Retroreaktiivisesta luonnonsuojelusta proaktiiviseen

Matkustin alkukesästä junalla Oulusta Helsinkiin. Matkan aikana minulla oli aikaa – täysin maallikkona – ajatella suomalaista luontoa ja sen tulevaisuutta. Ohikiitävää maisemaa katsellessani kiinnitti huomiota, että kuinka paljon näkyi hoitamatonta risukkometsää. Jos näkemäni poikkileikkaus oli ollenkaan edustava, kyllä sitä riittää Suomessa. Tosin en tiedä, että missä määrin se on ”luonnonmukaista”. Kun sattumalta näkyi hoidettua metsää, sielu aivan lepäsi.  Kyllä se on kaunista (risukkoon verrattuna).

Miltä sama reitti mahtaa näyttää vaikkapa 100 vuoden kuluttua, kun ilmastomuutos etenee ja lajikato eli luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen on uhkaamassa? Ilmaston lämpeneminen tulevina vuoslkymmennä on väistämätöntä. Kysymys on vain siitä, että kuinka paljon ja kuinka nopeasti.

Mutta lajikato minua askarruttaa erityisesti Suomen yhteydessä. Liekö olen oikeassa, mutta minulla on vaikutelma, että luonnonsuojelua EU:ssa ja sitä kautta myös Suomessa ohjaa retroreaktiivinen ajattelu, jossa koetetaan reaktiivisesti suojella jotakin uhanalaista (eliöitä, elinympäristöjä) ja retrohenkisesti tavoitellaan jotakin koskematonta luonnontilaa. Tässä retroreaktiivisessa ajattelussa unohtuu, että erityisesti Suomen leveysasteilla ilmaston lämpeneminen väistämättä vaikuttaa Suomen eliökantaan – sitä enemmän mitä nopeampaa ja suurempaa lämpeneminen on – niin ettei ole paluuta entiseen. Kaiken huomion tulisi proaktiivisesti olla ilmastonmuutoksen merkitsemässä nopeassa muutoksessa Suomen eliölajeissa ja niiden elinolosuhteissa.

Päädyin ajatuksissani kolmeen johtopäätökseen:

  1. Luonnonsuojelussakin on priorisoitava asioita eikä yrittää tehdä kaikkea yhtä aikaa.
  2. Luonnonsuojelun ykkösprioriteetin Suomessa tulee olla ilmastomuutoksen hillitsemisessä.
  3. Luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa tulisi keskittyä ilmastomuutoksen väistämättä merkitsemään muutokseen Suomen kasvi- ja eläinkunnassa.

Perustelen näitä ajatuksia seuraavassa siten, että käsittelen ensimmäistä kohtaa viimeisenä.

Ilmastonmuutoksen hillintä luonnonsuojelun ykkösprioriteettina

 Helsingin Sanomien (31.7.2022) pääkirjoituksen mukaan Suomen ympäristökeskuksen (Syke) biodiversiteettiasiantuntija Riku Lumiaro arvioi Ylen Radio Suomen hastattelussa, että Suomessa on 50 vuoden päästä Unkaria nykyistä vastaava ilmasto. Jos tämä vähänkään pitää paikkansa, ilmaston lämpenemisen seurauksena ainakin Manner-Euroopan pohjoisosien lajikadon kattamat kasvit ja eläimet  siirtyvät – jos hyvin käy – Etelä-Suomen tasolle Pohjoismaihin  ja Etelä-Suomen vastaavasti Pohjois-Suomeen. Uhanalaisimpia tässä siirtymisessä ovat pohjoiset kasvit ja eläimet, jotka eivät kykene levittäytymään Jäämeren rannikkoa pohjoisemmaksi tai muualle kylmemmille alueille (Pohjois-Venäjälle?). Maa- ja vesialueiden suojelu Suomessa ei niitä auta. Niiden pelastamiseksi tarvitaan muita toimenpiteitä (esim. siirtoja Grönlantiin).

Tämä ilmastomuutoksen aiheuttama muutos Suomen kasvi- ja eläinkunnassa asettaa Suomessa vallitsevan vieras- ja tulokaslajikammon uuteen valoon. Ilmastomuutoksen seurauksena tänne väistämättä tulee uusia lajeja, jotka muuttavat Suomen ekosysteemiä ja syrjäyttävät olemassa olevia lajeja. Turha sitä on yrittää estää yllyttämällä kansalaisia vieraslajien kitkemistalkoisiin. Toivottavasti grönlantilaiset eivät sorru vastaavaan.

Eliökannan monimuotoisuuden turvaaaminen ilmastomuutoksen maailmassa  

Luin jostakin, että joka yhdeksäs eliölaji Suomessa on uhanalainen. Minun on vaikea uskoa sitä, koska molemmin puolin Suomen itärajaa on asiallisesti aina Suomenlahdelta pohjoisimpaan Lappiin saakka katkeamaton luonnonpuistojen ja/tai pitkälti luonnontilassa olevien alueiden kokonaisuus. Luulisi, että lähes kaikkien Suomen – maa-alueella – esiintyvien kasvien ja eläinten olevan edustettuina siellä. Tämän epävirallisen “luonnonpuistokokonaisuuden”johdosta Suomen olosuhteissa esiintyviä kasveja ja eläimiä ei ole uhkaamassa kato globaalissa mittakaavassa ellei globaali ilmastomuutos hävitä niitä.

Paremmat asiatuntijat ovat valistaneet minua, että eliölajien säilymisen kannalta sen geneettinen monimuotoisuus on myös tärkeää. Se on on totta, mutta sen turvaaminen tai tukeminen ei välttämättä ole helppoa erityisesti ravintoketjun alatasoilla olevien eläinten tapauksessa. En tiedä, että missä määrin geneettistä monimuotoisuutta esiintyy niiden tapauksessa, mutta ymmärtääkseni erityisesti näiden alatason eläinten suojaamineen lajituholta on tärkeää.

Tämä johtaa toiseen näkökohtaan. Olematta asiantuntija, kuvittelisin, että monet näistä alatason eläimistä eivät välttämättä kykene nopeasti laajentamaan elinaluettansa. Suomem itärajan de facto ”luonnopuistovyöhyke” voisi kuitenkin tarjota niille migraatiokäytävän siirtyä ilmaston lämmetessä asteittain kohti pohjoista ilman maantieteellisiä hyppäyksiä. Toinen kysymys on, että ennättäväkö ne tällä luonnollisella tavalla edetä ja sopeutua riittävän nopeasti.

EU:ssa ja Suomessa ilmeisesti suunnitellaan, että lajikato voidaan parhaiten torjua laajamittaisella suojelulla (esim. 30 % maapinta-alasta). Siinä määrin kun tämä suojelu on sokeaa geneettisen monimuotoisuuden suhteen, se on kallista ja mahdollisesti tehotontakin, jos suojelualueet ovat pirstoutuneet ja irrallaan toisistaan.

Priorisoinnnin tärkeys

Jotenkin tuntuu, että EU ja sitä kautta Suomi ovat joutuneet luonnonsuojelufanaatikkojen vaikutuksen alaisiksi niin, että terve järki on alkanut unohtua. Muutama kuukausi sitten TV:ssä esiintyi professori, joka lähes innostuneena kommentoi EU:n suunnitelmaa (asetusluonnosta). mukaan vuoteen 2030 mennessä olisi ennallistettava 30 % sellaisista sellaisista alueista, joiden tilaa on heikennetty niin, että ne eivät enää ole hyvässä kunnossa, vuoteen 2040 mennessä 60 prosenttia ja vuoteen 2050 mennessä 90 prosenttia. Professorin hekumoi, että Suomen tapauksessa 90 %:n tavoite merkitsee jopa neljää miljoonaa ennallistettavaa hehtaaria. Hän ei ollut ollenkaan huolissaan kyseisen ennallistamisen kustannuksista.

Iltalehden (30.7.2022) kerrottiin, että Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) pääsihteeri, professori Petteri Taalaksen todenneen, että “Jos Suomi merkittävästi vähentäisi metsien käyttöä, voisi käydä niin, että metsien hyötykäyttö siirtyisi maihin, missä metsien uusiutumista ei ole hoidettu yhtä hyvin kuin Suomessa”. Samassa Iltalehden kirjoituksessa kerrottiin, että Suomen Ilmastopaneelin puheenjohtaja, professori Markku Ollikainen piti Taalaksen puheita asiantuntemattomana ja vastuuttomana veronmaksajien näkökulmasta. Jos Ollikainen viittaa Taalaksen em. ydinväitteeseen, eihän se vaadi mitään erityistä asiantuntemusta, vaan ainoastaan tervettä järkeä.

Ollikaisen mukaan Suomi on sitoutunut EU:n hiilinielutavoitteisiin ja nielut tarjoavat kustannustehokkaan keinon kompensoida vaikeasti tai kalliisti vähennettäviä päästöjä. En ole varma, että hän on ottanut kustannuksissa huomioon metsien talouskäyttöä rajoittavien säädösten ja lakien merkitsemää  menetystä  Suomen kansantaloudessa. Jos nämä ns. vaihtoehtokustannukset otetaan huomioon, on selvää, että metsien käyttöä koskevien rajoitusten vaihtoehtokustannukset eivät ole yhtäläiset EU-alueella. Suomessa vaihtoehtoiskustannukset ovat suuret verrattuna maihin, joissa metsät valtaosin eivät ole talouskäytössä.

Suomi on tosiaan sitoutunut EU:n hiilinielutavoitteisiin, mutta kun EU:n tavoite on olla hiilineutraali vuonna 2050 Suomi tavoittelee vastaavaa vuonna 2035. Ei siinä mitään, kunhan tavaton kiirre ei saa tekemään täysin järjettömiä tai kustannuksiltaan kohtuuttomia päätöksiä. Kuten olen edellä tuonut esille, mielestäni ilmaston lämpenemisen hidastamisen tulisi olla ykkösprioriteetti, sillä se oleellisesti vaikuttaa myös luonnon monimuotoisuuteen. Erityisesti Suomessa pitäisi ottaa huomioon, että Suomen eliökanta tulee ilmastonmuutoksen johdosta joka tapauksessa muuttumaan ja huomio tulisi kiinnittää biodiversiteetin turvaamiseen täysin muutuneissa ilmasto-olosuhteissa, jotka Suomella on edessään.

EU:n ongelma luonnonsuojelussakin on, ettei se kykene ottamaan huomioon jäsenmaittensa erityispiirteitä. Suomi on monessa mielessä erityistapaus. Se on metsävaltainen maa, joissa metsätalous on kansantaloudellisesti tärkeä sektori, ilmaston lämpenemisen odotetaan olevan sen leveysasteilla nopeampaa kuin Keski-Euroopassa mikä luo oman haasteensa, ja Suomella on Venäjän kanssa pitkä maaraja, jonka molemmin puolen sijaistevat suojelualueet ja pitkälti luonnontilassa olevat korvet yhdessä  muodostavat yli 1300 km pitkän epävirallisen ”luonnonpuiston”. En ole huomannut missään, että tätä olisi otettu EU-tasolla tai edes Suomessa huomioon.

P.S. Muuten olen ollut ainakin 1960-luvun alkuvuosista alkaen sitä mieltä, että ns. ”Osaran aukiot” eli avohaakkut pitäisi lailla kieltää. Kun olin siihen aikaan  metsänistutushommissa, metsien auraus oli varsin kevyttä ja hienovaraista verrattuna nykyiseen. Nykyään aurauksen jälkeinen ”metsä” on kuin tykistökeskityksen jälkeen. Kaaamea näky.  Kaikessa pitäisi olla kohtuus.

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu