme kotiin joka päivä, mutta mikään ei muuttunut. Pääsetkö ulos omin avuin? Joka päivä vanhemmat itkivät puhelimessa.

Lähellä taisteltiin.  Teitä pitkin olisi vaarallista ja m ahdotonta paeta. Eää pimennossa.  Tätä näkee vain elokuvissa. Todellisuudessa kaikki on aivan toista.Näin omin silmin armeijan, lentävät kranaatit ja hävittäjät. Vanhempani itkivät joka päivä.

Yöt kellarissa. Märkää. Ei lämmitystä, ei  paikkaa istua. Toimme  lakanoita, tyynyjä ja peittoja, jotta voisimme jotenkin rauhoittua ja lämmitellä. Yöllä sähköt katkesivat.  Pimeää. Vain kranaattien äänet kuuluivat. Rukoilimme.

Supermarket auki 8-12.  Kaikki meni minuutissa. Hyllyillä ei ollut enää edes leipää jäljellä.  Me lähdimme usein tyhjin käsin. Ukrainalaiset eivät auttaneet meitä. Aasiasta tulleita opiskelijoita oli paljon. He onnistuivat saamaan ruokaa ja vettä, mutta sitä ei riittänyt kaikille. Kanisterilla tuotiin 50-100 litraa kerralla.  Meitä oli yli viisi sataa…  oli myös afrikkalaisia, arabeja.

Sulatimme juomaveden. Intian suurlähetystöstä soitettiin. Pääsimme  lähtemään. Kuuden tunnin tulitauko. Meidät vietiin bussilla Puolaan. Sieltä lensimme Delhiin.

Netissä sanottiin, että  Intiasta ja Afrikasta tulleet opiskelijat kohtasivat rasismia ja syrjintää, kun he esimerkiksi yrittivät nousta evakuointijuniin tai autokuljetuksiin. Me emme sitä kohdanneet. Yliopiston opettajat kirjoittivat meille, kysyivät, onko kaikki kunnossa, vakuuttivat, että meidät evakuoidaan pian. He olivat meillekin ystävällisiä.

Nyt olen kotona. Mutta aina kun minun on kerrottava kokemuksistani perheelleni ja ystävilleni, tuntuu kuin minut kuljetettaisiin takaisin. Olen kiitollinen Intian viranomaisille. He pelastivat minut sieltä (ja loppu on opiskelijan tulevaisuuden ja henkilökohtaisten vaihtoehtojen pohdintaa).


 

Tieteilijänä minusta tuntuu oudolta tehdä alkuperäisestä tekstistä sepitelmä, jossa olen tuonut kertomukseen mukaan myös omaa ainestani. Suomen lehdistössä tällainen tapa ei ole aivan harvinainen: naapurilehdestä otetaan juttu, muokataan sitä tunnistamattomaksi. Ja sitten julkaistaan se omassa lehdessä mukavin pikku höystöin lisättynä.

Tässä tapauksessa olen noudattanut samaa tapaa. Lyhentänyt, poistanut jotakin ja yksinkertaistanut sekä lisännytkin jotakin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu