Kommunismi tuhoaa aina oikeusvaltion

Kirjoitan Puopolon eilisestä ulostulosta, johon osallistuu nuoremman perehtyjän kanssa. Tulin eilen pohtineeksi aihetta, jossa viittasin osittain tähän teemaan, joten jatkan hiukan, tällä taholla. AO tulee perustumaan osin tähän kontribuutioon: https://www.youtube.com/watch?v=XI5taR5enKc

Perusongelma ulostulon lähtökohdissa ensinnäkin, tuntus olevan jo lähtötilanteessa. Korostan osoittavasti sanavalintaa: perusongelma.

Jos aitoa motivaatiota (toimijapolun vaihetta) ei ole, selvittää yhteiskunnan rakennevirheitä (sopimattomuuksia jollekin), ei niitä joko löydä, tai tekee valinnassaan virheitä, tai heppoistuksia. (Tässä tosiaan epäilijänä, tähän tapaan)

Suurin ongelma voi olla tosiaan jo sanotussa (YO).

Jotkin tilanteet ovat yksinkertaisesti mahdottomia, tietynlaisia tavoitteita ajatellen, ja ratkaisuja on turha lähteä edes yrittämään, kun tarkoittaa suomaalaisittain sitä, että lähtö on kuitenkin väärin suunnattu.

Vähän kuin kaasuttaisi autolla, kun ratti on päin väärää tienhaaraa, tai nokka kohden pöpelikköä, ja rakettivoimat käyttöön. Tulisi ehkä enemminkin, kuokkia vaikka sitä suota, jos ei muuta keksi.

Kun pohja kunnossa, oikeastaan jatkot seurailee enemmän kuin itsestään. Vaikka kuulostaa helpolta, ei oikeasti ole aina tätä. Miksi,.. suuremman analyysin paikka.

Minkä verran sitten ilmenee virallisempaa rakentelua, ja rakentajan paikkoja, joissa peruslähtökohtana on se, että motiviaatiopuoli asioiden kuntoonsaattamisessa, on jo lähtökohdiltaan omituinen?

Ihminen toimijana tekee jotain paremman eteen, jos aiemmin on jotain ilmennyt liian hankala, ja se on ottanut pysyvyyttä. Tai sitten ylläpidetään jotain tärkeäksi katsottua.

Miten voi ajatella toimivansa, tai ajatella päätyvänsä toimimaan mielekkäästi, jotenkin itseä vastaan? Tällainen toimijuuden järjestely, tuo väistämättä ratkaisuksi jotain sellaista, jonka palvelevuus on tietynlaista, tai ajateltua/myytyä ratkaisevuutta ei ole oikein liittää järjestelyyn.

Voiko kyseessä olla, esim toimijaksi laitetun, kaltoinkohtelu”?” Varmasti muutakin.

Yhteisen ollessa kyseessä, on mukana tosiaan se taho käytäntöineen ja rakentamisineen, johon liittyy näissä järjestelyissä ilmaisu vallan vahtikoirasta, ja vahdittavan roolista.

Vahdittavan ei tule olla painotetusti (esim valpas) peruskansalainen, joka oletuksellisten etuoikeuksien ulkopuolella, tai sinne asettautuu, peruseläjyyttä toivovaksi, koska tietää sen viimein parhaimmaksi.

Vahtikoiran rooli puolestaan, on parempi ajatella peruskansalaisen oikeutena ja velvollisuutena, siinä kun yhteisempiin toimiin jotenkin ajattelee liittyvänsä.

Päinvastaista, joskin yleistä, on liittyminen kansalaisena tuota kapeammin. Jotain on  tässä, jo lähtökohtaisesti vinossa. Miten on tarkoitus kompensoida.

Vahtikoiran rooli on paikata sitä heikkoutta, joka syntyy helposti, todennäköisistä, ja odotettavissaolevista potentiaaliluiskahduksista.

Potentiaali, ihmisen tapauksessa paljolti valta, ja siihen liittyvien purkausten (ja päästöjen) voima, luo kiikkeryyttä, rikkoutumista,… ja vaatii hallintaa.

Voimakas voi olla heikko, mitä tulee tarkkuuteen. Menee aika vastakkaiseksi, jotain kautta, mistä se haaste. Tästä avautuu tietysti samalla yleisempi kahva, käsitellä heikkouden ja vahvuuden välistä dilemmaa.

Vahtikoiran rooliin, ei kannata nostaa ketä tahansa, tai tärkeää hoksata sen merkitys, jonka on tarkoitus yrittää tiettyjä tavoitteita varten olevissa rooleissa toimia, odotuksenmukaisesti.

Muuten oikeuvaltion ”käsite”, joka toistuu tässäkin otsikossa, on köksähtävä, ja viittaus kuin ”sosiaalivaltioon”. Jotain heppoista on toteutunut, mitä?

Kieli luo käsittelytilan, jossa toteutuu vankilan, ja vankeuden puitteet.

