Talvivaara – henkinen Neuvostoliitto

Talvivaarasta om kirjoitettu paljon. Aihe on kaluttu. Esitän silti seuraavassa yhden näkökulman asiasta. Ainakin osa ongelmista oli ihan itse tehtyjä.

Talvivaaran ongelmista on syytetty sateita, ahneutta, piittaamattomuutta, huonoa tuuria, ympäristöviranomaisia. Syitä ja syyllisiä riittää. Yksi koko Talvivaaran toiminta-ajan ja kaiken toiminnan läpäisevä syy ongelmiin oli mielestäni ilmapiiri. Kutsun sitä ”henkiseksi Neuvostoliitoksi”. Pelon ilmapiiri tappoi vastuunoton, oman terveen harkinnan käyttämisen ja aloitteelisuuden. Parempi oli pysyä hissun kissun ja näkymättömänä, ettei tullut haukutuksi. Eikä ainakaan kannattanut kyseenalaistaa mitään. Johto mikromanageroi. Ilman lisäksi ilmapiiri oli myrkyllinen.

Suhtautuminen ympäristöön oli neuvostohenkinen. Uraanista vaiettiin tietoisesti. Päästöt arvioitiin reippaasti alakanttiin. Myös työntekijöitä kohdeltiin alusta lähtien huonosti. Oikeuksiaan ja toisten oikeuksia puolustaneita vainottiin. He olivat viimeistään lomautusten ja irtisanomisten aikana ensimmäisinä listoilla. Irisanomisia tehtiin mielivaltaisesti. Kaivoksen suunnittelulle alunperin varattu aika 3 vuotta pudotettiin 1,5 vuoteen. Jämerä päätös kuin suunnitelmataloudessa konsonaan. Vertailen seuraavissa kappaleissa Neuvostoliittoa ja Talvivaaraa esimerkkien avulla.

1980-luvulla Neuvostoliitto oli jo armottomasti jäljessä länttä kaikin tavoin. Talous supistui. Suunnan kääntäminen olisi vaatinut muun muassa valtavasti energiaa, ja sitä ajateltiin saatavan ensisijaisesti ydinvoimasta. Ydinvoiman rakentamistahtia haluttiin kiristää epärealistiselle tasolle. Käytännön toteuttajat tekivät parhaansa. Tshernobylin tyyppiset RBMK-reaktorit olivat suosiossa, vaikka niiden turvallisuusriskit tunnettiin ja oli jo käytännössäkin koettu Sosnovyi Borissa ennen Tshernobylin onnettomuutta. Loviisan tyyppinen VVER-reaktori olisi ollut jo luontaisestikin turvallisempi, mutta päättäjät suosivat RBMK:a. Reaktoreille ei tehty läntisten standardien mukaisia turvallisuusratkaisuja, ilmeisesti aikataulun nopeuttamiseksi ja kustannusten laskemiseksi. Osittain tämän seurauksista olemme saaneet ”nauttia” Etelä- ja Länsi-Suomessakin.

Koe, joka tuhosi Tshernobylin, oli kaikkien turvallisuusmääräysten ja selvän järjen vastainen. Käsky ja ohjeet tulivat kuitenkin voimalan käyttöhenkilökunnan yläpuolelta. Testissä noudatettiin saatuja ohjeita sitä lukuunottamatta, että reaktorin teho oli testin aloittamishetkellä 200 MW eikä ohjeen mukainen 700 MW. Varajäähdytysjärjestelmä kytkettiin pois, automaattinen pikasulkujärjestelmä kytkettiin pois, säätösauvat vedettiin muutamaa lukuunottamatta reaktorista pois. Nämä kaikki olivat ohjeen mukaisia toimenpiteitä, niin hullulta kuin se nykypäivänä kuulostaakin. Henkilökunta noudatti siis ohjeita, eikä testi ollut heidän yksityisyritteliäisyyttään. Onnettomuuden takia tuomittiin muutama insinööri vankeusrangaistukseen. Kenen mielestä todelliset syylliset olivat siinä? Entä jos varapääinsinööri Djatlov, joka valvoi koetta, olisi omatoimisesti peruuttanut testin? Onnettomuutta ei olisi tapahtunut, mutta on todennäköistä, että joku rangaistus olisi tullut. Pelon ilmapiiri, oma harkinnan puute, ohjeiden sivuuttaminen ja ylipäätään tunkkainen neuvostomeininki huipentui kammottavalla tavalla Tshernobylissä. Sen jälkeen ote ja kontrolli kansalaisiin ja neuvostotasavaltoihin lähti lipeämään, arvostelu yltyi. Nämä johtivat lopulta Neuvostoliiton hajoamiseen.

