Toiseuttamisesta vapaaksi fillarireissuilla

MIKSI HARRASTUKSESTANI KIRJOITAN PUHEENVUOROON?

Toiseuttamisen prosessi on monen yhteiskunnallisen vastakkainasettelun taustalla. Toiseuttaminen on vierauden, erilaisuuden havaitsemista. Toiseuttaminen on luonnollinen ja evolutiivisesti määrittynyt havaitsemistapa: havaitsemme muutoksen, erilaisen arjen taustasta. Sama fysiologia eläimillä ja ihmisillä. Havaitseminen on erityisesti eron havaitsemista.

Ihminen tulkitsee havaintonsa eläimiä monivivahteisemmin. Meille opetetaan niin sanotusti sosiokulturaalisesti määrittynyt aistihavainnon tulkitsemisen tapa. Kyllä se voidaan ihmisen kasvun ja kehityksen prosesseissa opettaa myös ennalta määrätyksi. ”Kato perhana, leijonakoru ja natsipaita, mennäänpä vetäseen sitä turpaaan”  – on esimerkki fysiologisesti syntyneen näköhavainnon välittömästä tulkinnasta yhteisön opettamin ehdoin. Tuossapa oli toiseuttamisen yksilötasoinen prosessi mahdollisimman pelkistettynä.

Toiseuttavaa havainnon tulkintaa voimistavat vielä a) sosiaalipsykologiset (ryhmien koheesio), b) sosiologiset (luokka- ja kerrostumataustaisesti määrittyvä ajattelun tapa) c) sekä kulttuurihistorialliset (ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme suomipoikia ja -tyttöjä) voimat. Näin meidän ajattelun tapamme syntyvät ja muuttuvatkin vuosien saatossa.

Ajattelun tapa on pitkälle rutiinia. Ja hyvä niin. Jos kaikki tarvitsisi koko ajan pähkäillä ja arvuutella… eihän siitä mitään tulisi. Toisaalta, ajattelun rutiini voi liian tiukaksi, yksiulotteiseksi kehittyessään tuottaa henkisen vankilan. Liskoaivot toimivat – ja niitä puheenvuoroja näemme nykyään paljon sosiaalisessa mediassa.

Ajatteluamme lannistavat voimat ovat siis tällä hetkellä voimakkaita. Itse olin kahdessa sosialisaatioteoreettisessa vankilassa joitakin vuosikymmeniä sitten. (1) Tietysti Suomen sisällissodan tapahtumat olivat minulle tuttuja. Mutta, mutta toisaalta kulttuurihistoriallisen taustani vuoksi syvällä tunnemaailmassani ”punikit olivat varasteleva rosvolauma, tokkopa ihmisiä ollenkaan”.  (2) Neuvostoliitto ja hetken myös Venäjä edusti minulle maailmaa, jota en pystynyt kuvittelemaan kunnolla. Mielsin kaiken siellä olevan vaarallista, kulttuurittomia ja valehtelevia barbaareita täynnä ja niin poispäin.

Pystyin haastamaan nämä kaksi sosialisaatioteoreettista vankilaa fyysisen ja henkisen työn avulla. Sisällissodasta kirjoitin suvulleni esseen sukuhistoriallisesta taustasta. Se vapautti. Itä-Eurooppaan, Venäjään ja Aasiaan tutustuin pyörämatkoillani. Olisiko kilometrejä kertynyt yhteensä noin viisikymmentätuhatta? En ole laskenut. Mutta ”vieraan maailman armoille heittäytyminen pelotti, ahdisti ja lopulta vapautti”. Kovin oli ollut ahdas käsitykseni noista vieraista ”heimolaisuuksista” ja heidän kulttuuristaan.

***

Kerron asioista omakohtaisesti, omien kokemusteni kautta. Pystynkö näin kirjoittamaan jotakin, joka antaisi jotakin lukijalle? Samalla toki saisin itsekin ajattelemisen aihetta, mietintää ihmisen elämän sosiaalisen puolen asioista, psykologiasta, rakenteista, ajattelutavoista.

Aktiivireissu – omin jaloin liikkuen – on oiva tapa tutustua vieraisiin maihin. Niillä oppii itsetuntemusta. Reissuiltani sain henkisen  elämän evästä reppuuni.  Mielelläni markkinoin fillarireissuja – kannattaisiko kokeilla? Olen aktiivireissannut fillaroiden, vaeltaen tai meloen noin viisikymmentä vuotta. Reissuja on  kuutisenkymmentä. Niistä neljäkymmentä polkupyörällä. Suomessa en ole sitten 1970 -luvun pyörämatkaillut.

Suurimpana saavutukseni ovat lapsireissua Virossa ja Latviassa. Meitä oli reissussa yleensä kolme aikuista ja viisi lasta. Aloitettaessa lasten iät olivat seitsemästä yhteentoista. Kun viides reissu päättyi, nuorinkin oli jo kaksitoista. Lyhin reissu oli neljäsataa kilometriä, pisin kait kahdeksansataa. Hengissä tultiin läpi 1990 -luvun Baltian, vuosien aikana vain neljä kaatumista. – Lapsiperheet matkaan käykää – kyllä lapset jaksavat jos heitä on reissussa kolme tai enemmän.

Haastavimmat reissuni ajoittuvat aikajaksolle 2010-2018. Väänsi kesäisin parin kuukauden reissun. Kiinan rajalta Thessalonikiin kerran, Istanbulista Tallinaan viitisen kertaa, joskus Dubrovnikin kautta kiertäen. Venäjä-Ukraina akselilla liikuin ehkä tuollaisen 15 000 kilsaa. Jakartasta Hanoihin taivallus jäi torsoksi. Puolet matkasta liikuin paikallisilla vastoin suunnitelmiani.

MAAILMAN TURVALLISUUS KESKEISIN REISSUJENI HAVAINTO

 Ihmiset ovat luotettavia, auttavia ja hyväntahtoisia Euroopan ja Aasian maaseudulla. Avun saat aina, kunha et päälle päsmäröi. Apua tarvittaessa pysäytä tilanne: kypärä pois päästä, katsekontaksi ja vasta sitten kohtelias avauskysymys.

– Anna toiselle aikaa miettiä, miten pulma ratkaistaan. Jos hän ei heti puhu, hän miettii. Älä käy puhumaan toisen päälle. Mietintä sitouttaa häntä tulevaan auttamiseen. Hän määrittelee itse ongelman. Kas näin, omasta ongelmasta tulikin hänen pulmansa. Sama nykysuomeksi: mikromanagerointi maanrakoon, kiitos.

Vuosikymmenten reissaamiseeni mahtuu kyllä muutama ikävä ja vaaralliseksi osoittautunut tilanne. Suosikkialueeni Balkan muuttui pakolaismassojen kulkiessa ennalta arvaamattomaksi. Yksinäinen papparainen olisi ollut teltassaan helppo uhri Isisiä pakeneville entisille sotilaille, sittemmin rahattomille ja kodittomille kulkereille. – Kun Balkanin turvallisuus heikkeni kuljeskelevien miesten vuoksi, niin uskaltatuduin viimeinkin Venäjälle ja Ukrainaan. Nykyään arvioin ne erittäin turvallisiksi pyöräreissaajan kohdealueiksi. 

Turvallisuuteen voi helposti vaikuttaa. Älä pukeudu fillarituristiksi. Riikinkukkoilun voi jättää muille, pyöräreissaajan ei kannata erottua. Silti ajoliiviä on käytettävä. Sitä käyttävät muutkin köyhät fillaristit, niin paikalliset kuin reissaajat matkoillaan.  Itselläni on  neljä eriparista, kulunutta laukkua fillarissa.  Kaikki näyttää vähän räjähtäneeltä, köyhä papparaasu matkalla. Teltta vedetään syrjään, mieluiten pusikkoon ja metsän keskelle. Kolmen fillarireissun jälkeen voikin sitten käyttää Pusikkotieteen tohtori -arvonimeä.

Kolme viikkoa kului ensimmäisellä reissulla suuressa metsän pelossa. Raakalaiset lihuu ja sika lepää karsinassaan odottamassa – ajattelin. Pelkäsin niin että hampaat tärisin. Nykyään mietin, että 0n oikeastaan ihme, miten turvalliseksi voi metsän kokea. Ja se oma teltta, se tuntuu metsässä niin omalta kodilta ettei ole tosikaan. Jos haluaa syviin mietteisiin tuollaisen kokemuksen vuoksi vajota, voi tunnustella josko siinä turvallisuuden tunnossa olisi varhaisia solumuistoja? (toiseuttava taipumus katosi kokemuksen myötä, samoin me ymmärrämme eri ihmisryhmiä paremmin, jos antaudumme kokemuksiin).

Euroopan metsät ovat aivan ihania. Siellä kuulee yöllä risahduksia, kettu tai sakaali tulee haistelemaan. Villisika lähestyy kovin hiljaa, mutta poistuessaan ilmeisesti alfa komentaa muut mukaansa. Sorkka kolahtaa oksaan. Kauriit samoin, hiljaa lähestyvät, mutta jossain vaiheessa kapsahtaa. – Tai yö villikoiralauman kanssa Romanian vuorilla. Silloin mietin, että tämä on varmaan turvallisin yö mikä minulla on ollut telttaillessa. Eräs pirulainen ennätti nappasemaan makkarani, mutta minä sain makkarasta kiinni. Toisen puolen vei vartiosoturi, toisen söin. (selviämiskokemuset tuottavat positiivisia fiiliksiä ja kohtaa vierautta mieluusti toistekin, siitä selvitään -asenne).

Turvallisuuden tunne tuudittaa varomattomuuteen. Tutustu ennalta alueeseen, jos päivän aikana väsähdät, on päivätason suunnittelu pielessä. Telttapaikalla on voimista oltava vielä kolmannnes jäljellä. Muuten ei jaksa päivästä toiseen eikä pysty välttämään ajamisvirheitä. Asioiden hallinta vain heikkenee kropan väsyessä – pääkoppa tyhjenee. Telttaan siis hyvissä ajoin ennen pimeää. Aamulla ylös aikaisin. Roistopoika ei tiellä liiku ennen puoltapäivää. Jos telttaan siirtyy kuudeksi, yhteinen ”hankauspinta” on vähäinen.

Aktiivinen suunnittelu, ennakoiva ote on paras turvallisuuden tae. Vaikka kaikkialla olisi turvallista, pyöräilijälle riittää yksi virhe tai satunnainen kohtaaminen hullun kanssa. Pyöräilijä on koko ajan näkösällä. Sen vuoksi on koitettava olla näkösällä vain oikeaan aikaan.

EDULLISTA JA ERILAISTA

Telttaan menevä nuukailija selviää helposti kymmenen euron päiväbudjetilla itäisessä Euroopassa. Jos aina ei pesupaikkaa löydy, niin huoltoasemat auttavat. Vessaan vain ja rohkeasti hampaat pesuun, kainaloon huljautus ja sitten oven tarkastus ja strategiset paikat  pesuun.

Euroopan unionissa on pari syrjäseutua – ei aivan pieniä – joissa hevoskärryt olivat ainakin vielä 2010 luvulla noin kolmannes liikenteestä. Tilanne muuttuu nopeasti. Tällä hetkellä luultavasti vain Romanian Moldovalla vastaisella rajalla hevoskärryt ovat todella yleisiä. Vaikeata aluetta, hyvissä ajoin siellä teltalle.

Syrjäseuduilla on joskus vaikea saada ruokaa. Kaupoista ei välttämättä löydy maitopohjaisia tuotteita. Kaikki tuotetaan itse. Vaaleata leipähöttöä ja konvehteja. Keksejä ja muuta ”arvotavaraa”. Onneksi makkaraa on aina tarjolla. Jos ei muuta niin noita sitten. Kaloreita on oltava mutta kahvitta ja maidotta pärjää kauan.

MUUTAMA KOKEMUS KONKRETISOIMAAN

Kazakstaniassa tapahtui Tarujen tiellä Tashkenttiin. Vedin teltan loivasti kumpuilevaan aromaastoon. Makoilin jo teltassa kun kuului ”bää bää”. Menin katsomaan. Kas, karitsa on karussa. Ja kaksi kazakkimiestä perässä. Kun tulin ”paljastetuksi” niin menin auttamaan. Emme saaneet karitsaa kiinni. Sinne jäi yksin määkimään. Illalla sitten leiriin ratsasti satuloimattomalla hevosella kazakkinainen. Uteli niitä näitä ja lähti. Aamulla leiriin ratsasti kaksi kazakkimiestä satuloiduilla hevosillaan ja juttelivat, päätteeksi pyysivät tupakkaa. Sitten lähtivät. Olipahan tapahtumien ilta.

Keskisessä Ukrainassa ei oikein telttapaikkaa tupannut löytymään. Niinpä oli painettava maalaistalon kupeeseen. Äänet kuuluivat, näköyhteyttä ei ollut. Telttani oli hylättyjen omenapuiden alla. Aivan vierestä aukesi lehtometsä. Ihmettelin rapinaa, mikä kumma tuntuisi kanssani leikkivän. Viimein selvisi, siellähän se pieni ketunpoikanen ihmetteli pohjoisen otusta. Illalla sitten tuntui kuin joku kumma lehahtelisi ohitse – olisikohan kanahaukalla ollut pesä läheisessä lehtimetsässä. Joka tapuksessa noin vartin välein se sinne upposi ja heti pikimiten tuli takaisin.

Entäpä avunsaantikokemus maantiellä. Eteläisessä Thaimaassa uuvahdin helteeseen. Istuin kaupan edessä kait punakkana ja väsähtäneenä. Eipä aikaakaan, kun thaimies toi lahjaksi kylmän meloninpuolikkaan. Se oli lahja, rahasta ei puhettakaan. No, jatkoin toivuttuani merenrantaan. Ei siellä turistirantoja ollut. Taisi olla kalastajan vaimo kolmen lapsensa kanssa. Kysyi luokseen juomaan mehua ja syömään. En lähtenyt. Sen jälkeen hän tarjosi minulla kahdenkymmen bahtin seteliä, jotta voisin ostaa ruokaa ja juomaa.

– kautta Aasian ja Euroopan ihmiset auttavat! Kaikkialla ajamissani paikoissa ihmiset ovat olleet rehellisiä ja hyviä. Tietysti pahiksia on olemassa. Jostakin syystä heitä ei ole kohdalleni osunut kuin kolmesti viiden vuosikymmenen aikana. Silloinkin olen onnistunut luikertelemaan tilanteesta.

LOPPUAJATUKSET

Homologialla tarkoitetaan sosiologiassa kahden erilaisen tapahtuman tai ilmiön sisäistä rakenneyhteyttä. Oleellisen pelkistämisestä on kyse. Tarkastellaanpa kahta erilaista tapahtumaa. Alkuaikojemme heimo erottaa jäsenyydestään tabun rikkojan. Kaveri lähtee kävelemään savannille eikä pitkälle geenejään välitä. Päiväkodissa Noel täräytti Mohamedia lapiolla päähän. Hoitaja tulee paikalle, toruu ja pakottaa Noelin yksinäisyyteen miettimään tekosiaan.

Homologiaa tuossa oli rangaistuksen ydin. Laumasta erottaminen tiesi aikoinaan kuolemaa. Häpeän tunne on evolutionaarisesti kehittynyt säätelemään meidän käyttäytymistä normien suunnassa, häpeäalttiiden geenit siirtyivät tiuhempaan. Noelin rangaistuksessa viritämme saman tunteen, siis psykologisesti rangaistukset ovatkin yhteneviä. Onko ihan perustelua, että katsomme Noelin olleen sellainen rikollinen, että hänen olisi tunnettava häpeää, eksistentiaalista tuskaa teostaan.

Toiseuttamisesta aloitin kirjoituksen. Toiseuttaminen on rasismin ydin. Ja toiseuttaminen on myös tehokkaan ajattelun ydin: havaitse vain oleellinen muutos. Muokkaa kaikki muu taustaksi. Minulla oli taustaksi muotoutunu henkilöhistoriallisessa tarkastelussani punikkus ja Neuvostoliitto, kommunismi sekä outojen maiden pelko.

Kohtaamalla voittaa. Jos miettii kohtaamaansa. Kovin voimakkaasti mustavalkoinen maailmankäsitys taitaa palvella vain kantajaansa. Ja hintana on yhä lisääntyvä pelokkuus, ehdottomuus ja yleisesti ajattelun kaventuminen. Ehkä me saamme erityisesti Jenkkilän väestöstä ihailla henkisesti taannuttavia prosesseja.

Kun vain Suomessa muistaisimme vanhan ohjeen: ”tunne oma tilasi, anna arvo toisellekin”. Tämä oli tarina siitä, miten opin hyväksymään ja ymmärtämään aiemmin toiseuttamaani! Ihmiset pyrkivät kaikkialla, kaikissa olosuhteissa rakentamaan arvokasta ja merkityksellistä ympärilleen. Ihmisten auttavaisuus sekä luotettavuus on kaikkialla maaseudulla suuri. Pidän noita kokemuksesta oppimiani asioita merkityksellisenä.  Vasta jälkikäteen ymmärsin löytäneeni maailman toiseuden verhon takaa.