Seuraus vankeudesta (pysähdys, taantumus,…) on se, että enää oikein voi saada kuin sitä itseään. Kun se ei oikein elätä / ratkaise (von Munch…), niin tarkoittaa tietyllä tapaa Mustaa Aukon osallistumismahdollisuuksia. On ns tipahdettu.

Mikä ei kasva, tarvitsee ylläpitäytyäkseen, jatkuvaa energiaa muualta, ellei ole selkeämmin omavarainen. Muuten pallo kasvaa, lihoo, ja voi vaikka poksahtaakkin, ellei varovaisuutta mukana.

Aitoa kasvua, ja sen tarvetta, ei tarvitse perustella. No, varmaan voi, ja joskus ehkä täytyy, tosin ottaisin monesti oletuksellisena.

Vaikka vanhalla pärjätään, kasvun (venymisen) voi kokea myös hajoituksena, ja irtiottona, niin se voi rikkovanakin luoda tilaa. Miten tätä paikkaa käyttää, lienee tässä se oleellisin huomioitava. Tästä tosin tiedetään, tai voidaan päätyä tietämään paljon, aiemman perusteella.

Uusi on mitä todennäköisimmin floppi, ja jo oletusarvelun puolesta ongelmana tutkailtava, vaikka lähteekin vanhasta. Miksei se ole kelvannut, tai miksi jotain spontanoi? Jotain keskeneräistä tuntuu olevan, kun ei linkouksissa oikein pysy kasassa.

Noin on toisaalta, jo mm perusgeenirakennelmia koskien, luonnov… orjentoitumien yhteydessä. Mitä linkoilusta jää, ja mitä potentiaalia näihin liittyy laajemmin ajatellen,… tämä merkitsee kuitenkin eliöiden perusrakennetasollakin.

Vanha luo uutta, tai uutta syntyy vanhasta, usein spontaanisti, tai suunnitelmallisemmin. Jossain tarkasteluissa, näitä ei tarvitse alkaa edes erottelemaan toisistaan, kun ovat keskenään parhaiten sukulaisina suhtauduttavia.

Pääpointti olisi vaikka, että uuden näkeminen täysin aiempaankuulumattomana, tuskin tekee oikeutta todellisuudelle. Uusi olisi paremminkin merkki vanhan keskeneräisyydestä, ja korjaustarpeen ilmenemisestä.

Uutta ei aina varsinaisesti tarvitse luoda tai synnyttää, puhumattakaan turhan palavasta palvonnasta ja tavoittelusta. Hyvään osaan toki päkistämisenkin voi saada luiskahtamaan, ja varmaan osa reaalielämää.

Sitä uutta syntyy ongelmasta, jolloin pääagendan arvoisena, voisi ajatella olevan sen vanhan paikkauksen, jolla johonkin vaihtopisteeseen asti potkittu, ja joka mahdollisesti uudistuneena, voisi potkia taas kappaleen matkaa eteenpäin, uusissa kuteissa, mutta erityisesti, entistäkin vanhempana.

Potkien, ja pamputtaen,.. karavaani taivaltaa.

Voihan tuo olla totta, kun kerran sanottu on sellaistakin, että kaikessa olisi kyse seksistä, ja siinä puolestaan kyse vallasta.

Valta pamppuineen, pakottaa seksiin, ja sen eri muotoihin. Yleisemmin seksin eri kirjot näkyisi: kasvuna, yhdentymisinä, rakentumisina,… sählinkeinä, ja vaikka sinä mat-kana, jos tämä osa integriteetin muodostumista, olisi mittattavuuden puolesta selkeiten havaittavaa.

Tuosta kerrontapaljoudesta, voikin jo yrittää sovittaa itselleen sitä päättelyä, että valta itse olisi sittenkin, se hyvin tarvitseva. Ja että siitä tuskin kannattaa tehdä päämäärää, kun on ns se tarvitsevin, ja muualle ohjaavinkin osapuoli. Jos kerran puutteessa, sitä on palveltava, ja senmukaista toimitettava.

Matkahan siinä jatkuu, ja matkan lystit, kun polttoainetta riittää. Jotain rajallisuuttakin tuntuu jäävän. Olisiko sitten karavaanin tueksi ja turvaksi. Että olisi se kolmaskin.

Miten tämä kerronta sitten liittyy siihen boksiin, jossa tällaisen käsittelyn tulisi oletuksellisemmin tapahtua, … sitä en osaa heti hoksata. Ehkä tässä toteutui jotain mahdotonta (kuulumatonta) siihen nähden, mistä lähdön olisi kuulunut saada alkujaan. Jätämpä jo uskomatta.

Voihan näitä kelailla, kun siimaa kerran laiteltu veteen. Olisiko sitä kasvua, tai kasvun edellytysten hankintaa, josta tuli mainittua.

Vaikka tekstin voisi oikeatapaisesti otsikoida, käytän otsikkotilan enemmänkin viitteeksi siihen, jota tämän ulostulon on tarkoitus palvella. Kai tämä yhteisemmäksikin jotain kautta menee.

+1
juhamyllarinen
Lappeenranta

Kynnyksetön email: juha piste myllarinen ät gmail piste com.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu