Eikö rasismista voida keskustella faktapohjaisesti likaamatta perusteettomasti kotipesää?

Luin tässä yhtenä päivänä Suomen Kuvalehden kirjoituksen ”Työtä riittää” (SK, 31, 2023), jossa  käsiteltiin rasismin kitkemistä Suomessa. Siinä viitataan EU:n perusoikeusviraston kyselytutkimukseen vuodelta 2018, jossa vertailtiin afrikkalaistaustaisten kokemaa häirintää ja syrjintää 12 EU-jäsenvaltiossa. Sen mukaan häirintää oli selkeästi suurinta Suomessa:  63 % vastaajista oli kokenut sitä viimeisen viiden vuoden aikana. Sen on tulkittu osoittavan, että Suomi on rasistisin vertailtujen 12 maan joukossa ja jopa koko EU:ssa, ainakin afrikkalaistaustaisten tapauksessa (esim. Roosa Meriläinen, “Rasismi on Suomen kasvun este”, HS, 18.4.2023, ).

Kyseiset tulkinnat on perusteettomia ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, esitetty luku koskee vain afrikkalaistaustaisia. On paljon muitakin rasismin mahdollisia kohteita Suomessa, esimerkiksi romanit ja jopa kantasuomalaiset. Toiseksi luku koskee ainoastaan häirintää.Rasismilla on muitakin ilmenemismuotoja. Kolmanneksi, luku ei ota huomioon häirintäkokemusten tiheyttä: on aivan eri asia  kohdata rasistista häirintää päivittäin, viikoittain tai kuukausittain kuin kerran viidessä vuodessa. Kyseisessä tutkimuksessa ne on niputettu yhteen.

Rasistisesti motivoitunut väkivalta on varmaan vakavin rasismin ilmenemismuoto. EU-raportissa vertaillaan sitä koskevia kokemuksia viimeisten viiden vuoden aikana. Siinäkin Suomi ykkönen, mutta vain niukasti yhden prosentin erolla Irlantiin ja Luxemburgiin. Samoin siinä vertaillaan koettua syrjintää sekä viimeisten viiden vuoden aikana että  viimeisen 12 kuukauden aikana. Niissä Suomi ei hillukkaan enää kärkisijalla, vaan Luxemburg.  Suomi on toisena, mutta pari muuta maata aivan tuntumassa erityisesti viimeisten 12 kuukauden vertailussa. Kun tarkastellaan syrjintää tarkemmin eri jokapäiväisen elämisen alueilla (koulutus, työn haku, työelämä, muut julkiset ja yksityiset palvelu) Suomi näyttää kolmen ensimmäisen tapauksessa olevan keskitasoa. Poliisien toiminta Suomessa on raportin mukaan yksi vähiten rasistinen maa kyseisten 12 maan joukossa. Miksi nämä löydökset unohdetaan, kun leimataan Suomea EU:n rasistisimmaksi maaksi?

Edellä mainitussa SK:n kirjoituksessa viitataan myös Pew Research Center-tutkimuslaitoksen selvitykseen, jonka mukaan suomalaisista noin kaksi kolmesta olisi valmis hyväksymään muslimin perheenjäsenneksi. Tasapuolisuuden nimissä on syytä tarkastella asiaa myös toisin päin: Kuinka suuri osa muslimeista Suomessa on valmis hyväksymään kristityn (tai ateistin) perheenjäsennekseen edellyttämättä, että kyseinen kristitty kääntyy islamin uskoon?  Uskon, että tällaista käänteistäkin rasismia esiintyy Suomessa.

SK:n kirjoituksessa myös viitataan vuonna 2019 julkaistuun tutkimukseen, jonka mukaan täysin tasavertaisten hakijoiden tapauksessa  ei-suomalaiseksi mielletyllä  nimellä saa huomattavasti vähemmän työhaastattelukutsuja kuin suomalaisnimellä.  Kyseessä ei välttämättä ole rasismi, vaan pyrkimys riskien välttäminen rekrytoinnin yhteydessä erityisesti matalapalkka-aloilla, joilla rekrytointiprosessi  ei ole niin tarkka kuin valittaessa esimerkiksi asiantuntijoita. Monet rekrytoijat varmaan kokevat tietävänsä paremmin mitä suomalaiselta työntekijältä voidaan odottaa kuin joltakin todennäköisesti ei-suomalaiselta, vaikka hän olisi käynyt koulunsa Suomessa. Olen useammalta taholta kuullut, että jopa Suomen sisälläkin hakijoiden kotiseutu voidaan ottaa huomioon. Tornionlaaksosta kuulema tulevat keskimäärin parhaat työnhakijat eikä siinä ole kysymys rasismista.

Suomen Punainen Ristin mukaan rasismi on “oletetun ihmisryhmän arvottamista esimerkiksi etnisen alkuperän, ihonvärin, kansalaisuuden, kulttuurin, äidinkielen tai uskonnon perusteella alempiarvoiseksi kuin muut ihmisryhmät.” Kun tarkastellaan yksilöitä arvottajina, rasismi on ennen kaikkea ihmisen sisäinen asenne, uskomus tai ajatusmalli. Osa näitä rasistisia ajautuksia omaavista  ihmisistä pitää ne omana tietonaan, kun taas toiset ilmaisevat rasisminsa sanoin ja teoin  (esim. rasistisesti motivoituna kirjoitteluna, häirintänä, väkivaltana ja syrjintänä). Edellistä voidaan kutsua henkilökohtaiseksi piilorasismiksi.

Suomalanen rasismikeskustelu  on ymmärrettävästi kohdistunut enemmän rasismin ilmenemismuotoihin kuin itse rasismiin ihmisten sisäisenä asenteena, koska jälkimmäinen on vaikeammin havaittavissa. Kuitenkin edellä mainitun Pew Research Centerin selvityksessä kysytty ihmisten valmius hyväksyä muslimi perheenjäsenneksi heijastaa ennen kaikkea muslimeja kohtaan koettavaa piilorasismia. Siinä suhteessa suomalaiset tuntuvat olevan varsin avomielisiä, varsinkin kun ottaa huomioon vastaajien asenteisiin voivat myös vaikuttaa vastaajien täysin rationaaliset arviot siitä kuinka riskialtista avioituminen muslimin kanssa voi olla varsinkin silloin, kun avioliitto ei onnistu. Ymmärrettävästi lähes jokaisen läheiset haluaisivat suojata läheistään sellaiselta riskeiltä, koska ja vaikka tietävät että rakkaus sokea.

Vaikka henkilökohtaisen piilorasismin laajuutta ei taida tietää kukaan, on varmaa ettei rasismi Suomessa rajoitu pelkästään perussuomalaisiin. Muissa puolueissa se voi olla enemmän piilotettua.  Henkilökohtaisen piilorasismin vähentäminen on keskeistä rasismin kitkemisessä. Jos siinä ei onnistuta, rasistinen härintä, väkivalta ja syrjintä jatkuvat.

Kekusteltaessa rasismista ja sen kitkemisestä ei ole syytä turvautua perusteettomaan oman pesän likaamiseen. Ymmärrän jossakin määrin, etteivät poliitikot jaksa tai ennätä edes silmäillä kokonaan rasismia koskevia selvityksiä ja sen johdosta levittävät puolitotuuksia. Juha Rahkonen kirjoitti 14.9.2019 Iltalehdessä kolumnin ”Näkökulma: Suomi ei ole niin rasistinen maa kuin väitetään”. Niinpä poliitikkojenkin luulisi tietävän, että he puhuvat osatotuuksia väittäessään Suomen olevan Euroopan tai EU:n rasistisin maa tai ainakin vertailtujen 12 EU-maan joukossa   Mutta minun on vaikea ymmärtää, että toimittajatkin syyllistyvät samaan ja sallivat sivuillaan levitettävän tällaista disinformaatiota. Missä on lähdekritiikki?