Kahdeksan kuplan Suomi – pahan olon lähde

Poliittista työtä tarinatieteellä  

Lausu sana tarina ja olet tieteen huipulla. Näin opettivat Tuomas Heikkilä ja Ella Lillqvist Helsingin yliopistolla keväällä 2021.

Tarinassa ei ole tarkoituskaan tavoitella totuutta. Riittää kun saat ihmiset uskomaan. Paras tarina voittaa historian. Näin opetti Heikkilä, joka on myös Tieteenpäivien 2023 puheenjohtaja.

Tarinoiden käyttö tieteessä jopa ns. totuuden korvikkeena on arveluttavaa, helposti harhauttavaa. Tarinat voivat olla tutkimisen kohteena (esim. kristinusko). Tarinoilla voi elävöittää ja elähdyttää (Kullervon kosto, Lallin raivo). Tarinointi lipsahtaa helposti poliittisen, tieteellisen, taloudellisen, minkä tahansa vallan oikeuttamiseksi. Tarina tappaa analyysin ja vaihtoehtojen näkemisen. Tarina ja ilmiö ovat sisaruksia. Ilmiö on aina pintaa ’asia on miltä näyttää’. Nykytiede ja poliittinen johtajisto pelkistää elämämme ilmiöiksi, tarinoiksi, viihteeksi, tv-sarjoiksi. Sosiologien tiedelehden nimikin on Ilmiö. Varokaamme heitä.

Millään en jaksaisi lukea kirjaa Kahdeksan kuplan Suomi (jatkossa Kuplakirja). Maailmassa on paljon tutkimuksia, joista tulee paha olo. Miksi kiusata itseään. 

Helsingin kirjamessuilla 2022 Kuplakirjasta tehtiin spektaakkeli. Asialla olivat Helsingin Sanomat, Jaakko Lyytinen, Anu Kantola, Ville Blåfield, kirjamessut ja taustakulisseissa Gaudeamus, yliopisto(t) ja muut piilovaikuttajat. Kirjaa nostetaan näkyville muinkin tavoin, nyt Finlandiaehdokkaaksi. 

Onko siis pakko nähdä vaiva tämän ilmiön perkaamiseksi. Seuraavassa lausumani ei ole viimeinen sana mutta pääsemme liikkeelle. 

 

Miksi valtio masinoi ja rahoittaa ihmisiä arvottavaa tutkimusta? 

Kuplatutkimuksen rahoitti valtio ns. akatemiansa kautta, myös valtioneuvoston siunaamana. Jo tämä vihjannee että kyseessä on poliittinen tilaus. Kirjan kustansi puolivaltiollinen Gaudeamus. Edellisen Kantolatekoisen tutkimuksen, nimeltään Huipputuloiset rahoitti Suomen rikkaimpien säätiö, Koneen Säätiö. HS revitteli Huipputuloiset-kirjaa viikkokaupalla ja aukeamittain. Kuplatutkimus ja Huipputuloiset ovat samaa sarjaa. Sattuma se ei ole. Suomen tiedepolitiikka on superrikkaiden ja valtion tiukassa ohjauksessa. Se on tiedepolitiikkaa, politisoitua tiedettä. 

 

”Suomi on hieno yhteiskunta”

Miksi teitte tämän kirjan, aloittaa HS-toimittaja Jaakko Lyytinen messujen päälavalla.  

”Suomi on hieno yhteiskunta. Ja minä haluan sen myös sellaisena säilyvän”, vastaa Anu Kantola. 

Kenen kannalta hieno, missä mielessä? Mitä pitää varmistaa? Eikö tällainen pyrkimys luonnehdi puolueita? Tieteellä on siis intressi, pyrkimys. Onko oikein kutsua tällaista tieteeksi? Eikö kyseessä ole intressilähtöinen poliittinen vaikuttaminen?  

Haastattelimme 350 suomalaista”. Kantolan ääni värähtää kun pääsee puhumaan Keilaniemen etujoukosta, maailman valloittajista, ylimmistä luokista, yläkerroksista, rennoista, rauhallisista, ihmisiä hallitsemaan kykenevistä. 

 

Kuva. Suomen kuplat. Avaa kuva klikkaamalla.

 

Kantolan puheessa vilahtaa tuon tuosta sanat Suomen tarina. Olemme siis tarinan äärellä. Kantola ihastelee Suomen tarinaa. Suomi ”harppasi 1900-luvulla maatalousvaltaisesta Euroopan takapajulasta länsimaiden eturiviin”.

Voittajien tarinasta pyyhkiytyy pois vaihtoehtoinen historia, hiljaisten häviäjien tuho, kärsivien kärsimys, lohen kuolema. Tarina johon kaikkien pitäisi uskoa. 

Kantolan kaltaiset tutkijat pitävät itsestäänselvänä että ’suomen tarinoihin’ kaikki auvosti uskovat. Tarinahan on uskonasia, kuten Tuomas ja Ella opettivat. 

”Moderneissa yhteiskunnissa elämän pysyvin piirre on jatkuva muutos” (Kantola). 

Missä mielessä väitteessä on perää? Kenen kannalta? Entä jos elämämme pysyvin piirre ja syvin kokemus on pysähtyneisyys, jämähtäminen, tylsyys, tapahtumattomuus, kuoleman odotus, vanhuksen hiljainen kuolema mökissään  tai yksiössään? Kirjan historiaa tutkinut Irene Vallejo näkee maailman syvimmältä olemukseltaan samanlaisena pysyvänä. Uskon enemmän Ireneä kuin Kantolaa. 

Muutoksen ”vauhti on kiihtynyt 1980-luvun lopulta lähtien” (Kantola). 

Kiihtynyt? Kiihtymisväitteisiin en koskaan suoralta kädeltä usko, olipa asia mikä tahansa. Kiihtyä tarkoittaa eksponentiaalista ’korkoa korolle’. Mikä muuttuu, mikä kiihtyy? Onko se mahdollistakaan? Kiihtymisväitteet vaatisivat vahvan näytön. Sellaista en usko olevan, eikä tarvitsekaan olla. Tieteen nimissä puhutaan soopaa. 

”Nämä murrokset jakavat ihmisiä uusilla tavoilla voittajiin ja häviäjiin” (Kantola). Ei ihme että Kuplakirjan julkistuksessa Keynote-juhlaluennon piti voittajien ritarikunnan suurmestari Mika Maliranta. Arjalaisuus elää. (Maliranta muuten näkee ympärillään kaheleita, heittää heistä herjaa twitterissä.)

Ainakin osin Kantolan maailmankuva vaikuttaa jumittuneen 1960-luvulle ja kumpuavan hänen omasta toiveajattelustaan. Suuri muutto kuulemma jatkuu. Tätä hän toisteli taas kirjamessulavalla. Taisi Kantola kerran sanoa niinkin että suuri muutto kiihtyy.  

Kantola puhuu ”järkeen perustuvista moderneista yhteiskunnista”, ”suurista moderneista demokratioista” ja ”moderneista yhteiskuntatieteistä”. Mitähän nämä kaikki ovat: USA, Ranska, Britannia, Saksa, Intia, Brasilia, Kiina, Venäjä. Mitä ylipäänsä on moderni. Tätä sanaa jokseenkin kaikki tutkijat käyttävät pokkana kertomatta mitä he sanalla tarkoittavat. Kyllä tiede tietää. 

Kantola puhuu syvistä tarinoista. Mikä on Kantolan syvyyden mitta? Ehkä syvyys on yhtä kuin (pinta)fiilis.  

Kantola mainitsee lyhytselkäiset hevoset, tiettävästi Kainuun korvessa tai Savon pusikoissa. Onko Kantola mitannut hevosten selkiä (vertaa saamekallojen mittaus)? Ovatko tulokset jossain luettavissa? Voisiko Kantola seuraavaksi tutkia leukaperien leveyksiä tai tutkijain suupielten dynaamista liikehdintää? – Tämä vihjeenä Koneen Säätiölle, Akatemian Strategiselle Tutkimukselle tai valtioneuvoston TEAS:lle. Rahat liikkeelle, konsortio pystyyn. 

”Tutuin nykyversio suomalaisuudesta lienee kertomus yhdessä veneessä soutavasta kansakunnasta” (Kantola). Kenen nimissä Kantola puhuu? Minun nimissä ei ainakaan. Taannoin Helsingin yliopiston rehtori puhui käädyt kaulassa juhlasalissa yhteen hiileen puhaltamisesta. Fossiilitiedettå toreilla ja järvillä.  

 

Tunnustus ja kannustus, palkitsemispolitiikka

”Syviä tarinoita meistä ja muista kerrotaan edelleen … niiden avulla ihmiset voivat säilyttää kasvonsa ja saada tunnustusta työlleen ja ponnisteluilleen” (Kantola). 

Tunnustusta ponnisteluilleen? Kumma kun minä en ole saanut tunnustusta työlleni enkä ponnisteluille. Eivät myöskään vanhempani tai heidän elämänpiirinsä. Päinvastoin, tekemisemme on saatettu halveksunnan ja tuhoamisen kohteeksi. Surunsa vei hautaan kokonainen sukupolvi. Tänään pääministeri Marin pilkkaa heitä ja heidän jälkeläisiään boomereiksi, käskee olla hiljaa ja sulkee heidät lukkojen taakse. 

Montako kertaa Kantola on palkittu, viimeksi Wihurin rahasäkillä. Kerran istuin kirjamessuilla etupenkissä kun Kantola piti kiitospuhetta tietokirjapalkinnosta. Entä yliopiston palkinnot, snellmanit ja kaikki muut? Nyt Hanna Nohynek pamauttaa kantoloille 30 000 euroa. No, se on pikkuraha verrattuna Luontopaneelin varapuheenjohtaja Sääksjärven 50 000 euron palkintoon (Kordelinin säätiö). Kuuntelin juuri Sääksjärveä Tiedekulmassa. Kaksi nuorta naista kysyi (linkki) mitä voimme oikeasti tehdä kun esim. Helsingin kaupunki tuhoaa merien rantoja vailla mitään häpyä. 50 000 euron arvoinen vastasi kysyjille hokemalla yhtä ainoaa sanaa: luontokato, luontokato, luontokato, luontokato. Minua säälitti ne kaksi naiskysyjää. Nykytiede, paneelit ja kuplat ovat pelkkää hokemista. Anu Kantola ei ole yksin. Oman työn kautta, omien käsien, jalkojen ja silmien kautta heillä ole kosketusta mihinkään, levittävät hurmosta messulavoilla ja televisiossa. Minut (ja ehkä muitakin) nämä hokijat, Suomen sivistyneistö plokkaa somessa, sulkee ulos yhteiskunnasta yhtä usein kuin Kantola on rahalla ja kunnialla palkittu. Kiitos Juho, kiitos Hanna, Petra, Jussi, Atte, Varman Risto, Koneen Säätiö ja muut. Muistan teidät kaikki. 

Suomessa on yksi tutkimisen tarve ylitse muiden: palkitsemispolitiikka. Kuka vertaisarvioisi myönnettyjen palkintojen perustelut ja valintalautakuntien kokoonpanot, tekisi frekvenssianalyysin. Tänään sulle, huomenna mulle.

 

Vatsanpohjassa tuntuu 

Kuvaamme ihmisiä muutoksen silmässä, ihmisiä murroksen kourissa. ”Olemme haastatelleet kahdeksaa suomalaisten ryhmää, jotka elävät talouden rakennemuutosten, maaltamuuton ja muuttoliikkeen silmässä” (Kuplakirja). Miltä meneillään olevat talouden murrokset tuntuvat työikäisten elämässä, kirja jatkaa. 

Särähtää – lievästi sanoen – talouslähtöisyys, rakennemuutos- ja murros-sanan tuputtaminen. Tämä kuvastaa tutkijoiden latteaa maailmankuvaa ja litteää tajuntaa. ’Talous’ (mitä sillä tarkoitetaankaan) on heille kaiken määrittäjä. Eikö ihmistä luonnehdi mikään syvempi, jalompi, korkeampi, sielu, unelma, toisaallaolo. Pitäkää taloutenne, rakennemuutoksenne ja murroksenne. 

Yritin etsiä Kuplakirjan kahdeksasta ryhmästä itseäni. Tiukkaa teki tai vesiperä tuli. Kyllä, olen sitä ja olen tätä. Voin olla jumissakin, ehkä toisella tavalla kuin he luulevat. Mutta myös lennän. Olenko läsnä, enkö ole, olenko toisaalla, missä, välitänkö, jätänkö palaamatta. Kirjamessuilla sieluni lähti lentoon yhden kerran, kuullessani Eevaa ja Tanjaa, heidän esitystään Matkalla mielikuviin. Kesällä luin viikkokaupalla Irene Vallejoa. Näin kannattaa elää. Ihmiselon suuret unelmat, koota kaikki maailman kirjat yhteen, mitata kepin eli kaanonin  avulla maapallon ympärys, kuolla mieluummin Mustanmeren mutakkoon (Ovidius) kuin välittää Palatinuksen Kunnioitetusta ja aikamme tunnustetuista. Pitäkää taloutenne, pitäkää rakennemuutoksenne, pitäkää murroksenne. Pääsisinpä taas vesurin varteen. Olen hiukkanen, monessa paikassa yhtä aikaa, monessa ajassa samaan aikaan. Hiukkasta ei voi mitata, ei pysäyttää eikä asemoida. Olen lyhytselkäinen. 

Kuplahaastattelut ankkuroituvat fiiliksiin (kuulemma syvätaso). Keilaniemeä lähestyessä tuntuu vatsanpohjassa, iloitsee Anu. Arvelen että bibu-tutkijain omat maailmankuvat ovat pyörineet mielessään haastattelujen fiiliksiä sanoiksi pukiessaan. Eräskin bibu-tutkija muisteli Tiedekulmassa paperitehtaan ihmisten ylvästä ilmapiiriä ja kuinka ihmeessä he nyt voivat äänestää perussuomalaisia. Ties inhimillistä mutta tuollaisen huipputieteeksi nimeäminen on harhauttavaa. Tiede on sitä mitä halutaan esittää. Tiede on tarinointia. Tiede on fiilistä. Tiede on uskonasia. Tiede on herätysliike. 

 

Ihmisten arvottaminen, halventaminen

Kantolan kirjoittamissa Kuplakirjan osioissa vilisee ihmisten nimittelyä ja leimaamista. Pahimmillaan koen nimittelyn kansanryhmien halventamiseksi, maalittamiseksi ja kunnian loukkaamiseksi. Tällaisia sanoja löydämme, tässä tuskin kaikki:

jumittuneet, vihaiset, lamautuvat, takaperoiset, takamaa, ruritania, populistit, autoritaariset, suuri muutto, perussuomalaiset, Kainuun korvet, voittajat, häviäjät, vanhentuneet ja pettävät työkalut, lannistujat, masentujat, häpeäntuntijat, putoajat, kunniattomat, lamautujat, lyhytselkäiset hevoset, jostain Savosta. 

Toisella puolella ovat ykkösalueen kruununjalokivet eli Keilaniemi, hieno juttu, iso asia, meidän huippuosaajat, vastuulliset rakentajat, huippusuorittajat, järjelliset, modernit, joustavat, eturivit, etujoukot, tunnustetut, räppärit, järkeen perustuva moderni kestävyys, kimmoisuus, maailman tasa-arvoisin maa Slovakian jälkeen.

Eikö tällainen leimaaminen ja arvoasteikon rakentaminen ole vihapuheeksi koettavaa. Puheen kohteena olevilla ei ole vastaavia keinoja puolustautua kuin yliopistojen tutkijoilla tai lehtien toimittajilla, joilla on tutkimusrahat, apurahat, työpuhelimet, internetit, twitterit, seminaarit, videot, palkinnot, professuurit, lehtoraatit, toistensa seura ja kaikki muu itsensä puolustamiseen ja toisten syyllistämiseen. Asetelma on kohtuuton. Myötätuntoni kääntyy osattomien ja syytettyjen puolelle. Heitä joutunee vaaleissa äänestämään, myötätunnosta ja protestina sivistyneistön ylimielisyyttä vastaan.  

Kuplakirjan kaltainen kirjoittelu vaatii tiedekriittisen, yhteiskuntafilosofisen ja humaanin syväanalyysin, myös sosiaalieettiseltä kannalta. Sellainen odottaa tekemistään. Yliopistolaisilla ei saa olla oikeutta mihin tahansa. 

Anu Kantola ihailee Suomea, Suomen tarinaa ja haluaa keksiä Suomelle uuden tarinan. Voivatko vallan instituutiot ja tiedemaailma suloisemmin yhteensulautua. Joku puhuisi korruptiosävystä. Tieteen ja vallan jännite tai kriittisyys ei toki ole itsetarkoitus, mutta enemmän arveluttaa täyssulauma, jopa propagandistinen yhteistyö. Historiasta löytyy kiistoja tieteen ja vallan väliltä. Kuka ajettiin mutakkoon, kuka maanpakoon, kuka poltettiin, kuka heitettiin tyrmään, Pariisin rehtori talutettiin kadulle, tänään meidät nimetään kaduntallaajiksi (kansleri Hämeri). Kiistojen lopputulema on usein ollut vallan rakenteiden uusiutuminen. Tänään tätä pelkoa ei ole, valta saa olla rauhassa, Lehikoinen pitää juhlapuheen Tieteen Vuosijuhlassa. 

Miksi Suomen perustuslakiin on kirjoitettu tieteen ja taiteen vapaus jos jännitettä ei olisi edes ennakoitavissa? Ovatko palkinnot, virat, leppoisa lounastelu tehneet tehtävänsä? Kuka on Suomen palkituin tieteentekijä? Viimeisin jakajat olivat Wihurin rahasto sekä Kordelin.

 

Suuren murroksen putoajat 

Tiede & Edistys -lehti virittelee pohdintaa aiheesta mihin hävisi yhteiskuntateoria. Helsingin yliopistolle virittely ei ole kiirinyt.

Kantola yrittää parhaansa. Hän on löytänyt C. Wright Millsin Sosiologisen melikuvituksen, Karl Polanyin Great Transformation -teoksen, ties Durkheimin anomaliat. Vielä kun löytäisi Rancieren Erimielisyyden näyttämöt, niin tarinaa pukkaisi. 

C. Wright Mills syrjäytettiin amerikkalaisen pintaempirismin tieltä. Suomeen pintaempirismin toi Erik Allardt korpikommunisteja jahdatakseen ja modernin kansan onnelliseksi todistaakeen. – Mutta hei, Kupla-tutkimushan on suoraa jatkoa allardt-tyyppiselle etäisen kansan (kainuunkorpi) jahtaamiselle halventavine nimityksineen. Helsingin yliopisto on aina ollut tieteen kärjessä – ellei Kuopion ja Tampereen hyvinvointisosiologia nyt rynnistä edelle. 

Polanyitä mukaillen Kantola havaitsee historian suuria kaaria. Polanyi selitti maailmansotien synnyn häviäjien putoamisella ja radikalisoitumisella. Nyt on käymässä samoin. Kuulostaa lennokkaalta kuin Historian loppu. 

Paistaako Kantolan kaarista teleologinen tarkoitushakuisuus, hänen suuri missionsa. Suomea, Eurooppaa ja maailmaa uhkaa vaara joka on eliminoitava: putoajat, häviäjät. He radikalisoituvat, heistä tulee kiusaajia, vihapuhujien paskamylly (sana jota Kantola käytti akatemian seminaarissa) ja – mikä pahinta – alkavat äänestää perussuomalaisia. 

Putoajien aiheuttama vaara on hanskattava. Oikeutuksen antaa Polanyiltä periytyvä fasismin syntytarina. Populistit, ääret, fasistit on eliminoitava, ei vain Ukrainan nummilta vaan Suomesta ja maailmasta.

Tällaista tutkimusta teettää ja rahoittaa Suomen valtio, akatemia, strategisen tutkimuksen neuvosto, yliopistot, puolivaltiollinen kustantamo. Tieteen vapaus on turvattu, sanoo perustuslaki. Minkä sortin vapautta tuo tarkoittaa?

Miten ymmärrämme sanan pudota? On oltava jotain mistä pudotaan ja jotain mihin tömähdämme. On siis jokin portaikko, kerroksellisuus. Mikä on tämä portaikko? Kuplakirja näyttäisi pitävän portaikkoa itsestäänselvyytenä, selitellä tai tarkentaa sitä ei tarvitse. Joinain sanoina portaikko vilahtaa. Etujoukko-sana on Kantolalla jopa otsikossa, edellisen työn nimenä taisi olla Huipputuloiset. Huipulla ollaan. 

Mistähän minä putoaisin ja mihin? Kirjamessuilla kuuntelin Eeva Åkerbladin Huolenpitoja. Hän puhui irtipäästämisestä, kontrollista irtautumisesta, nyrjähtelystä tietämättä miksi ja mihin pitäisi palata. Onko hän putoaja vai etujoukkolainen? Meitä putoajia on monenlaisia. 

Kuuluuko tieteen ja kulttuurin lavoilta julistaa ihmisten luokittelua, toisten ylväyttä, toisten surkeutta. Sanoudun Kupla-tutkimuksen poliittis-tieteellisestä asetelmasta irti. Jyrkästi irti. 

 

Uskonopin uusi nimi 

Väenväkisin tuntee ajoittain antipatiaa Helsingin yliopiston tiedetarjontaa kohtaan (joiltain osin). Poliittisviritteisiä julkaisuja Suomessa suoltaa ’konsortio’ jossa vaikuttaa yliopistoja, akatemia, strategisen tutkimuksen neuvosto, ministeriöitä, Koneen Säätiö, Sanoman Säätiö, moni muu säätiö, wihurit, kordelinit, Sitra, kirjamessut, Helsingin Sanomat ja muita. – Ai niin, Tieteenpäivät?

Uskonopilla on tänään uusi nimi: lukutaito. Siitä pitää huolen Suomen akatemia (valtion virasto). On luettava oikein tieteen tuotoksia, omaksuttava oikea tieto, uskottava laatulehtiä, kasvettava valistuneiksi ja sivistyneiksi. Tason saavutettuamme voimme heittää viihteelle, maistella sohvaperunoita, ihailla temppareita. Professori-isälle soittaminen on kielletty temppareiden aikana, kertoi Tampereen dekaani juhlapuheessaan tiedetoimittajille.

 

Ihmisten unelmat ja kuplanostalgia

Suomelle pitää löytää uusi tarina. Kuplatutkimus päätyi tarjoamaan uudeksi tarinaksi nationalismia. 

Tapio Salminen, Miika Tervonen, Lasse Hongisto ja Jussi Nygren kertovat Ylen sivuilla rajojen historiasta maailmassa:
Planeettamme on viipaloitu kuvitteellisilla rajaviivoilla, jotka jakavat ihmiset ja luonnon eri valtioiksi. Maailma jakautuu meihin ja toisiin, rajan sisäpuolella oleviin ja toisella puolella oleviin. Varhaiset rajat eivät olleet este ihmisten liikkumiselle. Rajat olivat sopimuksia luonnonvarojen käytöstä tai linnoitusten ketjuja valloittajia vastaan. Rajojen merkitys nousee nationalismin myötä 1800-luvulla. Valtiorajan ajatus johtaa väkivaltaisiin sotiin. Maailmansotien jälkeen ihmiset alkoivat unelmoida maailmasta, jossa rajat voitaisiin purkaa ja unohtaa. Tuo unelma on toteutunut vain kaikkein vauraimmille. Maailmassa on nyt enemmän raja-aitoja kuin koskaan. Miten näin on päässyt käymään?

Eivät käy unelmat yksiin kuplatutkijoilla ja Ylen kertojilla.

”Yhteiskunnan yhteisen tarinan on vastattava uuden ajan haasteisiin” (Kantola). Miten tarina tuunataan, hän kysyy ja keksii ratkaisun samantien. Ratkaisu on rap-artisti, Bentso. 

Saanko täydentää Kantolan ehdotusta? Kutsutaan Bentsolle kaveriksi Natalia Kallio. Julkaistaan Suomen tarina Kesärannassa nahka-asussa tai ilman.

 

Käsitepuuro – kirjaehdotuksia

Kuplakirja vilisee käsitteitä ja sanoja joiden sisällön kuka tahansa voi ymmärtää miten tahansa. 

Moderni? Suuret modernit valtiot? Demokratia? Etujoukko? Työvoima? Syvä tarina? Voimattomat? Ääri? 

Yhteiskunnallinen keskustelu on käsitteiden kautta käytävää kamppailua tilasta ja vallasta (Juha Marjanen, Pasi Ihalainen: Käsitehistoria…). Poliittisuus kätkeytyy kieleen, sanoihin, käsitteisiin. Käsitteet ja kielenkäyttö rajaavat ajattelua. Käsitteet ovat kiistanalaisia ja monimerkityksisiä. (Mistä ihmeestä ovat syntyneet esim. sanat työllisyys, työllistää, työnantaja, työvoima?) 

Luulisi että tämänkaltaiset kysymykset olisivat viestinnän tutkimisen ydintä yliopistoissa. Eivät todellakaan ole. Päinvastoin, yliopistoväki operoi sanoilla ja käsitteillä mielivaltaisesti niin kuin he itse haluavat ne ymmärtää. He ovat moderneja. 

Maallikoilla ei ole lupa lausua tieteen asioista mitään koska se on tutkijain kiusaamista ja tieteeseen sekaantumista (kuin eläimeen sekaantuisi). Saako kirjamessujen lämmittämässä ilmastossa mainita muutaman kirjan:

Pasi Ihalainen & Heli Valtonen (toim): Sanat siltana menneisyyteen. Erityisesti luku käsitehistoriasta.

Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Kielen, sanaston ja käsitteistön kritiikki 1900-luvun alussa ja kuinka tuo kritiikki tapettiin. 

Kahden Davidin kirja: Alussa oli… ihmiskunnan uusi historia.

Irene Vallejo: Papyrus. 

* * * 

Uskontunnustus messulavalla
esilukijana uskonopin professori, HY 

Minä uskon
tarinoiden totuuteen
tieteen sanojen pyhyyteen
Suomen tarinaan.
Kansa tungettiin valkoisiin koppeihin
turtumus syövytti kansan sielun
kansa kuoli ja kuopattiin.
Kolmantena päivänä kansa halusi nousta kuolleista.
Ministeriltä tuli käsky:
takaperoiset on surmattava.
Seimessä sikisi moderni kansa.
Kansa istuu naton itäisellä kyljellä,
on sieltä tuleva hallitsemaan
kurdeja ja valtiottomia.

Lopuksi nousemme taputtamaan yhdessä.

 

Lähteitä (suurin piirtein kirjassa esiintyvässä järjestyksessä:

Kahdeksan kuplan Suomi.

Kantolan ja Lyytisen messuesitys. (Näkynee marraskuun ajan sähköisen messulipun ostaneille)

Tutkimuksen tarinallisuus. Helsingin yliopiston Studia Generalia 2021.

Tietokirjallisuuden Finlandia. Palkittavan valitsija.

Irene Vallejo: Papyrus.

Wihurin rahaston palkinnot 2022.

Kordelinin säätiön apurahat.  50 000 euroa kolmelle.

Karl Polanyi: Suuri murros.

C. Wright Mills

Valtiorajojen tuhoisa historia.  Tapio Salminen, Miika Tervonen, Lasse Hongisto ja Jussi Nygren kertovat. Yle. 

Eeva Åkerblad: Huolenpitoja

Matkalla mielikuviin / Eeva Åkerblad ja Tanja Tiekso. Messuesitys. Näkynee marraskuun ajan sähköisen messulipun ostaneille)

Mikko J. Virtanen: Mihin menit, yhteiskuntateoria. Tiede & Edistys 4/2021.

Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus.

David Graeber & David Wengrow: Alussa oli… – ihmiskunnan uusi historia.

Uskontunnustus.

 

* * * 

Kuinka tarinamme jatkuu 

Yllä oleva oli osa kirjamessujuttuani. Juttu paisui ja paisui, nyt jo 15 sivua. Mitä teen? Koko litania yhtenä pötkönä Uuteen Suomeen? Sieltä se heitettäisiin ulos samantien. Paloitella? Tekisinkö vihkosen (muistaen: älä käänny Poesian tai Aviadorin puoleen). Tietokirja – kuplamarkkinat meni jo (Finlandia). Sepustelma, rompsu, runoelma, essee, yritelmä, tiki toki.

Yllä oleva teksti oli siis osa kirjamessujuttuani. Muut osat laittanen nettiin lähipäivinä. Lupaan että ne elähdyttävät enemmän kuin yllä oleva tieteellinen kuivapläjäys. Loppuosan työotsikoita:

Kirjamessut – kuka huijaa ketä 

Mikä olen: vieras, reuna, päästäjä, antikaanon, ylioppinut?

Kirjamessujen sosiaaliarkkitehtuuri

Leikkisät irtautujat

Kirjallisuuspoliittinen ohjelma – Hyvästi Kirjailijaliitto

Kirjamessujen poliittinen arkkitehtuuri 

Miksi missasitte debatin – Veden vartijat?

Kalliolla ei ole tilaa

Miksi en käynyt Tampereella

Anteeksipyytäjä

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu