EU:n pakolaispolitiikka – sopimuskikkailua ja perverssejä ehdotuksia

HS:ssa oli 12.9.2021 kirjoitus ”EU-valtiot vannovat, ettei vuosi 2015 toistu, mutta yhteinen maahanmuuttopolitiikka on edelleen levällä”. Se ei ole kumma, koska EU ei tunnusta tosiasiaa, että nykyiset ihmisoikeus- ja pakolaissopimukset, tai niiden tulkinnat, ovat vanhentuneet. Sen sijaan se teeskentelee noudattavansa kyseisiä sopimuksia, vaikka kaikin tavoin koettaa estää pakolaisia pääsemästä EU-rajoille jotta he voisivat jättää turvapaikkahakemuksen.

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on tuonut näitä näkökulmia esille. Vuoden 2016 valtiopäivien avajaispuheessa hän arvioi, että kansainväliset pakolais- ja ihmisoikeussopimukset eivät sovellu parhaalla tavalla nykyisiin olosuhteisiin. Ne ”ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa (…) jos kansainvälisiä ja niihin perustuvia kansallisia säädöksiä tehtäisiin vasta nyt, niiden sisältö olisi olennaisesti tiukempi, mutta ne silti pitäisivät kiinni ihmisoikeuksista ja auttaisivat hädässä olevia.”

Niinistön mukaan sopimukset ovat johtaneet tilanteeseen, jossa ”jokainen, joka osaa sanoa sanan ’asylum’, turvapaikka, pääsee sisään Eurooppaan ja Suomeen, sana tuottaa tavallaan subjektiivisen oikeuden ylittää raja. Näin, vaikka muuttoliike Eurooppaan on ”paljolti kansainvaellusta, siis muuta kuin välitöntä hätää pakenevaa”, jokainen tulija ”saa täyden, vuosiakin kestävän tutkinnan, ja pystyy sen jälkeen välttämään pakkotoimia, elleivät turvapaikan edellytykset täytykään, ja siis jäämään sinne, minne väärin perustein tuli”.

Niinistö arvioi vuonna 2016, että Eurooppa ei enää kestä vuoden 2015 kaltaista hallitsematonta kansainvaellusta.  Hän myös arveli, että jossain vaiheessa ”jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.” Hän jatkoi: ”Parasta on tunnustaa tosiasiat, ja parasta, että tunnustuksen antaa EU ja ryhtyy yhteisen rajavalvonnan, muuttoliikkeen hidastuttamisen ja nopeutettujen käännytysten tielle ja sitä kautta raivaa turvan tilaa pahimmassa hädässä oleville.”

Jos ja kun EU ei kykene täyttämään kaikkia kansainvälisiä velvotteita, herää kysymys, että mitä sopimuksia ja mitä niiden asettamia velvotteita sen on kohtuuttoman vaikeaa täyttää. On outoa, että ihmisoikeus- ja pakolaissopimuksiin erikoistuneet oikeusoppineet eivät ole tarttuneet näin arvovaltaisen täkyyn ja alkaneet pohtia, että miten kyseisiä sopimuksia ja niiden tulkintoja pitäisi muuttaa, jotta ne olisivat kohtuullisia EU-maille. Niihin  tunnutaan suhtauduttavan kuten pyhiin teksteihin: piiruakaan ei saa kyseenalaistaa eikä muuttaa.

Näin maallikkona ihmetyttää, että miksi ihmisoikeus- ja pakolaissopimukset sallivat ns. turvapaikkashoppailun (asylum shopping) ja asiallisesti kannustavat sellaiseen. Siihen on ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin pakolaisten haluavat päästä heille vetovoimaisimpaan kohdemaahan – silloinkin kun sinne päästääkseen he  joutuvat kulkemaan tai oleskelemaan heille turvallisissa kolmansissa maissa. Toiseksi päästyään haluamansa kohdemaan rajalle, ”asylum” avaa hänelle pääsyn kyseiseen maahan ja pelkästään se parantaa oleellisesti hänen mahdollisuuksia jäädä sinne.

Sinänsä ihmisten halu muuttaa paremman elämän perässä vieraisiin maihin on ymmärrettävää erityisesti silloin, kun he kotimaassaan joutuvat vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta” (Geneven pakolaissopimus, Artikla 2, https://finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1968/19680077/19680077_2). Geneven sopimus ei kuitenkaan mainitse köyhyyttä kotimaassa tai vastaavaa pakolaisuuden perustana. Kun pakolainen pyrkii hänelle houkuttelevimpaan maahan, kyse ei pelkästään ole turvapaikan tarpeesta, vaan tavallisimmin paremman elintason tavoittelusta turvapaikan lisäksi. Turvapaikkashoppailussa hän asiallisesti käyttää pakolaisuutta keinona päästä muuttamaan paremman elintason maahan.

Jos pakolaissopimusten tarkoitus ei ole tukea tällaista turvapaikkashoppailua,  miksi lähtökohtana ei ole, että  pakolainen hakee oleskelulupaa tai turvapaikkaa ensimmäisestä hänelle turvallista maasta, jossa hänellä ei ole perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi edellä mainitulla tavalla?

Se, että pelkkä ”asylum”-sana kohdemaan raja-asemalla antaa pakolaiselle oikeuden päästä kyseiseen maahan, avaa mahdollisuuden sopimusten väärinkäyttöön. Hän voi hakea turvapaikkaa päästääkseen maahan silloinkin kun tietää itsekin ettei ole sellaisen tarpeessa. Hyvässä lykyssä hän voi siitä huolimatta saada turvapaikan tai hän voi jäädä paperittomana kohdemaahan (tai EU-alueelle laajemmin) kielteisen päätöksen tapauksessa.

Miksi sopimuksissa ei määritellä, että jos pakolainen saapuu hänelle turvallisesta kolmannesta maasta jonkun EU-maan rajalle hakeakseen turvapaikkaa, hänen tulee odottaa päätöstä kyseisessä kolmannessa maassa? Nykyisten kännykkäpakolaisten maaailmassa tieto päätöksestä voidaan toimittaa hakijalle, vaikka hänellä ei ole postiosoitetta.

EU:n itäisistä naapurimaista ymmärtääkseni Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, ja Turkki ovat turvallisia niiden kautta tuleville pakolaisille paitsi kenties Venäjä valkovenäläisten pakolaisten tapauksessa (ja päinvastoin) ja Turkki kenties Syyrian, Irakin ja Iranin kurdien tapauksessa. Miksi näiden maiden kautta tulevien, muista maista kotoisin olevien, pakolaisten tulee kategorisesti päästä EU-alueelle hakeakseen sieltä turvapaikkaa?  Eikö vähempi riitä?

Pakolaisille pitäisi tarjota mahdollisuus hakea turvapaikkaa EU:sta lähempänä lähtömaitaan. Pitkät vaellukset maanosien ja valtioiden läpi on raskasta, kallista ja vaarallista itse pakolaisille, jollaiseen ainoastaan hyväosaisimmilla heistä on mahdollisuus. Vaellus ruokkii monenlaista rikollisuutta. Massamuotoisena se rasittaa myös läpikulkumaita. Jos pakolaisten kuljettamiseen ja huolehtemiseen käytetyt varat ja energia käytettäisiin lähempänä lähtömaita, voitaisiin auttaa useampia ja enemmän avun tarpeessa olevia.

Edellä esitetyt tiukennukset oletettavasti vähentäisivät turvapaikan hakijoiden tuloa EU-alueelle virallisten rajanylityspaikkojen kautta, mutta todennäköisesti suuntaisivat  pakolaisvirtaa laittomiin maarajan ylityksiin ja merille. Maarajojen tapauksessa EU alkaa olla suhteellisen hyvin suojattu paitsi Suomi. Useat eturintaman EU-maat – Kreikka, Bulgaria, Unkari, Puola, Liettua, Latvia ja Viro – ovat rakentaneet, rakentamassa tai suunnittelevat rakentavansa raja-aitoja EU-ulkorajoilleen, ja Slovenia lisäksi Kroatian vastaiselle Schengen-alueen rajalle (”EU-maat aitaavat kilvan itärajan siirtolaisten varalta, myös Baltiaan nousee satoja kilometrejä aitaa – ’Säälittävää politiikkaa’, sanoo professori”, https://yle/uutiset/312083178). Ainoastaan Romania, Slovakia ja Suomi eivät ole ryhtyneet vahvistamaan EU-ulkorajojaan. Romanian ja Slovakian  tapauksessa ulkoraja on Ukrainan kanssa, joka ilmeisesti on suhteellisen turvallinen raja niin kauan kuin Ukrainassa on länsimielinen hallitus. Suomi puolestaan pitkälti luottaa Venäjän hyväntahtoisuuteen EU-ulkorajansa valvonnassa. Näin, vaikka Venäjän kokeili pakolaisten käyttöä painostuskeinona Suomen vastaan vuonna 2015.

Suurin ongelma olisi edelleen meren yli tapahtuva pakolaisuus, joka muodostaa pakolaisille vaarallisimman reitin. Nykyään meren yli tapahtuvaa pakolaisuutta pidetään kurissa maksamalla Turkille ja Libyalle siitä. Jos sopimus erityisesti Turkin kanssa loppuu, EU tulee olemaan helisemässä.  Edellä mainitun Ylen uutisen mukaan, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) päätti, ettei Italia saa pysäyttää Välimeren yli pyrkiviä siirtolaisia ja palauttaa heitä Afrikkaan. En ole tutustunut päätökseen, mutta luulen, että EIT:n mukaan heillä on oikeus päästä jo laivalla turvapaikkaprosessiin ja sitä kautta Italiaan. Ilmeisesti sama periaate koskisi myös venepakolaisten mahdollisia palautuksia Turkkiin.  Tässä EIT rakentaa sellaista aikapommia, että aivan hirvittää. Mutta hyvinkin meren yli tapahtuva liikenne ei voi olla niin massiivista kuin esimerkiksi vuoden 2015 kansainvaellus maita pitkin ellei pakolaisia aleta kuljettaa suurilla matkustaja-aluksilla.

Meren yli tapahtuva pakolaisuus rasittaa erityisesti Kreikkaa, Italiaa ja Espanjaa johtaen EU:n ikuiseen ongelmaan: vastuun- tai taakanjakoon.  Tässä yhteydessä en voi olla toteamatta, että EU-komission hahmotelma (Yle-uutiset 23.09.2020 ”EU-komission ehdottama maahanmuuttouudistus pakottaisi jäsenmaat solidaarisuuteen – Pakollista taakanjakoa ei kuitenkaan esitetä”, https://yle.fi/uutiset/3-11558980) taakanjaoksi on perverssi. Sehän ehdottaa, että ne maat, jotka kieltäytyvät ottamasta vastaan pakolaisia, ottavat vastatakseen kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden käännytykset kotimaihinsa. Näin, vaikka pienet EU-maat kuten Suomi eivät onnistu käännyttämään kaikkia kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita kotimaihinsa. Osa heistä katoaa minne lie ja osassa kotimaa (esim. Irak) ei suostu ottamaan vastaan kaikkia sinne käännytettäviä. Kun yksittäinen EU-maa ei onnistu, ilmiselvästi tarvittaisiin laajempia hartioita, jollaiseen ainoastaan EU voisi tarjota. Komission ehdotus on perverssi, koska se on täysin vastoin sitä mikä kansalaisista tuntuu oikealta. Tietoisuus siitä, että EU-toimesta käännytyksen toimivat, muokkaisi kansalaismielipidettä myönteisemmäksi oleskeluluvan tai turvapaikan saaneiden uudelleensijoittamista kohtaan. Silloin voitaisiin paremmin luottaa, että uudelleensijoitetut ovat todella turvapaikan tarpeessa. Jos EU-komission rahalliset korvaukset olisivat kohdallaan, jäsenmaiden valmius ottaa uudelleensijoitettavia kohenisi huomattavasti. Korvausten tulisi vastata uudelleensjoittamisen todellisia kustannuksia jäsenmaille. Sijoitettavan iästä ja muista demograafisista tekijöistä riippuen korvauksia tulisi vastata 5-20 vuoden ajalta. Vesa Kanniasen US-puheenvuoron (”Humanitaariseen maahanmuuton kansantaloudellinen kustannus on korkea”, 12.09.2021) viitaten, korvausten tulisi olla suuruusluokkaa 10.000 -20.000 € per vuosi jokaista sijoitettua kohti Pohjoismaissa.

Niinistö (2016) toi esille, että kansainvälisten pakolaissopimusten muuttaminen on hidas tie ja tuskin voi auttaa silloisessa akuutissa tilanteessa. Hänen puheesta on kulunut viisi pitkää vuotta. Tietääkseni EU ei ole tehnyt niiden aikana mitään kyseisten sopimusten tai niiden tulkintojen muuttamiseksi vastaamaan paremmin nykymaailmaan. Nyt tarvittaisiin nopeita tekoja, ei sopimuskikkailua eikä perverssejä ehdotuksia.

+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu