Hiljainen kansa tieteen, taiteen ja politiikan korruptioita purkamassa

Aioin kertoa käynnistäni impivaarassa. Aioin kirjoittaa muiston heille joiden työltä vietiin arvo ja heiltä itseltään ihmisarvo.

Mieli lähti laukalle. Liian paljon sanottavaa. Mistä minun pitikään kirjoittaa. Välillä jo unohdin.

Ehkä juttu voikin rakentua ajatussiirtymille. Siirtyily, rajojen ylittely kenties kertoo parhaiten nykymaailmasta, mitä sille pitäisi tehdä ja teemme. Maailma on pakkomielteiden kasauma. Pakkomielteiset eivät huomaa toisia, jokainen on oikeassa, inttää ja syyttää. Olkoot. Siirtyillään me, hypähdellään, leikitään, kuunnellaan mitä missäkin puhutaan ja puuhataan. Ajatellaan itse, sanotaan eikä pelätä.

Tätä juttua voit lukea valikoiden. Jos ei impivaara kiinnosta, mene tietäjien seminaariin. Mikä on tämän näyttelyn idea, antaako se minulle mitään. Tehdään oma metsäkapina, elokapina. Käväistään Chilessä, salpietaria hakemassa. Inflaatiopuheella meitä harhautetaan, vajoaa tietämys, äly ja tiede. Teemu Keskisarja haksahti, harmi hälle. Miksi meitä plokataan, ovet edessämme kiinni paiskotaan. Elämmekö kuin minkit Pohjanmaan tarhoissa.

Hiljaisten kapina

Istun hiljaa tieteen tai taiteen väen seassa. Löydän heitä ja omaa ulkopuolisuutta yhdistävän juonteen: hiljaiset, syrjäiset, ulkopuoliset, ujot. Tieteen itsevarmat, taiteen väki tai Turun torien poliitikot — miten eri tavoin he suhtautuvatkaan hiljaisiin. ”Minua huvitti”, sanoi eräs. Olivat Tukholman seminaarissa pohtineet pitäiskö ujoille kehittää puherobotteja.

Lähdetään katsomaan, millaisen hiljaisuuden mistäkin löydämme.

Impivaara

Palasin impivaarasta. Kolme päivää ja kolme yötä. Mitä kaikkea siellä ehdinkään tehdä.

Harmi, kaiho — mikä olisi oikea sana kuvaamaan lähdön hetkeä. Minne katsonkin, haluaisin tehdä vielä tuon, ja tuon, tuon myös. Impivaara on taiteentekoni aines ja olemus. Kaihoani ei himmennä Turun niinistöjen tai Helsingin fatimojen pilkka, joille ainoa syy mennä maalle on mahdollisuus insestiin.

Kumppaneitani impivaarassa ovat hiekka, kivi, sammal, männyntaimi, metsä, kivijalalla lekotteleva kyy, koivikko, lehtikuusi, lähde. Kolmessa päivässä ehdin hoitaa kaveruuttani kaikkien kanssa. Vain yhtä vihaan — luvatta päälle vyöryvää luontoa.

Yhden päivän siistimme metsää. Vesurilla, saksilla ja sahalla. Ryteikköjä en siedä. Ryteiköt jätän suojelijoille, aktivisteille, Munkkiniemen kartanolle, Koneen säätiölle, tohtori Tuomarlalle. Kerran vesurin terä hipaisi polvea, housuista en repeämää löytänyt, juuri ja juuri tihkui verta, pieni kipu tuntui. Ryteikön siistintä siis jatkui. Tämä on meidän metsäkapinamme, meidän elokapinamme. Metsä on kauneus kun se sellaiseksi ymmärretään ja sellaiseksi tehdään.

Vähiten metsän kauneutta, estetiikkaa ymmärtävät suojelijat, hiilimatemaatikot tai ’uskokaa minua’ tutkijat Helsingin yliopistossa.

Toisen päivän muotoilimme impivaaran sisääntuloa. Avarsimme valon tulla, maan ja ilman. Kaadoimme ylivyöryvän koivun, oksat veimme lannoitteeksi naapurin maalle (kulttuurissamme näin kuuluu tehdä). Helsingin eliitin muotisana on leikkaus. Niinpä minäkin leikkasin, leikkasin männyistä alaoksat. Katkoin pajut, pihlajat, koivun ja kuusen taimet. Horsmikko jäi, harmi. Avaraksi kävi astunta pihamaalle, avaraksi kuin mielemme. Danten taivaallinen valo avaa tulijalle portin. Onko Vergilius tulossa?

Jumal olkoon, täällä ei pilkata impivaaraa.

Läpi aikamyrskyn, geopsyche

Avarasta tulee mieleen Saara Ekströmin näyttely Helsingin Taidehallissa, nimeltään Läpi aikamyrskyn tyynen silmän. Impivaaraan lähdön alla kävin näyttelyssä toisen kerran. Toisen kerran siksi että taiteilija Saara sekä Pilvi Kalhama Espoon Emmasta olivat paikalla, ihania tyttöjä molemmat, siis mieleltään. Kuinka he toisensa sytyttivät, puheeksi panivat. Saaran näyttelyssä aatokset liihovat ulompana kuin kuiva tieteily konsaan. Teostensa pohdinnan Ekström jättää avoimeksi, itsekunkin mietittäväksi. Hän on keksinyt uusia sanoja: geopsyche, seisminen keho, mythopoesis, ihmissikiössä vilahtava atavistinen lihas 250 miljoonan vuoden takaa. Jo ensi kerran näyttelyssä käydessäni mietin strategian, miten saisin näyttelyn tekstit — näyttelyn viime minuutilla käyn nappaamassa. Onneksi Saara oli nauravainen, rohkaistuin kysymään häneltä mistä tekstin saan. Taiteilijaa nauratti, kumartui puoleeni, vaimensi ääntään ja kuiskasi pari kertaa: pölli tuosta, ota tuosta, penkiltä. Taiteilijan luvalla sen tein, vaikkakin taivallahden suuntaan polkiessani rintaa pisti, veinkö ainoan suomenkielisen tekstin. Näyttelyä on jäljellä 4 päivää, ehkä joku olisi lukenut. Kai Taidehallilla on kopiokone uuden ulostamiseksi, älkää vahtia syyttäkö.

Rikkaruohon kitkijät

Impivaaran kolmantena päivänä jatkoimme muotoilua, design. Olkoon vehnää mutta juolat saa kyytiä. Ei ollut Aino enää vehnikköä hoitamassa. Juolaa ryöppysi kivijalan sisältä, päältä ja alta. Luonto ei kysy lupaa. Näin se ei mene. Luontoa mekin olemme, ollaanpa yhdenvertaisia, on sanamme meilläkin. Rikkaruohot pitää puutarhasta kitkeä, opetti aktivisti Atte A Helsingin kirjamessuilla. Rikkaruohoilla Atte A tarkoitti minunlaisiani. Minut hän kitkikin, plokkasi twitterissä. Koneen säätiö noudattaa Aten oppeja ja plokkasi minut twitterissä. Näin aktivistit suhtautuvat hiljaisiin. Eliminointi ei ole tapa vain Venäjän oligarkeilla. Suomessa kitketään siististi, päätoimittajia myöten. Merkityksen viemistä, eliminointia, ostrakismosta en anna anteeksi, en koskaan, tämä tiedoksi Säätiölle sekä päätoimittajille, dekaanit on jo vanha juttu vaikka plokkaus jatkuukin.

Kiertoviljely

Aloin kitkeä. Syvälle yltää juuret, syvemmälle kuin rasismi Suomessa. Avuksi hain YIT:n miehiltä unohtuneen lapion. Kaivoin rikkaruohot juurineen, tussuja kertyi kärryittäin. Syveni kaivanto kivijalan juuressa. — Täytä syvennys hiekalla, neuvoi viereinen, muotoa hiekka kaltevaksi, veden valua, toki voi mennä kyyltä koti, kukas sitten hiiret hoitaa. Traderilla 60 vuotta sitten impivaaran pihamaalle kipattu hiekkakasa, ota siitä, tosin se mäntyä pukkaa ja horsmaa. Luvatta päälle vyöryvä luonto turvottaa turvetta hiekan päälle. Pääsevät Helsingin turvevihaajat, sinit, emmit ja harkit a-studioon meitä valistamaan. Pakko on vihata molempia, luontoa ja vihaajia. Männyntaimi havahtuu — ette arvaa mistä nämä sanat ovat peräisin (alempana selviää). Syvänteen jo puoliksi täytettyäni keksin, laita muovi väliin, ei työnny juola. Löytyi säkki, montakin, kyljessä luki: Kloorivapaa Y-lannos. Lie ollut säkissä Chilen lintujen kakkaa, guanoa, salpietaria. Atacaman autiomaasta kakkavaunut vedettiin piskuisia raiteita pitkin Tyynenmeren rantaan, Valparaisosta laivalla suomen turuille impivaaroja myöten. Otinko raiteista kuvan vai olinko sekaisin käynnistämme Pinochetin ajan vankilassa autiomaan keskellä. Globaali oli maailma. Ei ole enää, aitaa nousee balkanille, karjalalle, libyalle. Atacaman typellä kasvoi kaura, ohra, timotei, apila ja ruis Savon impivaarassa. Sitäkin enemmän halmetta vihersi oman lehmän sonta, talikolla pitkin peltoa, heilimöitti ohran. Vatun jo punertaessa. Se oli kiertoviljelyä ilman hiilen ilmaan tupruttelua. Kierto keksittiin muka uudestaan — höpö höpö furmanit, primmerit, paneelit ja kotiahot. — Mutta ne säkit, millä ne suikaloin? Viikatteen terä 60 vuoden takaa, kalevan seppä Ilmarisen takoma, Reittu sen sepällä käytti. Terävästi suikaloi terä muovin, maasta olet sinä tullut ja maaksi olet jälleen tuleva, hiekan väli levon antaa.

Ken itse sit ei hanki

Oi, kaiken tuon tein vailla pohjoismaista työvoimapalvelua, hallitusviisikkoa, marinoita, ei elyn päivää, ilman Keiteleen kuntaa, kunnanjohtaja Emiliaa. Miksi sinulla on kuvissa hämmentynyt ilme, vai vienoko se on, piristy, pane tanssiksi. Keitele go go. Aja, souda, kävele. Impivaarassa me ollaan itsellisiä, emme luvittajia kaipaa. Jos rakentaisin Ainon viimeisen toiveen, saunamökin ylärinteeseen, en kunnalta lupaa pyytelisi. Ei kuulu kulttuuriin. Ken itse sit ei hanki.

Työ ja tekijä tiesivät toisensa

Kolmen päivän ajan työ ja tekijä tiesivät toisensa. Työn ja voiman kohtaanto oli hyvä. Ei tarvittu nikuja, ei roopeja, ei vatteja, ei economicumia. Tekijyys on arvomme. Insestistä huolta kantavan Fatiman saarilla, satamilla, meren täytöillä, kumpuloiden metsien kaadoilla tekijyys on nolla, miinus, tuijotusta naapuriin, nyhjöä, mi ikävää, minkin eloa. Hyvinvoinniksi miinustamme kutsuvat, Juho Saari tieteen tietävyydellä. Hyvinvoinnin muutos ja pysyvyys. Mi onnelliset, maailman kärjessä, maailman tappiin, pönkkänä palkkaerot, sihteerin palkka kerrottuna sadalla tekee saaren palkan.

Tieteen ja politiikan jumalainen näytelmä Säätyjen talolla, Ritarien huoneella: Juha Sipilä humaltuu Saareen, Saari jumaloi Allardtia, elvyttää kansan olon ja tunnon kuten aiemmin Allardt Savon vaarain kommunistit. Grahn-Laasonen kutsuu Saaren Ritarineuvostoon, kaataa kuppia kahviin, ei kun kahvia kuppiin, vai molempia. Tarjoo pullan.

Pullan tulehen heitämme kuin Luther paavin. Hyvinvointisosiologia. Palkinto menee saareen.

Kaipaan impivaaraan, muodon maalle luodakseni. Olon hyvän ylläkseni.

Vesuri, lapio, ämpäri ja kärry, mielessä välkkyy turkujen impivaara-pilkka. Antiikissa keksittiin paradoksit. Nykysuomi on paradoksi.

Rasismi on sitä mitä suustanne päästätte

Miksi he aina vaan jankkaavat mitä rasismi on. Laaja vai kapea, viha vai häpeä. Rasismi on sitä mitä suustanne päästätte. Ivanteko, pilkka, halveksunta, joutoväki joutomailla, komoreilla joutoaika, kainuunkorvet, savonkintut, komorit hikiset, huvittaa — siinä teidän rasisminne, tieteenne huippu.

Veistäjien Galleria

Nyt olen matkalla Veistäjien Galleriaan Helsingissä, olenhan veistäjä. Edellisen näyttelyn nimi samassa galleriassa oli Passenger Elevator, tekijöinä Marjatta Oja ja Kristina Sedlerova. Onneksi menin sinne, otin kuvia kymmenittäin. Niissä tunsin itseni: epänähty, olematon, tyhjä, kaapintakainen, johtosykkyrä, jätekasa, reiäntuijaaja, merkityksetön, ostrakismos. Kaukana kavala vointi.

(Passenger elevator — oliko näyttelyn nimi ironiaa? Ylös matkaaja? Kerran aiemmin kysäisin ironian roolia kirjallisuudessa, antiikista nykypäivään. Tulos: ulos, ulos, ulos, plok, plok, plok. Sellaista roihahtelua Helsingin kulttuuriväellä, nuorella voimalla.)

Nyt Galleriassa ovat vuorossa Maaria Wirkkala ja Minna Miettilä. Tästä näyttelystä en keksi kuvattavaa. Miksi kuvaisin. Kalikoitten naulailu, roikot katosta, nyörien solmeilu — mitä virikettä tämä antaa kulttuurin, filosofian, elämänmuodon hehkulle, älylle, ihmisten tuntemuksille, tallaajille ikkunan takana. Moinen kysymys ei taiteenväen mieleen juolahda. Heillä on oma sfäärinsä. Sfäärillä on, toden totta, itseisarvo, strateginen autonomia, taiteellinen vapaus, vapaus muista, vapaus maailmasta. Taide on stand up, seisoo yllä kaiken, yllä muiden. Taide on professio. Kivaa on.

Suomessa taideväki jauhaa tyhjää

Näin sanoessasi älä unohda poikkeuksia kuten Taidehallin Saara tai Ateneumin Hannele Rantala, moderni nainen, verhontakainen, käsi kahleessa, äärettömyyden lähdettäjä, veikeä cv. Gallerioihin, kiasmiin, avajaisiin taideväki, dekaanit tulevat juttuamaan, mites menee, hae viiniä, onpa kiva, nätit kengät sulla. Sama tunne yliopiston avajaisissa, vajoavaiset jauhaa tyhjää, pyörii kehä, katkeaa puola, mankuvat rahaa kun muuta eivät keksi, mahtiaiset, leveesuiset, hamoset tuulevaiset.

Älyn draivi kaikonneena
historiaan hukunneena
ruudun taakse rupsanneena

Katsokaa valokuvia 60 vuoden takaa tai 120 vuoden takaa: yhdeselo, riemu, teon tuntu, valon kajo, avosyli, tule mukaan. Tänään: eturiviin miekka kädes, käädyt kaulalla kilisee, oi kansa, nouse, katso meihin ylväisiin. (Sävel: Jean Sibelius)

Vuorovedoin jaellaan rahat

Kuka professiot kustantaa, osin tai kokonaan? Kyllä, tätäkin näyttelyä on rahoittanut Taiteen edistämiskeskus, Taike, siis valtio, Suomen valtio, eli me. Laudanpätkiä, kalikoita, laatikoita, syhryjä näen omassa impivaarassani. Aika-ajoin mietin, olisiko niissä ainesta taiteeksi. Impivaarassa nyt käydessäni kokeilin. Minulle riittäisi että kuvaan kalikoita tahollani ilman veronnyhtöä muitten kalikoitten kuskaamiseen Etelärantaan, rantaan nro 12. Oheisessa kuvassa vilahtaa latomus, pärjäisköhän se gallerian juotoksille. Saisimmeko avustusta Taiteen edistämiskeskukselta, Koneen säätiöltä, Wihurilta, oligarkeilta? Tai jos pakkaan reppuun kalikoita, työhousut pihkaiset ja jatsarit, sievistän gallerian katon, seinät, lattiat ja nurkat, saanko apurahaa Taikelta, ostaakseni naruja ja nauloja. Vaarain taa kiirisi nauru (tätä muuten testattiin Porvoossa). Taiteen tukeminen on sisarellista.

Vuorovedoin jaellaan rahat, omasta tai ministerin kädestä. Valtio palkitsee oikean taiteen, tarkoin valitun. Mikä on hyvä? Yhtä hyvä kuin hyvinvointi, kysyttäiskö Saarelta tai Allardtilta. Taiteen poliittista ohjausta tämä on. Miksi sellaista kutsuisi? Vallaton mieli. Valtaisa mieli. Mielivalta. Taiteen sosiaalinen ohjailu. Taiteen poliittinen ohjailu. Taideväen (yhtä hyvin tiedeväen) nöyryyttely, kiitollistaminen. Twitter laulaa: ”Tämä!! Strateginen neuvosto (tai Säätiö) antoi tänään meille rahat kuudeksi vuodeksi.”

He loistavat, me ollaan hiljaa. Totalitarismi. Korruptio. Sosiaalinen äly ja keskustelu kuivettuu.

Ylevyydessään taiteen ja tieteen professiot kirittävät toisiaan. Kehut ja kiitokset sinkoilevat twitterissä. Ihmettelijät nauretaan, kummastelijat plokataan. Tallaajat, pysykää etäällä. Ette ymmärrä.

Musta neliö — kohottaudu siitä, tyhjästä

Marjatan ja Kristinan Elevator kuvasi syrjää, tyhjää, sotkua, sotkeutumista. Elevate, kohota, ajaa hissillä. Lähteä tyhjästä. Kuinka kohota tyhjästä, syrjästä, sotkusta, impivaarasta? Tämä onkin haasteellista. Synnytellä uusi taideteoria — siinä meille tehtävää. Taiteellisen mielen, kuvittelun, ymmärryksen, elämänmuodon uusi aika. Oi nouse, Suomi, sinun aikas koittaa. Yön uhka karkotettu on jo pois. Yö, pimeä, musta. Mitä Malevits kuvasi mustalla neliöllä? Mustia olemme, tyhjennetty, neekereitä, mustia mieleltämme ja iholtamme. Niiksi olemme saatetut. Ihmiskato.

En ollut ….

Ei luontokato vaan ihmiskato

Keksinpä neliön minäkin, sieltä impivaarasta. Otin kuvan. Mutta ei, se ei ole Luontokato. Se on Ihmiskato. Ihmiskato on aikamme olemus. Joutomaiden joutoväki. Joutoaika, joutilaat, epätuotot, komorit, putkinotkot, käkriäiset, liikaväestöt, tallaajat, ymmärtämättömät, vähä-älyiset, vihapuhujat, sottiaiset, dalitit.

Tuollainen sanasto, kieli, jokainen sana on pahinta rasismia mitä maailmasta löytyy. Te, rasismin kitkijät, tuota kieltä te viljelette. Insesti päälle.

Joudu, riennä, elevoi, joutavia joutuamme.

Sosiaalinen huomaamattomuus – ostrakismos

Valtioneuvoston tiedonannossa ollaan hyvillä jäljillä:
”Rasismi voi näyttäytyä yksilöiden ja ryhmien välillä syrjivänä käytöksenä. Yksilöiden ja ryhmien ennakkoluulot ja vierauden pelko voivat toimia kasvualustana rasismille.”

Acatiimi-lehti jatkaa (4.4.2023):
Ulossulkeminen (ostrakisointi) on näennäisen sivistynyttä ja arjessa hyvinkin yleistä. Sen mekanismien tunnistaminen ja tiedostaminen, kuten myös ilmiöön liittyvä tutkimus on Suomessa vähäistä.

Syrjivää käytöstä on monenlaista.

Raakaa matematiikkaa

Syrjivä ajattelu ja toiminta osaa myös piiloutua tavalla jossa se näyttää siistiltä ja tieteelliseltä. Tällainen on elämänmuodon matematisointi.

”Ilmastopolitiikka on raakaa matematiikkaa”, sanovat Maria Ohisalo ja Atte Harjanne.

Luonnonsuojeluliitto, Hanna Harju ja Jenni Pitko jatkavat: ”Joutoalueita metsittämällä ilmastopäästöt voisivat vähentyä 0,1 miljoonaa hiilitonnia vuodessa.”

Elämänmuodon matematisointi rajaa ulos ihmisten toimijuuden. Jäljelle jäävä toimijuus yksipuolistuu ja määritellään ulkoa. Ketkä toimijuuden määrittelee ja rajaa, ketkä sulkeutuvat ulos – tämä on oleellisin kysymys politiikassa, yhteiskunnassa, elämässä, filosofiassa, tieteessä (aiheesta esim. niin & näin -lehti 3/2023). Toimijuuden suhteen nykypolitiikka vihreine siirtymineen, tieteiden ihmiskuva ja ns. hyvinvoinnin kuva ovat yksipuolisia ja harhaisia. Toimijuus rajataan instituutioille ja/tai ns. aktivisteille. Uusi äärioikeisto, sanoi vääräleuka.

Mikä on luonto

Syrjivyys piilee kielessä, sanoissa, käsitteissä. Luonto yli kaiken. Mikä on tämä ’luonto’?

Luonto absolutisoidaan, kohotetaan osaelementtinsä, ihmisen (tiettyjen ihmisten) yläpuolelle, matemaattiseksi laskennaksi, yhtälöksi, funktioksi. Alle jäävillä ei ole sijaa, ei termiä yhtälössä. Olemme nolla, olemme tiellä, olemme haitta, meidät eliminoidaan, yhtälö sievistetään, meistä tulee käänteisluku, irrationaali, epäreaali. Epärealiutta suoltavat puolueet, media, HS, Yle, suojelijat, yliopistot ja tiede. Alle jäävät ajetaan pois, syrjäytetään luonnon tieltä. Tässä on pitkä historiallinen juonne. Syrjäytyspolitiikan juuret itivät 1960-luvulla. ’Luonnonsuojelun’ ohjelmia sikisi kuin kaneja. Luontoa vuosisatoja tai vuosikymmeniä hoivanneet nähtiin esteenä, poispyyhittävinä, tyhminä, putkinotkoina, insesteinä. Ohjelmien laatijat sen sijaan palkittiin rahalla, valtionavuilla, viroilla, hyvinvoinnilla. Sattumalta ei otsikossamme ole sanaa korruptio.

Kuka on jouto

Luonnonsuojeluliitto, Hanna Aho ja Jenni Pitko:
On huolestuttavaa, että Orpon hallitus lopettaa joutomaiden metsitystuen.

Jo sana ’joutomaa’ kertoo ylenkatseesta. Kuka on jouto? Mikä on joutoa?Onko Orpon hallitus tässä asiassa sattumalta meidän joutojen asialla.

Entä mitä tarkoitatte sanalla ’ylisukupolvisuus’. Viitannette yhteen suuntaan, tulevaan. Viittaako alisukupolvisuus toiseen suuntaan, edeltävien sukupolvien eli siis vanhempiemme antaumuksellisiin elontoimiin. Sekö onkin nyt joutoa? Ohessa on kuva kivestä. Ei kivi ole toisen kiven päälle itsekseen asettunut eikä jääkausi ole sitä tuonut. Suomi on nousukashengen maa jossa ylenkatsotaan omaa menneisyyttä, historiaa, hiljaisia, impivaaroja. Suomi on sivistymätön maa. Öykkäreitten maa.

Kolonialismi

Entä rasismianalyysinne globaali ulottuvuus? Tätä pohdin kun hetken kuuntelin ja katselin Me emme vaikene -puheita ja ihmisiä. Heidän jalkojensa juuressa oli UPM ja Pesonen. Plantaasien ja ratojen tieltä lakoo Uruguaissa ihmisten elämäntavat, kulttuurit, perinteet, impivaarat — kuten aiemmin ja yhä tänään Suomessa tai orjakaupan aikaan Afrikassa. Tästä rasisminvartijat ovat hiljaa. Rasismijahti on valikoitua, rajattua, yksipuolista, liekö älyllistä. Yksipuolisuutta tieten tahtoen ruokkivat oligarkit, eliitit, Ylet, HS, tutkijat, politiikalla itsensä elättäjät, säätiöt. Tällainen jahti on harhautus.

Rasismi on henkeä, kolonialismi on ainetta. Impivaaraan suhtautumisessa henki ja aine yhtyvät. Rasismin vartijat eivät tunnista lähikolonialismiaan.

Ymmärrys olioituu

Politiikassa jumiudutaan milloin mihinkin sanaan tai ilmiöön. Addiktoivasta jumista kasvaa olio. Politiikan kieli on puhetta olioista: ’suomi’, ’inflaatio’, ’rasismi’, ’valtio’, ’luonto’, ’edistys’, ’oikeusvaltio’. Ne käyttäytyvät ikään kuin olisivat itsellisiä, autonomisia eliöitä. Esim. HS 5.9.2023 kirjoittaa näin: rahapolitiikan tarpeet, talouden tarpeet, Suomi ei kaipaa, korot nousevat, rakentaminen ajoi päin seinää, maa kirii, Suomi menee edeltä. — Onpa siinä eliöitä, tarpeineen ja kaipuineen.

Tällainen puhunta on epä-älyllistä, valheellista, tietoisen harhauttavaa. Tällaista puhuntaa suoltaa myös tiede. Siis tiede! Jos joku ei tällaiseen tieteeseen usko, niin ei hän välttämättä tyhmä olekaan. Oliopuhunta on populismia, petollista harhaa, näennäisrealismia ja sellaisena valheellista. Se peittää asian tai ’ilmiön’ synnyn ja synnyttäjän.

Esimerkiksi käsite inflaatio. Se on nyt paha, sitä vastaan pitää juuri nyt taistella, ei väliä jos ihmisiä tuhoutuu, sota tarvitsee uhrinsa. Mutta samassa lauseessa samat inflaatiotaistelijat ilakoivat kuinka yrityksellä tai maalla on hinnoitteluvoimaa eli siis kyky ja valta synnyttää inflaatiota. Tällainen ristiriitapuhunta on paskaa. Olion taakse piiloutuminen vapauttaa heidät syyllisyydestä tai tekee kaikista yhtä syyllisiä. Inflaatio tulee ikään kuin taivaalta.

Myös nykyinen ympäristöpuhunta on oliopuhuntaa. Siitä puuttuu asioiden syntyjen kulku, historianäkemys, toimijuudet, voi sanoa syylliset. Ei ole sattumaa että kouluista halutaan häivyttää historiaoppiaine. Sen jälkeen meidän kaikkien pitää tasaveroisesti uhrautua. Me kaikki olemme ylikuluttajia (muka). Impivaarassa ei ylikuluteta. Tiede voisi ottaa johtotähdekseen impivaaran. Oliopuhujien analyysi on tahallisen ontuva. Tuskin sellaista jaksaa kuunnella, saati että uskoisi, ja tavallaan hyvä näin. Denialismista syyttäminen on epäreilua, epä-älyllistä.

Oliopuhunta liehuu valheavaruudessa. Olioiden yhteys olemiseemme on katki ja harhainen. Todellisuus? Mikä todellisuus? Kenen todellisuus?

Mikä ihmeen siirtymä?

Sanoilla ja olioilla peitetään ja hämätään. Mitä on ’systeeminen muutos’. Vihreä siirtymä on peitesana. Mikä ihmeen ’siirtymä’, hyppäys jostakin jonnekin. Evoluution, vähittäisen muuntelunhan maailmaa piti luonnehtia. Tieteen sanasto ja kieli hyppii miten sattuu, holtittomasti.

Toden totta, tarvitaan tieteen lukutaitoa. Se tuskin kehittyy poliittisesti ohjatuista strategisen neuvoston (STN) hankkeista.

Minkä pitää kestää. Mikä ei saa kestää.

Mitä tarkoittaa sana ’kestävyys’? Eikö kestävyys ole pysähtymistä, kestoa. Jokin kestää eli ei enää muutu, pysyy samana. Mikä konservatismin manifesti! Miten tämä suhtautuu ’luovaan tuhoon’? Mikä tuhoutuu, mikä tulee tilalle. Minkä pitää kestää. Mikä ei saa kestää. Eikö luova tuho jos mikä ole epäkestävää! Onko Maliranta jymäyttänyt meitä vuosikausia (ja kaheliksi haukkunut).

Tarkoittaako kestävyys että hyvinvoivat ja/tai vallassa olevat ja dekaaniväki turvaavat asemansa. Eikö se ole diktatuuria. Sanoilla pelaten diktatuuri muuttuukin edistykseksi, kestää, kestää, kestää.

Kielen tutkimus korvautui populismin fraseologialla

Politiikan ja tieteen kielen kriittinen analyysi on vaiennettu. Tilalla on populistinen fraseologia, jota teeveet, mediat, tieteet, yliopistot, eduskunnat suoltavat vuodesta toiseen. Kuka viitsii kuunnella. Sanojen avaamista peräävät vaietaan. Esimerkiksi Päivi Mehtosen kirja Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus kuvaa kuinka 1900-luvun alussa sanoja, käsitteitä ja tekstejä avattiin ja purettiin. Pyrkimys hukkui yhtiövaltaan ja maailmansotiin. Sitten tulivatkin loogiset empiristit, analyysifilosofit, niiniluodot ja allardtit. Siinä meni tiede. Tiede kävi maailman silittelyksi ja lössöttämiseksi.

Eikö ihmisäly kohoa olioitumisen ohi ja yli, sanojen taakse ja ohi, tavuihin, äänteisiin, kirjaimiin, olemiseen, tuntoon. Kannattaako universumia naisittaa tällaisella ihmiskunnalla.

Tiedemaailman sulkeumat

Millaista tieteen vapautta on se että tutkimusten aihevalinnat, näkökulmat, rajaukset, hylkäykset, tutkimusintressit ja rahanjako määrittyy sulkeutuvissa instituutioissa: akatemiat, säätiöt, neuvostot, keskusjohdetut yliopistot, yhtiöt. Mikä on tieteilyn olemus väestön suunnalta nähtynä? Väheksyntää, sivuuntyöntämistä, syrjäyttämistä, leimaamista, maalittamista, ihmisiin kohdistuvaa vihapuhetta. Mikä on säätiön olemus? Eikö säätiö ole suljettu laitos, vapaan ajattelun, yhteisön älyllisen pulpunnan rajaaja, suurrikkaiden kassara. Sekö on tiedettä. Ei ole.

Tieteeseen on pesiytetty muotisana ’strateginen’: Euroopan strateginen autonomia (Macron), strateginen korruptio (HS pääkirjoitus 1.9.2023), yliopiston strategia, strateginen tutkimus, strategisen tutkimuksen neuvosto — Sixten Korkmanin kuningasidea 2014. Kuka tietää millä perusteilla neuvoston jäsenet valitaan, ketkä oikeasti valitsevat. Ensikaudella 2015 alkaen jäseninä lie olleet mm. Korkman ja Kiander. Mitä neuvostossa puhutaan, mitä teema-alueita valitaan valtioneuvoston siunattaviksi, miksi, mihin pyrkien, keiden tarpeisiin vastaten, mitä teema-alueita tai aiheita ei oteta. Eikö koko menettely ole tieteen politisointia a’ la Unkari. Suomen akatemia on valtion virasto (siis poliittinen), samaan aikaan ääriprofessio, tieteen sisäpiirien sulkeuma. Neuvostoja, säätiöitä ja akatemioita voi luonnehtia salaseuroiksi ja salaliitoiksi.

Oligarkkien säätiöt, pääomitetut yliopistot, HS:n ja Ylen kulttuuritoimitukset, cocktailit, ck, rasistien metsästäjät, siinä Kansallinen Sivistyneistö, Kansallisen Tarinan rakentajat, Kantolat, vuorelmat, miettiset, paloset, poutaset, riittää riittää. Moniko politiikan tutkija juo Koneen skumppaa. Kenen leipää syöt …

Haavoittuvat surkut, alepan kassat

Tampereella on sosiaalipolitiikan päivät, parikymmentä työryhmää, jokaisen otsikkoon on ujutettu sana ’haavoittuva’. Miten kaikki keksi sen yhtä aikaa? Sana on tottakai syötetty ulkoa, jäljet löytynevät hakaniemen akatemiatalosta. Sana ’haavoittuva’ yksilöllistää, alentaa, jopa syyllistää, hämärtää ja kadottaa yhteiskunnan. ’Haavoittuva’ tuo mieleen entisaikain köyhäinhoidon tai Juho Saaren surkuvähemmistön. Enemmistöllä menee hyvin, yhteiskunta on vakaa, valistaa Saari. Ähäkutti, mitäs ootte surkeita, toisin on meillä, sedillä ja ukkeleilla.

Kaksi professoria (Saari, Hiilamo) kertoi Ylenaamussa onnellisesta kansasta maailman huipulla. Toinen mainitsi Alepan kassat kolme kertaa, ei Sokoksen kassaa. “Meidänkaltaisemme professorit”. Ihmisiä pannaan halvalla.

Yliopisto on ylimieliyliopisto.

Filosofit

– Ääri, ääri, ääri (panu).
– Nato, nato, nato (sami).
– Loogis-empiristit, analyytikot, niiniluodot pohjustivat maailmankuvan olioitumisen, petollisen tietorealismin ja elonmuodon matematisoinnin. Kolmoisvirhe. Itse asiassa viitoisvirhe kun panut ja samit otetaan mukaan.

Tuoko on filosofiaa? Tuskin. Kutsuisin poliittiseksi propagandismiksi ja näennäisempirismiksi.

Keskisarja perustaa eduskuntaan Impivaara -kerhon

Teemu Keskisarja eduskunnassa 6.9.2023: Impivaaran ”savutuvissa tihrusteli nokinaamoja, hipiältään sonnanruskeita kaskeajia ja tervanpolttajia. Tieteen katsannossa supisuomalaisilla oli sienimäisen löysä iho ja keho ja hidas äly”.

– Meillä on siis hidas äly. Minäpä olen sonnanruskeiden lapsi (ja ruskea itsekin).

Sirkka Ahonen: Historioitsijan ”odotetaan lähestyvän kunnioittavasti niin menneisyyden ihmisiä kuin oman aikansa yleisöä. .. impivaaralaiset olivat aikanaan muutakin kuin apaattisia uhreja ja odottavat historiankirjoittajien antavan heille siitä tunnustusta.”

Teemu, pyydä impivaara-kerhosi jäseniksi Ville Turusta ja Fatima Helsingistä.

Männyntaimi havahtuu

Kiitän teitä jotka ette myöntäneet minulle apurahaa. Olisipa tämä kiitos myös hänen kirjassaan, Huolenpidoissa.

Sanoistaan kirjamessuilla 2022 kirjoitin ylös kaiken minkä ehdin:

Matkalla mielikuviin. Lähipäivinä päästän irti, irrotan ja hellitän. Leikkivä fantasia. Antaa kynän viedä, tekstin puhua. Mitä kuvia nousee mieleen. Syntyy nyrjähdyksiä. Päästää irti, olla reunalla, liepeillä, irti myös omista ajatuksista. Irtautua kontrollista. Vastustaa akateemista tutkimusmaailmaa, julkaisujen suoltamista. Olla kaukana tieteellisistä, poliittisista ja yhteiskunnallisista kamppailuista. Lakien ja säätelyn ulkopuolella. Eristäytyneisyys, yhteyden katkeaminen. Ei väitteitä, ei todistelua. Hitautta, pienten asioiden havaitsemista. Annan itseni harhailla kirjoittamalla. Kiepauksia, kiertely, hyödyttömyys. Joutilaisuuden ja levon ylistys. Epäteho. Nautinto. Pysähdyn, oon, yllätyn. Uneksuntaa rakastan. Päällekkäisyys, limikkäisyys. Ajallista ja tilallista kerrosta. Hiljaista on. Männyntaimi havahtuu.

Irtipäästö, nyrjähtely — olkoon kirjoitusta, kuvaa, matkaa, mitä vaan — plokataan tänään, jäät ilman apurahaa. Tämä on korruption käänteinen määritelmä.

Et saa tiedonjulkistajan palkintoa, et saa valtionpalkintoa, kirjailijaliitto ei päästä jäseneksi, sinua ei kutsuta culttuuricocktailiin, Helsingin Sanomat ei julkaise, dekaanit ja päätoimittajat plokkaa, et ole ansioitunut, akatemiatutkijaksi et ole sovelias. Ryhdy wassistiksi, ole SocSci. Laita väriä poskeen.

Kesällä 2023 nähtiin Louis Mallen elokuva A Dinner with Andre. Olisiko paras elokuva kautta aikain. Kaksi miestä keskustelee koko illan yhden pöydän ääressä. Pohtivat elämän ja maailman mieltä. Siinä se filosofia joka Suomesta hävisi 100 vuotta sitten.

Hätkähdän. Elokuvassa vilahtaa sanat männyntaimi havahtuu. Täältäkö siis ovat peräisin Eevan sanat Huolenpidoissa. Tästä avautuu hiljaisen olemisen maailma. Andre-elokuvan henki ja Eevan sanat kirjamessuilla ovat yhtä: irtiottoa, etsimistä, löytämistä, jossain toisaalla.

Kuinka paljon irtiottajia löydämmekään:

• Irene Vallejo, Papyrus (’haluan päästä vaiennettujen äänien jäljille’)
• David & David, Alussa oli… (‘kirjoitimme miten huvitti’)
• Tuomas Ragvaldinpoika (oppimaton tollo kirkollisten mielestä)
• Daniel Europeus (kuoliko katuojaan)
• Huizingan leikkivä ihminen
• Miten tutkia liikkuvaa maailmaa — tutkimusohjelma Tampereen yliopistolla 2011
• Tieto vai mielikuvat — seminaari Oulussa 2019

Nyttemmin älyn leikki on maailmasta estetty ja hävitetty. Tilalle on rakennettu massiivinen tieteen ja taiteen poliittinen ja talouselämälähtöinen ohjailu.

• Korruptiotiede.
• Korruptiotaide (poikkeuksin)

Finlandia 30 000 euroa, Matkalla Suomessa, heimojen pilkka, impivaara-pilkka. Elämme kuin minkit Pohjanmaan tarhoissa.

Pikajunarasismi – Karjaan naisia Kupittaan junassa

Syrjimisen moderni tapa on some-plokkaus. Herkin plokkaussormi on sivistyneillä, dekaaneilla, tutkijoilla, Säätiöillä. Omalla kohdallani uusin löytö on Maria Pettersson. Mariaa edelsi Suomen vanhimman kirjallisuuslehden päätoimittaja. Siinä minun CV. Dekaaneja en viitsi enää mainita. Helsingin kulttuuriälymystö on distinguished, eminent and differentiate.

Missä ja millainen rasismi satuttaa eniten? Vastaan osaltani: pikajunassa. Pelottavin paikka tänään ovat pikajunat. Täyteen ahdettuja, paikkaa et voi valita, et pääse turvaan, jos satut väheksyntää huokuvien keskelle. Enää en pikajuniin mene. A-studion honkasalot ja hyrköt, kantakaa huolta tästäkin rasismista.

Suruksemme jaloaatelisen Albert Edelfeltin näyttely Ateneumissa päättyi. Aikaansa seuraava galleria, tuskin muu kuin Halmetoja voisi ottaa teemakseen ei enää Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä vaan Karjaan naisia Kupittaan junassa.