Talvivaaran kaivos rakennettiin nopeasti. Suunnittelu oli kuraa. Murskaus, bioliuotus ja metallien talteenotto takkusivat alusta lähtien. Päästöt arvioitiin epärealistisen alhaisiksi. Rikkivetypäästöjen riskiä ei etukäteen tiedostettu, vaikka suunnittelemassa olivat tiettävästi maan nerokkaimmat insinöörinaivot. Ajateltiin, että pestään rikkivety hönkäkaasuista vedellä. Ei onnistunut. Lisäksi hönkiä ei katsottu tarpelliseksi kerätä kaikkialta, missä rikkivetyä pääsi ilmaan. Rikkivetyä puskettiin reaktoreihin ylenmäärin metallien saannon maksimoimiseksi. Edellä mainittujen päätösten takia rikkivetyä oli ilmassa niin paljon, että se haistettiin vuokatissa, Kajaanissa, Sukevalla ja jopa Kuhmossa asti. Ennen kaikkea laitosalueen pitoisuudet olivat jopa vaarallisella tasolla. Kuolemaan johtaneet rikkivetypitoisuudet selitettiin auki unohtuneella venttiilillä, josta pääsi kalkkikivilietettä lattiakaivoon ja sieltä prosessiliuoksen sekaan. Näiden reagoidessa muodostui hiilidioksidia, joka nosti painetta ulkona olleessa varastosäiliössä. Rikkivety puskeutui hönkäputkesta ulos ja kovaonninen työntekijä käveli rikkivetypilveen.

Käskyt ja ohjeet annettiin puhelimella tai kasvotusten suullisesti. Kirjallisia jälkiä johdon vastuun osoittamiseen ei jäänyt kuolemaan johtaneessa tapauksessa. Niinpä aitoon neuvostotyyliin kuolemantapauksesta syytettiin ja tuomittiin metallien talteenoton käyttöpäällikkö ja osastopäällikkö. Työnjohtajat olivat niin ikään käräjillä, mutta heitä ei onneksi tuomittu. He kaikki toteuttivat johdon mahtikäskyä siitä, että tuotantoa ei ajeta alas korkeista rikkivetypitoisuuksista huolimatta. Olivat siis käskyläisiä ja sijaiskärsijöitä eli syntipukkeja. Tehtaan ovet vain kiinni ja tuotanto jatkukoon, vaikka rikkivetyhälyttimet huusivat korkeita pitoisuuksia. Johto ei ollut kuolemantapauksenkaan jälkeen tietävinään korkeista rikkivetypitoisuuksista. Eräänkin kerran eräs Vuokatissa asuva johtaja soitti raivoissaan tehtaalle, että miksi rikkivety haisee Vuokatissa asti. Tätä hän ei ilmeisesti enää myöhemmin rikostutkinnassa muistanut.

Lopulta rikkivetypäästöt saatiin putoamaan ottamalla käyttöön pesurit, joissa rikkivety tapettiin eli neutraloitiin lipeällä. Siitä eskaloitui sulfaattiongelma ja lopulta tapahtumien vyöry, jonka karmein näytös oli työntekijän kuolema laitosalueella, ja jäävuoren huippuna kipsisakka-altaan vuodot. Vettä kertyi kaivosalueelle aina vaan lisää, kun ympäristöviranomainen ei sallinut juoksutuksia. Ja niin kaatui Talvivaarakin henkisen esikuvansa tavoin.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu